Pieni ihme ja suuri suru.

Minä olen nähnyt vauvan. Paikallinen ystävä on saanut vauvan sinä aikana, kun olin Suomessa kesälomalla. Hän suri jo ennen lomaani sitä että en pääsisi katsomaan vauvaa pian syntymän jälkeen ja moni muukin hänen ystävistään oli niihin aikoihin heinäkuun helteessä pois Istanbulista. Täällä on normaalia mennä jo sairaalaan katsomaan äitiä ja vauvaa tai ainakin mennä heti mahdollisimman pian kotiin katsomaan. Lupasin, että saavuttuani tulen ja eilen sitten yhteisen ystävämme kanssa mentiin.

Näissä helteissä on silmä jo tottunut heti uudelle kadulle käännyttäessä katsomaan, kummalla puolella katua on parempi varjo ja sinne mennään. Aikamme kääntyiltyämme ja haeskeltuamme löysimme perille. Naapurin mummo parvekkeelta ihmetteli ulkomaalaisia tulijoita, ei ehkä niillä sivukaduilla paljon liiku meikäläisiä.

Heidän kotinsa on pieni huone, joka on tämän nelihenkisen perheen valtakunta ja wc, suihku, keittiö jne. jaetaan lähinaapureiden kanssa. Ihailin ja ihailen heitä, että jaksavat näin asua, vaikka halu isompaan asuntoon etenkin nyt vauvan syntymän jälkeen onkin. Mietin, että onko kaikki se mitä minä ympärilleni haluan tai ainakin toivon; tilaa, astianpesukone, pyykinpesukone, lämpöä/viileyttä todella kaikki tarpeen. Totta toki on myös se, että ehkä vaihtoehtojakaan ei ole kaikille suotu niin montaa - elämä ei ole aina reilua.

minivarpaat

Pääasia ei kuitenkaan ollut heidän asuntonsa, eikä edes tee jota yhdessä juotiin, vaan pieni ihme. Kolmeviikkoinen tyttövauva. Ruskeatukkainen, kauniit silmät, joita hän ei kovin montaa kertaa jaksanut meille näyttää kun uni maittoi. Kuinka pieni voikaan uusi ihminen olla, pienimmätkin vaatteet hölskyivät hänen yllään. Niin pienen hetken ihminen on sen kokoinen, että hän mahtuu yhdelle käsivarrelle ja tuntuu höyheneltä ja tuoksuu vauvalta.

Isovelikin lähes vauva vielä, taapersi pitkin huonetta kantaen meille milloin sisätossua, millloin pahvilaatikkoa. Pikkusiskon parahtaessa itkuun hän meni katsomaan pientä raasua ja katseli aikuisia sen näköisenä, että voisiko joku auttaa. Mustasukkaisuus kuitenkin meinasi iskeä, kun vauva pääsi syliin. Mutta onneksi sylejä riitti nyt molemmille nappisilmille - molemmille pienille.

Turhaan emme menneet, niin onnellinen äiti sanoi olevansa käynnistämme ja ilo myös näkyi. Hänen lapsuudenkotinsa on ihan toisaalla, toisella puolella Turkkia. Elämän kiemuroissa välit vanhempiin ja moniin sukulaisiin on katkennut tai välimatkan vuoksi ainakin mutkistuneet. Hän itsekin sanoi, että täällä hänellä on vain vähän ystäviä. Siksikin tuntui niin tärkeältä saada istua siellä lattialla ja juoda teetä. Vaihtaa kuulumisia, keskustella kuten naiset kautta aikain ovat keskustelleet ja iloita yhdessä näistä kahdesta pienestä ihmeestä ja lahjasta. Isompi murunen taapersi aina välillä kädet ojossa syliin. Entistä pahempi hikihän siinä halaillessa tuli meille molemmille, mutta oli ne sen arvoisetkin hikipisarat että kannatti vuodattaa :)

pieni isoveli

Muina kuvina tämän päivän otoksia matkalta Euroopan puolelle.

Samana aamuna kuulin toisten ystävien palaneesta talosta. Ensimmäiseen perheeseen on syntynyt suuri ilo ja ihme ja toisilta vietiin kaikki - paitsi henki ja terveys. Onneksi eivät olleet olleet tuolloin kotona ja ihmisille ei käynyt kuinkaan. "Gelen mala gelsin, cana gelmesin!" toivottavat turkkilaiset tarkoittaen, että materia on vain materiaa, onneksi ihmisille ei käynyt huonosti.  Surullisia kuvia näin kodista, jossa olen itsekin käynyt. Heillä ei nyt niin kovin paljoa ollut ennenkään, eikä ulkopuolisen silmissä luksusluokan kotia, mutta heille rakas ja oma. En ole vielä heitä tavannut nyt tämän jälkeen. Jos ilon kohdatessa esim.vauvan syntymän merkeissä,  kuuluu mennä tervehdyskäynnille, niin myös surussa mennään luo ja surraan yhdessä. Voi olla, että sillä käynnillä on vaikeampi asetella sanojaan kuin pienen prinsessan kodissa. On tärkeää kuitenkin saada jakaa sekä ilot että surut.

Minun äitini lapsuudenkoti, myöhemmin suvun mökki, paloi 80-luvun alussa ukkosella. Kenellekään ei siinäkään käynyt mitään, paitsi tavaralle. Toki voi ajatella, että menkööt tavarat kunhan henki säilyy ja niin ajattelen ja toki tavaroistakin tärkeimpia ne, joita ilman ei arki pyöri, astiat, petivaatteet, huonekalut jne. Silti niin monta kertaa lapsenakin olisin toivonut että äidin lapsuudesta ja nuoruudesta olisi säilynyt jotain vanhaa. Kaikki valokuvat meni niin että isoisästäni on vain muutama kuva olemassa. Äidin lapsuuden ja nuoruuden mekot ja kaikki.

Olen joskus miettinyt, että mitä sitä pelastaisi, jos sellaiseen tilanteeseen joutuisi, että vaan jotain saisi ottaa mukaansa. Valokuvat, isän tekemän tuolin, äidin punoman seinävaatteen, vai vaatteita, passin ja hammasharjan? Nyt tajuan, että tännehän olen tullut niin että (harkitusti kyllä) olen voinut ottaa vain jotain mukaani Suomesta. Mitä sitten otin? Valokuvia, äidin tekemän seinävaatteen tuomaan tuttuutta ja valoa, villaisen viltin asunnon ja maailman kylmyyttä vastaan, kummitädiltä saamani ikkunakoristeen sekä ystäviltä saadun Fiskarsin juustohöylän :) Toki, jos rajattomammin voisin muistorikkaita tai muuten vain tärkeitä esineitä tuoda, toisin lisääkin, mutta toisaalta en ole myöskään kaivannut valtaisasti omia mattoja, verhoja tai edes Arabian astiastoa. Sitä luulee tarvitsevansa niin paljon enemmän kuin sitten kuitenkaan tarvitsee.

Muisto ja mielikuva rakkaasta ihmisestä ja tärkeästä tapahtumastahan se on, mikä jostain esineestäkin tekee sen erityisen. Punaharmaaraitainen villasukka on vain tavallinen villasukka muille, mutta hänelle joka on sen saanut mummoltaan, se on paras sukka. Talon kuva ei ole tavallinen mökki sille, joka näkee siinä rakkaan lapsuudenkodin, mummolan tai lapsuuden kesien onnelan - kesämökin. Muistoja ei onneksi voida viedä.

Mitä muistoja te olette Suomesta raahanneet mukananne maailmalle, vai muotoutuuko uudet tärkeät asiat ja tavarat kulloisen asuinpaikan ja kodin mukaan?

Suurkaupungissa asumisen ilonaiheita bongattu.

Tällä viikolla kiva vierasemäntäily on jatkunut. Nyt vierainani on ihanat ystävykset Suomesta. Molemmat nuoret naiset ovat asuneet täällä vanhempiensa ja sisarustensa kanssa, joten kieli ja kaupunki ovat enemmän/vähemmän tutut heille. On ollut ilo saada tutustua paremmin noin fiksuihin, kohteliaisiin, ystävällisiin, iloisiin ja kaikinpuolin mahtaviin nuoriin naisiin. Siitä ilosta, että sain emännöidä, tekaisin aamupalalle pannukakkuja.

tarjoiluehdotuksen mustikat vaihdettiin granaattiomppuun

Eilen löysin yhden superhyvän asian siinä, että asun suurkaupungissa. Yllättävää siinä on se, että tämä ilonaihe liittyy siihen, että täällä on niin paljon ihmisiä. Siltä aamulta ei valitettavasti ole kuvia, mutta kuvamateriaaliksi valitsin keskiviikolta keväisiä otoksia, kun olimme kielikoulusta isolla porukalla retkellä Sakip Sabanci museossa katsomassa espanjalaisen  Joan Mirón näyttelyä "Women, birds, stars" (naisia, lintuja, tähtiä) sekä torstain lounasreissulta ystävän kanssa ja perjantain kielikurssiporukan kävelyltä Beyoğlun kujilta.

ahkerat miehet hyvissä maisemissa

akaasia kukkii

Aamulla paistoi aurinko ja iloisella mielellä musiikki korvanapista askelia rytmittäen kävelin Eurooppaan päästyäni lautalta ylämäkimetropysäkille (se on siis hauska metro, joka menee yhden pysäkinvälin ja kuljettaa ihmisiä aamuruuhkasta puoleen yöhön saakka alhaalta lauttarannasta ylös Taksimille). Olin kuullut etäisiä huhuja, että joskus sekin metro menee rikki, eikä kulje. Olin ajatellut, että olisi hyvä etsiskellä näppärä kävelyreitti kielikoululle siltä varalta. No enpä ollut etsinyt.


Sitten siihen pysäkille päästyäni ja alas laskeuduttani huomasin että portit ja kaikki mahdolliset esteet olivat kiinni ja vartijamies kertoi ehkä tsiljoonatta kertaa sille aamulle, ettei metro toimi. Mietin erinäisiä vaihtoehtoja muista julkisista liikennevälineistä, joilla voisin päästä, mutta kaikki olisivat menneet melko kaukaa. Kipaisin takaisin ylös ihmettelemään vaihtoehtoja. Tiesin toki suunnilleen sunnan, johon pitäisi mennä ja otin sinne suunnan. Pian tajusin tämän ilonaiheen

SILLÄ

miljoonakaupungissa en ollut ihan ainoa, jonka päämääränä oli Taksimin seutu. Liityin vaan jonoon, jotka taivalsivat Bosborin rantaa samaan suuntaan, kuin muutkin laumaeläimet väki kääntyi yhdestä risteyksestä oikealle ja siitä se mäki sitten lähti. Ikäänkuin pysyi mielessä sekä se, että miksi metroa kutsutaan joskus "ylämäkimetroksi" että se, miksi en ollut säännönmukaisesti harjoitellut tätä reittiä etukäteen :) Mutta eipä joutunut kyllä epäröimään, että mille reitille pitäisi mennä, sinne vaan joukon jatkoksi

Yksi kielikurssikaveri tavoitti minut siinä ja niinpä taivalsimme ylämäkeä välillä takkeja vähennellen. Jotain kertoo suomalaisista se, että olimme tästä seikkailusta huolimatta luokassa ennen muita. Ennen opettajaa tai ketään luokkatoveria. Hyvä alku kielikurssi nro 7. viimeiselle päivälle. Jos sama olisi käynyt jossain Suomen pienessä kaupungissa, olisin todennäköisesti ollut ainoa joka olisi tuohon suuntaan halunnut ja ongelma olisi ollut valmis. Ennenkin olen kertonut täällä siitä, että myös paikalliset vihannesbasaarit löytyy aina menemällä suuntaan, josta tulee naisia ja muutama mieskin vihanneskärryjen tai muovipussien kanssa.

Tietystikään aina ei oo fiksua lähteä seuraamaan ihan kaikkia noin niinkuin elämässä yleensä :) Kannattaa joskus mennä ihan omaa polkuaan tai ainakin valita polkunsa itse. Hyvällä tuurilla ja yleensä kuitenkin siellä polulla on sitten muutakin sakkia jakamassa matkaa. Toinen kielikurssikaveri totesikin, että eihän se kaverin kanssa kulkiessa se ylämäkikään niin pahalta tunnu. Totta puhui tämä arabikaverini, eipä tunnu ei. Jos seuralla on sama tavoite - tässä tapauksessa pääsy paikasta A paikkaan B, niin toinen toistaan kannustaen se menee mukavammin, kuten elämässä muutenkin.

kätevä ryhmäkuva peilin kautta :)

Perjantaina kielikoulussa kolmostunnin jälkeen opettajamme sanoi, että nyt lähdetään tutustumaan kielikoulun lähellä olevaaan katuun ja alueseen, joka on tärkeä Turkin kotimaiselle elokuvalle. Tuo katu oli mainittu meidän kurssikirjassa ja siksi se näytettiin meillekin. Oli hauska käveleskellä vähän uuusillakin alueilla, näkyi paljon erilaisia ihania ja suloisia kahviloita, joihin tahdon mennä :)

Pian päädyimme vihannes&kalabasaarille. Kyselimme ja ihmettelimme monenlaisia ruokia, kaloja, vihanneksia ja säilykkeitä siellä. Ainakin minä eurooppalaisena olin ihan pihalla, kun vastaan tuli kuivattua kalaa, säilöttyjä sitruunoita, kolmenlaisia retiisintapaisia vihanneksia jne. Kyllä iloitsin siitä, että pystyi jo juttelemaan taas enemmän heidän kanssaan. Ekoilla kielikursseilla nämä tapaamiset ja kokoontumiset oli aina vähän semmoisia, että "hei, mistä maasta oletkaan?" "Mitä teit eilen?" Nyt pystytään jo juttelemaan tästä kulttuurista ja omista kulttuureistamme, kielen opiskelusta jne. 

kaikkia ihmekaloja :)

mansikka ja "dut"-kausi on aluillaan. Mikä on dut suomeksi?

Mitähän nää on?

Turkin elokuvataiteen "the katu"

Opettajammekin tuntui olevan parhaimmillaan, kun kuljeskeltiin Beyoğlun kujilla, löydettiin monta elokuvateatteria ja basaarimyyjää ja lopulta kahvila hienolla ja yllättävällä Istanbulmaisemalla. Yleensä mielestäni hienoimmat maisemat täällä ovat olleet selkeästi Bosborille tai Kultaiselle Sarvelle, mutta tämä oli lähinnä Istanbulilaiseen talomassaan. Kyllä täällä riittääkin taloja silmänkantamattomiin.

Tämänpäivän sattumuksesta en taas tiedä, johtuuko suurkaupungista vai elämästä ja ihmisistä täällä. Mulle kävi ekaa kertaa niin, että ei ollut matkakortissa rahaa, eikä setelin seteliä lompakossa. Tämän havaitsin hypättyäni bussiin, ei hyvä. No, palasin pysäkille. Kyselin missä voin ladata korttia - vastaus vapaasti käännettynä, etpä juuri missään :) No, kaivoin lompakosta säälittävän pieninä kolikoina yhden matkan summan ja toivoin että bussissa olisi joku joka suostuisi maksamaan matkani kun annan rahan hänelle. Bussi tuli ja bongasin jonosta jonkun miehen, jolta tätä pyysin. Hän ei suostunut ottamaan rahaa minulta ja kaikenlisäksi olin katsonut väärin, hän ei ollutkaan bussin jonossa, vaan maksoi minut ja poistui bussista. Noloahan se oli, mutta myös kovin ystävällistä, sillä olinhan menossa tärkeille synttärikutsuille, sankareista toinen täytti 3 ja toinen 6 vuotta, suuret juhlat <3 <3 (huom.takaisintulomatkaa varten sain rahaa toisilta vierailta, niin ei tarvinnut kerjätä pysäkillä:) )

tämän aamun bongaukset

Kansojen välistä kansainvälisyyttä.

Kansainvälisyys on saanut tai ainakin saamassa ihan uutta ulottuvuutta täällä asuessani ja erityisesti kielikoulussa. Olen ollut Suomessa ollessanikin erilaisissa kansainvälisissä opiskelijatapaamisissa. Melko usein kuitenkin tuntuu, että kansainvälisen jostain tilaisuudesta tekee jo se, että siellä on pari ruotsalaista, yksi tanskalainen, muutama britti ja lisänä ehkä yksi venäläinen, saksalainen, virolainen, ranskalainen tai hollantilainen ja sitten jos mukaan on tullut amerikkalainen niin ollaankin jo melko kansainvälisissä ympyröissä. Toisaaltahan toki tämä seikka johtuu ihan käytännöllisyydestä ja etäisyyksistä tällä pallollamme.

perjantaina huomasin tällaiset maalaukset

Eurooppalaisena kuitenkin pääasiassa on ollut toisten eurooppalaisten kanssa. Vaihto-opiskelijana Englannissakin suurin osa kavereista oli toisia eurooppalaisia - ja se yksi amerikkalainen :) Täällä opiskelen siis kielikoulussa, jossa on paljon muitakin ulkomaalaisia. Eurooppalaisena olemme aina vähemmistössä eri luokissa. Nyt olen kurssilla numero 7 ja luokkatoverit ovat muutamaan kertaan vaihtuneet melko totaalisesti. Muutama eurooppalainen on aina luokassa ollut, lisäkseni mm. pari ranskalaista, muutama venäläinen, ukrainalainen, belgialainen jne. Mutta pääsääntöisesti luokkatoverini ovat tulleet maista, joista en ole aiemmin ketään tuntenut, kuten Bahrain, Irak, Venezuela, Iran, Syyria, Jordania, Kiina tai Saudi-Arabia. He myös usein puhuvat kieliä, joista ei ole hajuakaan, arabiaa, uiguuria, farsia, kiinaa jne.

welcome to Istanbul :)

Tässä kohti maapalloa toki on eri maat, kielet ja kulttuurit lähellä kuin pohjolassamme ja se onkin mielenkiintoista. Olen tiennyt että arabimaita on olemassa, mutta nyt kun on saanut jutella niistä kotoisin olevien kanssa, olen oppinut paljon. Aiemmin olen ajatellut niitä hyvinkin keskenään samannlaisiksi, mutta tämä harhaluulo on jo romuttunut.  Muslimimaiden kulttuuri on ollut myös vierasta monella tapaa ja on ollut mielenkiintoista keskustella ihmisten kanssa mm. heidän juhlistaan, ruuista tai siitä miten ja missä ja miksi huivia pidetään. On kyllä melko rikkaus tutustua niin erilaisiin ihmisiin, enpä ole ennemmin keskustellut siitäkään kuinka huivin oikeaoppiminen laittaminen on hankalaa, paljonko huivit maksaa, minkä värisiä kukakin voi käyttää jne. Näinhän sen täytyy olla, mutta aiemmin ei ole ollut tilaisuuksia näistä keskustella. Luokassa kaikki olemme tasavertaisia ja eri asioista voi kysellä toisiltaan ilman että se koetaan hyökkäyksenä tai ongelmana, kunhan mietitään ja kysyessä&vastatessa harjoitellaan samalla myös kaikkien yhteistä haastetta - sujuvaa turkin kielitaitoa.   

Ei mikään ruuhka-aika, vaan tavallinen perjantai-iltapäivä alikulkutunnelissa, huomatkaa kaksisuuntaisen liikenteen pyrkimys

Arabia on varmaankin kielikoulumme puhutuin kieli heti turkin jälkeen ( ja joskus tauoilla kuulostaa että jo ennen turkkia). Se on selvinnyt, että arabia on sinänsä melko yhtenäinen kieli, tai kaikki opiskelevat koulussa jotain mitä kutsutaan klassiseksi arabiaksi, mutta joka maassa on vähän erilainen aksentti ja eri sanojakin, mutta ymmärtävät toisiaan. Arabia on kyllä niin jännä kieli, että siitä ei itse erota kun paljon l, h ja a-kirjiamia ja sitte hassuja kurkkuääniä. Vaikka sanotaankin että huono englanti on maailman puhutuin kieli, niin luokkamme yhteinen kieli on turkki, koska huono turkkimme alkaa olla parempi kun monien huono englanti :)

esikkoja

kevät saapuu!! katsokaa mitä ihanuuksia!!

Vaikka monet maat täällä main ovat keskenään erilaisia, olen kuitenkin saanut huomata että niissä on myös paljon yhtäläisyyksiä. Euroopassa ja vieläpä Suomessa asuessa sitä ajatteli että näin kaikki elää, näin toimitaan, näin se menee. Mutta täällä on vielä lisää kirkastunut että pohjoiseurooppalainen  tapa monissa asioissa taitaa olla koko maailman kontekstissa vähemmistössä. Tarkoitan monenlaisiakin asioita, esim. sitä että kun me shoppaillan isoissa automarketeissa (usein ainakin) niin suuri osa maailman ihmisistä shoppailee basaareilla, pikkukujien kojuissa jne. Pohjois-Euroopassa muutetaan aikaisin kotoa yksin asumaan ja täällä ja monissa muissakin maissa taas useimmiten asutaan yhdessä vanhempien, sisarusten tms kanssa. Siinä kun yksinasuminen voi meille olla ilo, se voi täällä olla kauhistus.

perjantai-iltapäivä Yeni Camin pihalta 

Monet maailman kriisit ovat myös saaneet uutta ulottuvuutta, kun niiden alle jääneet ihmiset ovatkin tuttuja ja haemme samasta kahvilasta teemme ja kahvimme, eivätkä pelkästään numeroita uutisissa. Juttelemme siitä, kun isä ja äiti ovat sodan keskellä ja itse täällä ja kuulen pohdintaa siitä mitä kauniille kotikylälle on siellä tapahtunut, kun ei ole mitään tietoa. Tai ihmettelemme porukalla jonkun elämänmyönteisyyttä, kun hän kuitenkin muuten iloisen olemuksensa keskeltä totetaa ettei voi enää mennä kotimaahansa, kun ei siellä ole työtä, koulua, elämää, rauhaa ei mitään. Hämmästellen olen myös kuunnellut erään nuoren naisen tarinoita siitä kuinka Istanbul on niin vapaa, hän ei voisi kuvitella menevänsä enää kotimaahansa, jossa poliisi rankaisee  jopa raipaniskuin jos tyttö ja poika kävelee ennen naimisiinmenoa käsikkäin kadulla tai jos autosta löytyy alkoholia.

Koen olevani monessa etuoikeutettu syntyessäni Suomeen.

perjantain iloni läksyjen teon reippaudeksi

Mutta nyt tässä paikassa olen etuoikeutettu kun saan tutustua heihin ja moniin kulttuureihin ja tapoihin. Olen myös saanut etuoikeutettuna olla osallisena siitä ystävällisyydestä ja sosiaalisuudesta, jota monin paikoin on Suomea (kin) enemmän tapana osoittaa. Siitä olen päässyt nauttimaan sekä kielikoulussa monista maista tulleiden parissa että myös ihan täällä Turkissa paikallisten taholta. Kyllähän tulee hyvä mieli, kun ihminen huomataan, kysytään kuulumiset ja vaihdetaan ne klassiset poskisuukot (jotka ei muuten enää ahdista, pitäisikö siitä suomalaisen huolestua). 

Iloinen kukkien myyjä 

HUOMIO!

Lisään sen nyt tähän, että tiedostan maininneeni monta stereotypiaa ja yleistystä, tietysti osa suomalaisistakin on todella huomaavaisia ja kaikkialla täällä näissä maissa jokaisen ihmisen kohdalla niin ei ole. Muutenkaan nyt tarkoituksena ei ollut loukata ketään, sen kun vaan ihmetellä maailmaa ja todeta että moni asia onkin eri tavalla kun se sieltä valkoisen hangen ja sinisen taivaan maasta näytti.