Kielitaito ulkosuomalaisessa elämässä

Aloitin tässä joku aika sitten lukemaan Victoria Hislopin kirjaa The Island (suomennettu nimellä Saari). Löysin käytettynä enkuksi niin ostin. Olen pyrkinyt siihen että lukisin suomeksi tai turkiksi - omalla äidinkielellä on vaan niin kiva lukea ja turkissa on aina hyötypointti. En tosin kunnon aikuisten romaania ole vielä turkiksi lukenut. Orhan Pamukin novelleja ja jotain nuorten kirjoja vain. Haaveena on, että joku päivä ihan oikean kirjankin vielä.

Mutta siis nyt tätä romaania (hyvää sellaista, suosittelen) luen englanniksi. En jaksa katsoa joka sanaa, jota en tiedä, vaan luen menemään jos vaan on olo että kärryillä pysyy. Sitten tuli vastaan ekat kerrat sanoja, jotka olisi kiva ymmärtää. Eihän mulla mitään suomi-enkku-sanakirjaa ole puhelimessa ladattuna eikä ole paperiversionakaan. Niinpä käytin sitten enkku-turkki-sanakirjaani. Hislop käyttää niin värikästä kieltä, että ei riittänyt kielitaito, mutta sanakirja löysi lähempänä arkipäivää olevia sanoja, niin ymmärsin.

Siinä lukiessani vajavaisella enkulla ja tarkistaessa sanoja vielä vajavaisemmalla turkilla, aloin pohtimaan että käsitys kielitaidosta on varmaan iäksi muuttunut kun läksin tänne. Suomessa eläessä oli niin itsestäänselvää että kaikki itseä koskevat asiat hoiti omalla äidinkielellään. Ymmärsi kaupassa myytävistä lehdistä, kirjoista jne. kaiken. Ei ollut verovirastossa tai lempparikahvilassa minkäänsortin kielimuuria. Itseään pystyi ilmaisemaan sekä kirjallisesti että puhuen vivahteikkaasti ja tarkasti.

Aiemmin olen asunut pienen pätkän Englannissa, missä alun haparoinnista huolimatta olin aikalailla kärryillä ja kykenevä huolehtimaan asioistani. Toisen pätkän asuin Venäjällä, jossa taas olin ihan yy-kaa-koo leipä-kurkku-tee juna-bussi-taksi tyylisellä arkipäivän kielitaitomeiningillä. Minä yksi lippu Pietari kiitos oli jo aika suoritus juna-asemalla. Siihen se sitten jäi, kun oleskelu siellä päättyi. Jokainen ymmärretyksi tulemisen hetki oli keskivertaa suurempi ihme tai sattuma.

Tämä reissu tänne oli sikäli erilainen, että nyt on tarkoitus oppia kieli niin että sillä oikeasti pärjäisi. Että osaisi ilmaista itseään ja tulisi ymmärretyksi. Että voisi heittää rennosti juttua ihmisten kanssa ja vaivatta lukea lehtiä ja katsoa uutisia/leffoja jne.  (Huoh. Saas nähdä milloin sellainen kielitaito tulee tai miten sen saa hommattua. )

Sen olen tässä nyt nöyrtynyt hyväksymään, että natiivipuhujaa ei minusta tule ja että ei ainakaan vielä ole näköpiirissä sellaistakaan tunnetta ja tilannetta, että ei koko aikaa tulisi  muistutetuksi siitä, että puutteita on puhumisessa, ymmärtämisessä, sanavarastossa, kieliopissa ja vähän kaikessa. Ei tässä mikään epätoivoinen olo pääsääntöisesti ole. Selviän päivästä toiseen ja olen vakuuttunut että lisää oppii koko ajan. Lukemalla, kuuntelemalla ja puhumalla kai sen vaan täytyy tässä kehittyä.

Tämän pohdinnan nyt kirvoitti myös se, että tajusin etten olisi ehkä jaksanut lukea kirjaa näin mielellään englanniksi ennen, olisi ärsyttänyt liikaa etten ymmärrä joka sanaa ja vivahde-eroa jne. Nyt on joutun saanut tottua siihen, että on paljon mitä ei ymmärrä, yksi ja toinenkin vivahde menee väärin tai jää kokonaan huomaamatta. On oppinut olemaan rennompi ja nauttimaan siitä että pysyy tarinassa mukana, vaikka vähän vajaammallakin ymmärryksellä ;)  Suoraan vaan syvään päähän. Vaikkei uiminen olisi sujuvaa, niin on nyt sentään parempi räpiköidä parhaansa mukaan. Tällä periaatteella eteenpäin :)

Tsemppiä kaikille ulkosuomalaiskollegoille päivittäiseen selviytymistaisteluunne. Mitäpä siitä, jos sanoo joskus lentokone kun pitäisi sanoa kauas tai häntä kun pitäisi sanoa käsky. Kyllähän kuitenkin on monta sellaistakin hetkeä, kun tilaa kahvin maidolla ja saa kahvin maidolla tai haluaa ostaa nettipaketin puhelimeensa ja niin vaan pian on some silmien edessä.

kuvat viime päivien seikkailuilta.

kahvia muumimukista + hyvä kirja + villasukat = hyvä lauantai

viimeiset lumet viime keskiviikkona

aamuruuhkaa lumessa