Myrskyn silmässä ja minibussissa.

Eilen oli Istanbulissa toissapäivän tapaan helle. Illalla Euroopan puolelta lähtiessäni parin kaverin kanssa ihmettelimme ja ihastelimme lämmintä iltaa. Alitimme Bosporin metrolla ja rullaportaita Üsküdarissa noustessa ystäväni sanoi, "Sataakohan siellä, kun tuossa seisoo paikallaan noin paljon ihmisiä?"Sanoin, että ei tänään vielä, huomenna sataa. Pitäähän ihmisen nyt puhelimen sää-appiin voida luottaa, eikö?  Ukkosmyrsky itsekin siellä myrskyssä seisten ei oo mikään hauskin kuvattava, siksipä kuvina lähinnä tän viikon kävelyltä hautausmaalta :)

No, niin oli että ihmisiä oli metron edusta niin täynnä, ettei meinannut rullaportaista pois päästä ja taivaalla oli kaikki hanat aukaistu ja vettä todella tuli. Täällä kun vettä tulee, niin sitten sitä on joka paikassa, kun asfalttia on niin paljon että vesi ei niin nopeasti pääse luonnollisesti imeytymään maahan kuin esimerkiksi metsässä. Sen lisäksi että vettä todella tuli niin myös ukkosti tai UKKOSTI oikeastaan U K K O S T I ! ! En ole ikinä ollut sellaisessa ukkosessa tuolla tavalla lähes paljaan taivaan alla. Salamat halkaisivat taivaan ja samaan aikaan jyrähteli niin että tuntui. Metroportaita vastapäätä on suuri moskeija ja se helpottikin että ajattelin salamoiden osuvan minareetteihin eikä matalaan metroasemaan, mutta oli se aika hurjaa.

Minä olen lapsuudesta saakka kuullut ukkosen vaarallisuudesta. Mummi kertoi aina tarinaa jostain menneisyydessä, jolloin hänen sukulaisensa sekä kissa (joka lapsena oli myös traagista) oli kuollut pallosalaman tullessa sisälle. Mökkinä toiminut äidin lapsuudenkoti on myös palanut minun lapsuudessani ukkosessa. Itse olen lapsena myös ollut kotona ukkosella niin, että ikkunat tärähtelivät. Näiden kokemuksien seurauksena olen pelännyt paljonkin ukkosta. Nykyään etenkin näin kaupunkioloissa en ole enää niin hysteerinen, mutta on suvun tarinoita kuunneltuani en kuitenkaan ole siinä porukassa, joka ihaillen ja iloiten ihmettelee toinen toistaan suurempia ja hienompia salamoita, vaan olen kauempana ikkunasta ja lasken sekunteja, kuinka kaukana ukkonen jo on.

No, nyt ei auttanut. Siinä seistiin rivissä ja katsottiin kun salamat löivät välillä metroaseman etupuolelle niin että salama kunnolla näkyi ja välillä johonkin muualle vain valaisten taivaan. Jossain vaiheessa tuli tilanne, että piti lähteä kun ihmiset ei enää mahtuneet tulemaan rullaportaista siihen edustalle. Takseja ei tuollaisessa säässä mistään saa tokikaan. Ei auttanut, kun lähteä etsiytymään rantaan minibussijonoon. Silmälasit oli heti siinä kunnossa, että läpi ei nähnyt mitään, eikä nyt muutenkaan siinä sateessa, eikä ukkosen jylinältä tuntunut kuulevan mitään ja kaiken lisäksi sai kahlata sandaaleineen nilkkoja myöten missä sattuu lätäköissä. Minarijonossa ystävällinen täti jakoi sateenvarjon kanssani onneksi.




Normaalisti minibussia ei täytetä siinä ekalla pysäkillä ihan täyteen, koska matkan varrelta tulevienkin pitää mahtua kyytiin. Eilen kuitenkin jouduttiin odottelemaan pitkään ja koska edelleen satoi ihan reippaasti, toki ihmiset halusivat mennä sisään. No, istumapaikat täyteen ja käytävät täyteen sateesta kastuneita ihmisiä, laukkuja, sateenvarjoja, kaikkea. Koska auto täytettiin kerralla ihan täyteen ei kukaan mahtunut eteen maksamaan matkaansa, vaan rahoja alettiin heti kuljetella edes takaisin minibussia. Olen siitä tainnut täällä ennenkin kirjoittaa, mutta käytössä on siis se käytäntö, että mikäli ei itse yllä kuskin luo matkaansa maksamaan, laitetaan raha aina edessäpäin olevalle ja se onnellinen, joks on päätynyt iha neteen kuskin lähelle alkaa hoitaaman rahojen antamisen kuljettajille ja vastarahojen laittamisen takaisin maksajille. Aluksi oli aika haastavaa olla sillä paikalla, kun kielitaito ja muu ymmärrys ei riittäneet sen ymmärtämiseen mihin ihmiset haluavat mennä ja missä jäädä pois. Kuski pyyhki heti huuruun mennyttä ikkunaa jollain rätillä ja edessä istuva yritti auttaa. Pienistä aukoista ja raoista kurkittiin, että missä kohti ollaan menossa. Valoa lisäsi salamat, jotka edeleenkin tiheästi toistuvina valaisivat koko taivaankannen. Sanotaanko niin, että melko täynnä oli bussi ja melko moni jäi sateeseen, kun ei kertakaikkiaan mahtunut enää kyytiin.

Lopulta kotona ihan läpimärkänä, mutta hengissä. Tuntuu että nämä ukkoset täällä on kotisuomea hurjempia.