Istanbul-Helsinki-Istanbul

Nyt on Suomen pätkä takana ja takaisin täällä Istanbulissa. Suuria muutoksia on luvassa elämääni pian, lupaan kirjoitella niistä ihan lähihetkinä, nyt ensin katsaus Suomen kesään. Ei hätää, ihan positiivisia muutoksia tulossa. Kulttuurieroista ja muista sellaisista olen aikonut myös kirjoitella myöhemmin, kun arki taas pyörähtää jotensakin käyntiin.

Suomessa vietetyn kuukauden tiivistin muutamaan kuvakollaasiin. Kunnon kasvokuviin en perhettä ja sukua ja ystäviä laittanut, joten näistä muista kuvista pitäisi nyt pystyä päättelemään millaista on ollut :)

Kone laskeutui Helsinki-Vantaalle samana aamuna, kun illalla sitten räjähti Istanbulin kentällä. Minullahan ei ollut mitään hätää, mutta viestejä alkoi tulla ja kyllä se lopulta oli aika kurja isku myös omalle turvallisuudentunteelle, kun olin itse kulkenut samat paikat muutamaa tuntia aiemmin ja koska kentällä pitäisi olla turvallista. Pääsin pitkästä aikaa käymään Suomenlinnassa, mikä oli kyllä hauska kokemus. Hauska oli tuo Siljan laiva, joka näytti kulkevan kuivalla maalla :) Tällä reissulla näin myös ensimmäisen kummitytöistäni ja hänen kotinsa puutarhassa sain juoda kukkivan pionin ääressä kahvin :) Suomen rauhallisuus, vihreys ja lähes epätodellinen hiljaisuus olivat lähes huumaavia. Päivä oli melko lämmin, mutta iltaisin ystäväni kodissa muut ihastelivat lämpöä ja itse jouduin pyytämään villasukkia lämmittämään palelevia varpaitani. Kai sitä oli jo ehtinyt tottua kuumuuteen, vaikka Suomen viileys oli myös ihanaa.

Suomireissun alkupuolella pääsin ystävieni kanssa mökille, ihanaan sähköttömään, vedettömään jne. mökkien mökkiin, joka on yhden ystäväni sukumökki. Vettä satoi ja ilman lämpö oli päivällä kymmenen päälle ja yöllä alle. Järvivesi oli ekana iltana noin 18 ja siitä se sitten laski ilta illalta. Laiturin päässä kirjan lukeminen jäi haaveeksi, mutta sen sijaan kääriydyimme viltteihin sisällä ja katselimme järveä ja joimme kahvia sieltä käsin.  Vähäsateisina hetkinä löytyi myös ahomansikoita ja kynttilän valossa saunomista ei tietysti sadekaan estänyt. Ihanaa simppeliä mökkielämää vuoden aikana kaipaamien ystävieni kanssa. Väsyneelle reissaajalle kattoon ropiseva sade ja ruusufleeceen kääriytyminen ja kupillinen pannukahvia oli toisaalta aika loistavakin lomailumuoto :)

Tästä sakista on kirjoitettu aiemminkin. Yläasteella toisensa löytäneet tytöt ja osa miehineen ja lapsineen, koirineen, poneineen, hevosineen, pupuineen ja sitten se klassinen seko kissa <3 Perustimme taas viiden päivän mittaisen leirin tällä sakilla ja olo oli pian kuin takaisin yläasteella juttujen tason ja yövalvomisen mittareilla mitattuna. Yhtenä päivänä lähdettiin käymään Rääkkylässä Kihaus Folkissa, jota voin kyllä suositella lämpimästi. Lähdettiin sillä ajatuksella liikkeelle, että otetaan omat eväät tälle allergiselle ja isolle sakille. Niitä sitten oli ja sateen sattuessa ne suojattiin sateenvarjolla kuusen alle odottamaan uutta nälkää :) Mahdettiin olla hämmentävä sakki. Vaikka festari-ruokia en maistanutkaan, niin metrilakua piti käydä hakemassa koko rahalla ;) Ulkomaan täti oli helppo houkutella siihen puuhaan, kun kaipuu lakuun oli ainakin yhtä suuri kuin lapsosilla. Alarivin keskikuva taas on otettu siitä tilanteesta, kun samaiset lapset järjestivät perinteeksi muodostuneet lastenjuhlat, joihin aikuiset osallistui vieraana. Sain onginnasta tämän perhosnaamion ja sieltä sisältä paljastui laulun nimi, jota piti esittää pantomiimina ja etsiä itselleen ryhmä, sama laulu oli siis useammassa naamarissa. Minun perhosesta paljastui sana JVG Tarkenee JVG:n tunnistin, mutta ko. biisi ei ollut oikein Istanbuliin ehtinyt. Onneksi puhelin ja youtube auttaa ja lyrics-versiokin löytyi. Siinäpä sitten meidän tehotiimillä esitettiin laulukisassa tämä :D :D :D Eipä siitä sen enempää ;)
Niin ne päivät meni touhutessa ja yöt nauraessa, pelatessa ja syvällisempiäkin keskustellessa. Ensi vuonna tyttöjen kanssa edessä jo 25-vuotisjuhlat (se ei voi tarkoittaa sitä, että seiskaluokasta on noin kauan aikaa, eihän?)

Seuraava isompi tapahtuma lomalla oli vanhimman kummitytön rippijuhlat. Pääsin edellisenä päivänä jo mukaan juhlien laittamiseen, tehtiin salaattia, aseteltiin pöytiä, mietittiin miten päin noutopöytää kierretään jne. :) Illalla päästiin vielä saunaan ja kun sinniteltiin ystäväni kanssa siellä lapsia pidempään niin päästiin vähän juttelemaan naisten keskenkin ;) Kuten asiaan kuuluu lakattiin kynsiä varpaista ja sormista ja laitettiin hiuksia. Ihanaa juhlavalmistelua. Minä pääsen paremmin juhlatunnelmaan, jos edellisenä päivänä jo pääsee touhuun mukaan ja välillä voi vähän keittiölläkin autella. Siellähän on usein melko hyvät bileet aina ;) Kirkkoon mennessä näin kuvan patsaan ja siinä tekstin Vallis Cratiae, ruotsiksi Nådendal ja suomeksi Armonlaakso tai kuten me sanomme Naantali. En ollut ajatellutkaan, että Naantalin kirkko olisi niin vanha ja historiallisesti merkittävä. Kaunis se oli myös sisältä. Vaikeahan se oli ymmärtää vaikka minä muistan tämän nuoren naisen ristiäiset kuin eilisen päivän, niin siitä on jo aikaa ja hän todella on jo nuori nainen. 

Ehdin myös rauhoittua lapsuudenkodin maisemissa ja katsella äidin puutarhaa, joka olikin ihana ja runsas. Tuosta puuttuu yksi mun lempiruusuista, kun tämä Mustialan ruusu otti sateesta nokkiinsa. Mutta on tuossa monta ihanuutta päässyt kuvaan. Vasemmalla iso kuva ritarinkannus, ylärivissä vasemmalta Moie Hammarberg ruusu, palava rakkaus ja joku ihana pinkki ruusu ;) Alarivissä maitohorsma (ei kukkapenkistä vaan vattupuskan vierestä), harjaneilikka ja jasmike. Alhaalla on pasuunakukka ja leikkimökin kulmaa ja peltoa sumussa. Parhautta oli aamukahvi ulkona äidin kanssa auringossa, mustikan ja vadelman poiminta, postin haku kuten ennen lapsena, vadelmakakun tekeminen ja vaan siellä luonnon ja metsän helmassa pyöriminen. Äiti, sisko, muutama täti, serkku ja ystävä tuli noilla huudeilla myös nähtyä.

Olen aina ollut enemmän järvi-ihminen ja järvissä tuli tälläkin lomalla uitua, mutta jotenkin tällä erää enemmän tuli kuvia merestä Kustavista, Helsingistä, Raahesta, Kalajoelta ja Oulusta. Näissä kuvissa ollaan pohjoisessa. Tällä Suomireissulla jäi Lappi kokonaan valloittamatta, vaikka siellä olisi ollut mökki ja paljon sukua ja ystäviä, mutta kaikkeen ei vaan nyt revennyt. Sieltä serkun perhe päätti valua etelään minua ja siskoani kohti Ouluun ja me siirryttiin heitä vastaan pohjoiseen päin. Vietettiin harvinaista hellepäivää pohjoisessa ja oltiin koko iltapäivä Nallikarin rannassa. Voitte uskoa, että siellä oli muitakin. Kuvasta on syytä huomata pieni lettipää, jonka letin innoittaja on tietysti Frozen-leffan Elsa :) Auringonlaskukuvat on taas klassisilta hiekkasärkiltä Kalajoelta, jonne saimme setäni perheeseen kyläkutsun. Mukavan illan päätteeksi ilta-ajelu auringon kultaan värjäytyvällä rannalla. Oi, kesä-Suomi!!!

Raahen saaristo on tänä vuonna valittu vuoden retkikohteeksi eikä suotta. Sinne saaristoon tehdään viikossa useampi laiva ja jopa purjelaivaretki. Itse päädyin sattumien kautta sinne kahteen eri otteeseen. Jälkimmäinen kerta oli ensimmäinen retkeni oikealla purjelaivalla Raahen Fiialla, jonka olin nähnyt moneen kertaan museorannassa, mutta en ollut ajatellutkaan että voisin päästä kyytiin (kyseessä ei ole tuo kuvassa keskellä oleva pienempi purjevene).

Tässä pikakatsaus MatkaMartan kesään, kiva on ollut kuulla että päivitystä on jo kaivattukin. Tämän jälkeen voi sitten palatakin jo tämän hetken suunnitelmiin seuraavaksi.

Kohtaamisia päivässä, illassa ja vielä yössä.

Eilinen aamu alkoi niillä uutisilla, joihin tässä on jo tottunut, vaikkei toisaalta ole eikä haluakaan tottua. Toisella puolen kaupunkia oli ohikulkevaan poliisiautoon isketty, useita kuolleita ja vielä useampia haavoittuneita. Ei lähellä minua tai reittejä, joita usein käytän, mutta olen tuollakin kyllä käynyt. Turistialueen reunalla aamuruuhkassa. Juuri niin odottamatta ja yllättäen, kuin tällaiset tulevat. Osin siksi en osaa oikein pelätä, joitain paikkoja ja väkijoukkoja voi koittaa vähän vältellä, mutta miten elät täällä välttäen ihmiset? Etpä oikein mitenkään. Ajatukseni loukkaantuneiden ja kaikkien omaisten luona. Ajatukset myös omien rakkaideni luona Suomessa ja muualla, jotka murehtivat minua. Ei hätää. MatkaMartalla kaikki hyvin, enkä pelkää.

Eilisen päivän ohjelma sisälsi byrokraattisia kohteita kuten verotoimisto, notaari ja puhelinkaupat. Kaksi ensimmäistä oli vaan "pala kakkua" verrattuna kohteeseen numero kolme. Täällä ulkomailta tuotu puhelin pitää rekisteröidä ja olin menossa kieliavuksi hoitamaan tätä hommaa ystävälle. Kun itse tein saman, niin passin maahantuloleima pitää vahvistaa poliisilla!! Juuri näin!! Uusimmissa listoissa tätä ei lukenut, joten ei menty poliisille, mutta niin meidät vaan käännytettiin takaisin puhelinliikkeestä. No, taksilla sitten nopeasti poliisiasemalle, sinne jonoon muiden mukaan. Huoneessa oli kaksi virkamiestä, jotka hoitivat montaa hommaa rinnakkain.Hra Poliisi laittoi meidän asian alulle, juoksutti alakertaan hakemaan allekirjoituksen ja sitten takaisin ylös jonottamaan. Rouva allekirjoittajalla on ehkä ollut parempiakin päiviä, mutta allekirjoitetun paperin kanssa pääsimme jonoon takaisin kuitenkin. Homma selvisi, mutta uudessa puhelinliikkeessä selvisi, että rekisteröintejä tehdään vaan muutamassa paikassa. Huoh. No, monta asiaa saatiin silti eteenpäin. Kysymys, jota en vielä ole osannut ratkaista. Miksi yhdessä toimistossa on erikseen asian aloittaja, allekirjoittaja, maksutiski, asian vahvistaja ja niin edelleen?

Tämän kerran kuvat on sunnuntailta ja maanantailta, eilen ei kamera kulkenut mukana.

5.Kat -ravintolan terassilta

Kukapa muu se siinä, kuin Bospor pilvisenä iltana :D

Tiesin perhe Paluumuttajattaren olevan kaupungissa, muttemme olleet vielä sopineet mitään tarkkaa, muuta kun että nähdään. Eilen sitten sain kutsun iltapalalle heidän huoneistohotelliinsa, siinä sitten oli kohtaamista sekä iltaan että alkuyöhön. Olin odottanutkin jo heidän näkemistä, mutta en silti osannut arvata kuinka tutulta he tuntuisivat. Kuopuksensa istahti syliin, pitkiksi venähtäneet pojat tervehtivät ja kertoivat mitä olivat tehneet jo Istanbulissa ja esikoinen ääneni tunnistaessaan juoksi halaamaan. Haettiin Paluumuuttajattaren itsensä ja kuopuksen kanssa meille iltapalaa. Niin kotoisaa ja näppärää.

Olisihan paastonsa sille päivää päättänyt Istanbul tarjonnut meille kattoravintoloita, valkoisia liinoja ja maisemia, mutta valitsimme huoneiston ei niin suuren keittiö-olkkarin, munakoisot, riisit, dönerit ja pidet. Miten Istanbul yhdistääkään ihmisiä, jotka Suomessa eivät toisiaan vielä tunteneet. Ei tarvitse monin sanoin kuvailla fiiliksiään, kun toiset ymmärtää. Pohdimme, millaisia jälkiä asuminen ulkomailla ja Turkin Istanbulissa - siitähän kokemuksemme ovat - tekee ihmiseen. Minulla vasta reilut pari vuotta takana, heillä enemmän. Suunnitelmien muutttuminen, ihmisten tärkeys, asioista suoraan puhuminen ja jopa tunteiden näyttäminen nousivat keskusteluissa esille. Illan päätteeksi Hra ja Rva saattoivat minut dolmuspysäkille ja ruuhkattomassa kaupungissa Bosporin rannan valojen loisteessa pääsin nopeasti kotiin. Olo väsynyt, mutta mieli virkistynyt. Kiitos kohtaamisesta.

Yön viimeinen kohtaaminen tuli oikeastaan jo tämän päivän puolelle. Se oli näistä edellämainituista paljon etäisempi eikä ainakaan minun puoleltani mitenkään kovin toivottu, vaikka tiesinkin häntä odottaa kyllä. Hänen nimeään en tiedä, mutta ammatti tai ainakin tämänhetkinen työnsä on käynyt selväksi ja se on juuri se osa, josta en pidä. Hän on Ramadan-rummuttaja. Kaveri, joka kulkee noin 2-3 tuntia ennen auringonnousua pitkin katuja rumpunsa kanssa herättämässä ihmiset tekemään ruokaa ja syömään kun vielä voivat. Tämä ammattikunta on ollut tarpeen ajalla ennen herätyskelloja, mutta nythän jokainen huusholli voisi herätä kelloihinsa. Monet sanovat, että traditio pysyy pystyssä koska Ramadan-paastokuukauden päättävässä juhlassa rumpali kulkee vielä läpi alueensa ja kerää sieltä hyvät rahat. Joillain alueilla on valituksia tullut niin paljon että rumpali ei saa enää kulkea, mutta täällä ei ole valitettu. Ei. Hra tulee noin klo 02 ja rummuttaa niin hartaasti että siihen kyllä herää. Juuri olohuoneen ikkunan alle hän pysähtyy ja vetäisee kunnon soolon. Kaiken hyvän lisäksi hän ei pysy rytmissä. Se on aika kaameaa. Mietin jo, että kipaisisinko sinne yöpaidassa neuvomaan miten ne edellisien kesien rumpalit ovat hommansa hoitaneet. Minä kyllä tietäisin. Tai ainakin klo 02.02 olen taidoistani varma!

Nähtävyytenä hiljainen kalastajakylä ja vanha linnoitus

Lauantai-illaksi oli ystävän kanssa löysä suunnitelma: tehdään jotain. Hän ei ollut koskaan ollut Bospor-risteilyllä ja olin kertonut iltaristeilyistä (moonlight cruise) ja onneksi ne olikin nyt kesäkuussa alkaneet ja kaiken lisäksi nykyään mukaan pääsee tästä lähimmästä satamasta, ei tarvitse enää mennä ensin Euroopan puolelle Eminönüün. Iltapäivällä oli kunnon ukkoskuuro ja mietittiin, että mitähän tästä tulee, mutta ukkoset tulee ja menee pitää vaan malttaa vähän odottaa.

Ilma oli Suomalaiselle vallan sopiva, reilu 20 astetta, paikallisille viileä, ehkä siksi laivassa oli vielä Üsküdarin sataman kohdalla tilaa ihan yläkannella. Bosporin salmi on virallisesti pohjoisen majakasta etelän majakkaan mitattuna 31 kilometriä pitkä. Leveimmillään Bospor on 3,4 km leveä ja kapeimmillaan vain 700 metriä.  Se yhdistää Marmaranmeren ja Mustanmeren, johon suuntaan nyt olimme menossa. Pitkä Bospor-risteily vie Anadolu Kavağın linnoitukselle kohtaan, jossa Bospor yhdistyy Mustaanmereen. Matkalla mentiin kahden salmen ylittävän sillan alta ja nähtiin myös jo hyvin valmiin oloinen kolmossilta, joka pitäisi elokuussa aueta käyttöön.

Matkalla nähtiin myös metsää ja pienempiä jopa kylämäisiä kaupunginosia erityisesti Aasian puolella. Euroopassa nähtiin mahtavia rannan huviloita, veden päälle rakennettuja ravintolan terasseja ja tietysti myös Galatasarayn jalkapallojoukkuueen omistama oma saari tai ehkä "saari". Oli kaunista, rauhallista ja rentouttavaa. Laivan kahvilasta sai kahvitkin, niin mikäs siinä oli lipuessa eteenpäin.

ykkössilta

Galatasarayn saari

rantahuviloita

Rumeli Hisari Euroopan puolella

aurinko alkaa laskea

Reitti päättyy kylään, joka on saanut nimensä siellä olevasta Anadolu Kavağın linnoituksesta. Matkalla nähtiin Rumeli Hisarin linnoitus. Nimet viittaavat ottomaaniaikoihin, jolloin Anadolu sanalla tarkoitettiin Aasian puolta ja Rumeli taas Euroopan puolta. Kylä sinänsä on suloinen pieni kalastajakylä, nyt se toki elää paljon turismista, kun sinne tulee parhaimmillaan kolme risteilyä joka päivä. Risteilyllä on noin 2-3 tuntia aikaa olla kylässä, joten siellä on tietysti rannassa useampikin ravintola ja sieltä voisi ostaa myös huiveja, lamppuja ja sinivalkoisia astioita tulppaanikuvioilla.

Siinä tauolla ehtii myös kiivetä ylös linnoitukselle. Siellä ei ole enää todellakaan kuin rauniot jäljellä, mutta maiseman vuoksi kannattaa kiipeämisen vaiva nähdä. Matka ei ole kovin pitkä ja suurimman osan ajasta löytyy portaat, mutta jossain kunnossa pitää kuitenkin polvien ja nilkkojen olla, että sinne kannattaa mennä. Sen verran ilta-aurinko lämmitti että kuuma ehti tulla. Matkalla oli kyllä pakkokin kääntyä katsomaan välillä taakse, että näki ihanat maisemat. Autojen tööttäykset ei kuuluneet, sen sijaan linnut lauloivat ja muuta ei sitten paljon kuulunutkaan. 

ihanan tuoksuinen köynnös

Reitti oli mitenkuten merkattu pikkupätkiä meni ihan suuntaa arvaillen, mutta ylöspäin oli hyvä vaihtoehto. Siellä on myös suuret armeijanalueet ja vartijat portilla kertoivat oikeaa reittiä :) Kulkijoita oli muutama muukin ja niin löytyi reitti. Olin kyllä kerran aiemminkin siellä käynyt, mutta ei joka mutka ollut muistissa. Muistinkin kyllä, että kuljettiin hassusti ravintola-alueiden läpi. Tai ehkä se ei nyt ole ihan hassu sattuma, että jos nähtävyyden luo on yksi reitti että sen varteen pykätään pystyyn yks ja toinenkin ravinteli :)

Perillä ei odota Efeson tai edes Rumeli Hisarin kaltaiset rauniot. Entisestä ilmeisen mahtipontisesta linnoituksesta moskeijoineen ei ole jäljellä kuin torni ja vähän muuria. Matka sinne on kuitenkin etenkin miljoonakaupungin asukkaalle ihanan rauhallinen kukkineen ja niittyineen. Perillä odotti kaunis maisema Mustallemerelle. Noin kaksi vuotta sitten kävin viimeksi täällä ja silloin näkyi vain meri, nyt maisemaan on ilmestynyt se niin kutsuttu kolmosilta, eli Marmaranmereltäpäin laskettuna kolmas Bosposrin ylittävä vielä avaamaton silta.

Tämän linnoituksen Euroopanpuolen vastarannalla on vastaavasti Rumeli Kavağı. Siitä käytetään myös nimeä Yoros Castle ja turkiksi Yoros kalesi. Näitä kahta on käytetty puolustukseen Mustaltamereltä tulevia uhkia vastaan ja linnojen väliin pystyttiin tarpeen vaatiessa laittamaan myös vahva ketju estämään laivojen tulon. Tällä hetkellähän linna ei suojaa mitään eikä ketään, mutta vielä Ottomaaniajalla se oli koko ajan miehitettynä ja vielä vuonna 1783 sitä on kohennettu rakentamalla lisää vartiotorneja, mutta pian sen jälkeen linnoitus moskeijoineen on alkanut rapistua. 

muuria

siitähän se kolmossilta lähtee

polku linnoituksen viertä takaisin alas

kun valot alkavat syttyä

Vaikka hienompiakin raunioita Istanbulista ja Turkista löytyy, on linnoituksen historia toki mielenkiintoinen ja maisema hieno ja yhdessä rauhallisuuden ja rannan kalaravintoloiden ja lauttamatkan kanssa se muodostaa kokonaisuuden, jota voi suositella sekä päivällä että näin illalla. Iltaristeilyn hinta oli 20 TL eli noin 6 euroa.

Rumeli hisari pimeällä

Näin meni lauantai :)

Pitäisikö jo ikävöidä?

Suomi-ikävä,  ihmisten ikävä, juusto- ja makkaraikävä, luontoikävä, mökkisaunaikävä, tyhjillä maanteillä ajamisen ikävä ... ...

Aihe, joka nousee aika ajoin ulkosuomalaisten puheissa ja blogeissa esille. Ei taida olla montaa, jolla ei koskaan yhtään olisi kaipuuta mitään tai ketään kohtaan Suomessa. Vaikka tämäkin tunne lienee tuttu suurimmalle osalle, niin silti siitä voidaan ajatella kovin eri tavoin ja jopa kokea syyllisyyttä omista tunteista ja ajatuksista. Itse tästä aiheesta päätin kirjoittaa nyt, kun facebook kuhisee ihmisten kuvia jo lähes yöttömästä yöstä, pihasaunoista, paljaista varpaista järvessä jne. Moni ulkosuomalainenkin tuntuu olevan käymässä Pohjolassa jo tai ainakin kirjoittelee kesäloma-ajatuksiaan. Suomikuvien sijaan tämän tekstin kuvat ovat sunnuntaisesta auringonlaskusta Çamlıcan kukkulalta. 

nuo kuuset on kivoja, mutta väärässä paikassa nyt :)

Morsiuspari kuvauksissa

On niitä, jotka usein ja kovastikin ikävöivät Suomea ja haaveilevat ehkä elämän helppoudesta ja tuttuudesta siellä. On parempi fiilis, kun on seuraavat kotimaan matkan liput jo varattu tai ainakin lähtökuukausi tiedossa. On tärkeää, että suomalaista hammastahnaa, leipää tai lautasliinoja on kaapissa. Silti näin ajattelevat voivat olla tyytyväisiä elämäänsä Suomineidon helmojen ulkopuolella, sopeutuvat, pärjäävät ja nauttivatkin elostaan.

Sitten on se sakki, joka on sopeutunut uuteen kotimaahansa tavalla, jossa Suomi-ikävälle ei ole tai ei jätetä tilaa. Siellä voidaan käydä, mutta koti ei siellä järvien liplatuksessa ja Mannerheimintien "ruuhkassa" enää ole. Paikallisella leivällä, juustolla ja kosmetiikalla pärjätään, eikä kaapissakaan ehkä ole salmiakkivarastoa.

Sitten on varmasti myös se ryhmä, joka ei juuri käy Suomessa, onko syynä sitten pitkä välimatka, uuteen kotimaahan sitovat työt, joista ei paljon lomailla tai mikä vaan. Ehkä niitäkin on, jotka eivät facebookia, whatsappia, skypeä, facetimea, sähköpostia, tekstareita tms. pitääkseen yhteyttä entiseen asuinmaahanpäin, vaan kertakaikkiaan ovat sulahtaneet ensisijaisesti uuteen maahan.

aurinko vielä korkealla - Bosporin salmi ja silta

miljoonakaupungin ilta-aurinko ja muutkin siitä nauttimassa

Tiedän toki, että ihmisiä ei voi näin lokeroida, enkä itsekään ihan mihinkään lokeroon sujahda. Itse en ole kovin ikävöivä noin niinkuin yleensä, mutta tietysti sekin tunne on tuttu joskus.(Lapsena oli kyllä äitiä ikävä joka leiri) Lähinnä suomi-kävän tunteet nousee pintaan, kun juttelee Suomeen ystävien tai suvun kanssa tai jos toisen ikävöivän ulkosuomalaisen kanssa alkaa oikein muistella kaikkia Suomen ihanuuksia. Vaikeintahan se on, että ne rakkaat ihmiset eivät ole juuri koskaan samalla sohvalla teekupin kanssa, ei pääse äidin kanssa valitsemaan kukkia puutarhamyymälästä tms.

Mutta mitä sieltä Suomesta nyt muuten ikävöin, mitä sinä ikävöit? Sitä, että ruuhkattomilla teillä pääsee kulkemaan. Jos kirjasto (mitä ikävöin myös) on reilun kilometrin päässä, sinne menee autolla se kymmenen minuuttia. Toki ruuhkaa voi Suomen maaseudullakin olla, etenkin elokuussa, kun pitää ohitella leikkuupuimureita. Ikävöin aamukahvin juomista ulkona pihalla lintujenlaulussa tai talvella jäälyhtyjen tekemistä. Ikävöin sitä, että jos menen pankkiin tai verotoimistoon tai sähköfirmalle, niin voin asioida siellä niin että minua pidetään aikuisena, kun nyt taas tällainen kielen puolesta koululainen menee sönköttämään asioitaan ja aina on ulkomaalainen, hyvin muistan vielä sen kun asioiden ihan "vauvakielellä", nyt ehkä ollaan jo ala-asteella ;) Siten tietysti koko luonto-juttu: järvet, joet, metsä, pellot, hiljaisuus...ehkä sitä ei tarvitse sen enempää silmien eteen maalailla - ainakaan minun, metsän ja peltojen keskellä syntyneet. Ikkunatkin metsään päin ja toisella puolella mäennyppylän rinteillä pellot. Mutta ainakin täältä näkövinkkelistä katsottuna, koko Suomi on enempi vähempi metsän keskellä ;)

Suomen auringonlaskuja järven rannalla ikävöin jo, tässä yksi kuvasarja Istanbulin Camlican kukkulan tyyliin :)

aurinko alkaa laskea

aina vaan alemmas

ja sitten enää ihmisten tekemät valot loi

Pitäisikö tässä vaiheessa miettiä, mitä se ikävä sitten on. Tunne siitä, että haluaisi olla jossain muualla. Haluaisi, että joku rakas olisi läsnä siellä missä itse on. Toive, että voisi olla juuri nyt siellä mökkirannalla hiljaisuudessa, metelinä ainoastaan linnut ja haapojen havina. Jos ajatellaan että on olemassa kaksi tunnetta; paha tunne ja hyvä tunne, niin ikävä varmaan menee sinne puoliväliin. Tunteena ehkä enemmän paha, mutta syy siihen lähtökohtaisesti hyvä - on olemassa jotain mitä kaipaisi lähelleen. Siksi ei tarvitsisi myös kokea huonoa omatuntoa tai syyllisyyttä siitä että ikävöi enemmän tai vähemmän kun joku toinen.

Tällaisella tunne-elämän vaihtuvuudella, kun mullakin on,
ikäväkin tulee ja menee yhdessä paikalleen asettumisen tunteen kanssa. 

Vihreyttä, linnunlaulua ja kulttuureja

Yksi ulkomailla asumisen helmiä on toiseen kulttuuriin tutustuminen ja uusien paikallisten ystävien saaminen. Vietin viime viikonlopun kansainvälisellä ystäväporukalla maaseudun rauhassa. Äidinkieliä yhteensä kai kuusi vai lieneekö seitsemän, yhteinen kieli pääosin kuitenkin turkki.

Viimeksi juuri kirjoitin suurkaupunkielämästä ja sanoin siihenkin tottuvani, mutta oi oi tuota vihreyttä ja lintujen laulua ja ulkona vietettyjä päiviä. Yksi ystävä sanoikin ääneen varmaan monen ajatukset "Ihmistä ei ole luotu elämään suurkaupungissa." :) Olimme Marmaranmeren toisella puolella niin että Istanbulin silhuetti näkyi horisontissa erityisesti illalla kun sen miljoonat valot olivat syttyneet. Kaukaa katseltuna se olikin oikein kaunis, hiljainen ja ruuhkaton - parhaat puolet esillä.

Ibul jäämässä taakse

tuolla meren toisella puolella on Ibulin ruuhkat

Aamupalalla juteltiin aamupalojen eroista eri maissa. Me syötiin tavallinen turkkilainen aamupala - ei mitään ylirunsasta ravintolaversiota, vaan ihan tavallinen. Leipää, fetajuuston tapaista paikalllista juustoa (beyaz peynir), mustia oliiveja, voita, keitettyjä kananmunia, tomaattia, kurkkua ja hilloa ja tietysti teetä ja kahvia. Yritin selittää kaurapuuron valmistusta, herkullisuutta ja syvempää identiteettiä. En tainnut onnistua ja päädyin minäkin vain ylistämään Turkin aamupalaa muiden mukana.

Suomalaisista ruuista alkoivat myös turkkilaiset kysellä ja heillehän vastattiin. Vastasin niin reippaasti ja kunnolla, että aloin kaipaamaan suomalaisia juustoja, lihaa, maitotuotteita, karjalanpiirakoita ja Vaasan jälkiuunipaloja! Sain myös vinkkejä joistain turkkilaisista juustoista, joita pitäisi kokeilla ja tuli myös kehotus tuoda Suomesta niin kovasti kehumaani Auraa tännekin maistettavaksi.

Ruoka on kyllä aihe, johon niin usein päädytään keskustellessa olipa keskustelukumppanit mistä maasta hyvänsä. Tulee lupauksia jakaa suosikkireseptiä ja suosituksia tietyistä juustomerkeistä tai että leipä kannattaisi kyllä leipoa itse. Täällä käytetään myös Suomea enemmän luontaistuotteita. Äkkiä tulee neuvo hieroa valkosipulia silmäluomen näppylään tai vinkki sitkeään yskään auttavasta yrtistä.

Oli kerrankin aikaa kunnolla jutella monenlaista. Naisten kanssa päädyttiin parantamaan maailmaa ja puhumaan mm. tunteista. Sama ilmiö tuntuu olevan niin täällä kuin Suomessakin, siis se että nykyajan nuori sukupolvi on edellisiä valmiimpi puhumaan monenlaisista tunteista. Jotkut turkkilaiset ystäväni muistelivat omaa nuoruuttaan, että myös vanhempien ja muun suvun edessä piti aina esittää hymyilevää, vaikka mikä olisi ollut. He kysyivät myös, että onko Suomessakin semmoinen kulttuuri että "mies ei saa itkeä", kuten Turkissa. Nämä hämmästyttivät minua, joka on pari vuotta koittanut tätä kulttuuria kuunnella, katsella, oppia ja ymmärtää. Tutustumiseni myötä olin tullut siihen tulokseen, että täällä tunteita näytetään melko avoimesti ja itkeviä miehiäkin olen nähnyt varmaan Suomea enemmän, vaikken nyt niin kovin paljon täälläkään.

On kyllä ehkä niin, että ilon tunteet on täällä helpompi näyttää ja ne näytetäänkin reippaasti. Samoin ainakin jotkut, esim. taksi-, bussi- ja dolmuşkuskit näyttävät ärsyyntymisen tunteitaan avoimesti toisia kuskeja kohtaan :) Tämä tuli tänäänkin todistettua matkalla Ikeaan. En uskalla ehkä yleistää, mutta ajattelisin että viha ja ärsyyntyminen on tunteita, joita Suomessa tai suomalaiset ei taas niinkään näytä, kun taas surun voisin ajatella olevan helpommin näytettävissä. Turkkilaisten ystävieni mielestä juuri esim. suru on tunne, jota ei voi näyttää ettei näytä omaa heikkouttaan. 

ihana pikkupalmu

palmu ja mäntyjä :)

Maaseudun ilo niin minulle kuin ei-suomalaisille näytti olevan nuotio :) Vaahtokarkit unohtui ostaa, mutta ei se haitannut menoa. Elävää tulta, virtaavaa vettä ja nukkuvaa lasta voisi katsoa loputtomiin - sanotaan. Samaa mieltä. Osalle nuotion äärellä istuminen oli uusi kokemus ja joillain edellisestä kerrasta oli vuosikausia aikaa. Jännä kyllä, kukaan ei tylsistynyt kuitenkaan, eikä lapsetkaan olisi malttaneet mennä nukkumaan. 

Kerroinkin siinä, että minä muistan erilaisten nuotioiden, kokkojen ja leiritulien äärellä istuneeni jo lapsuudesta saakka. Ihan lapsena menimme "eksysmetsään", kuten kutsuimme sitä siskoni kanssa. Lähdimme siis äidin, isän, usein myös kissan, halkojen ja eväiden kanssa retkelle lähimetsään. Kun itse en nähnyt enää kotitaloa tai piharakennuksia, olin varma että voisimme eksyä. Isä ja äiti vakuutteli, että osaisivat takaisin kotiin :) Makkara ja lämmin mehu maistui paljon paremmalta metsän keskellä ja tekemistä tuntui keksivän loputtomasti. Partiolaisena taas muistan yön kipinämikkovuorot, nuotiolla paistetut lätyt ja kuumennetut leivät. Nuotion tuhkiin on myös kaivettu nauriita ja perunoita ja rosvopaistin teko enon pihalla on jäänyt hyvin mieleen lapsuudesta. 

Viikonlopun rentoutumisen, linnunlaulun, vihreyden, nuotion ja iloisen ajanviettämisen jälkeen on taas tapahtunut paluu arkeen ja Istanbuliin. Maanantai-iltana kipaisin rantaan ihailemaan auringonlaskua - en vaan voi kyllästyä siihen. Olen tavoitellut täydellisen teekuppikuvan ottamista auringonlaskun aikaan Bosporilla. En ole tyytyväinen vielä, mutta tässä eilisen paras saavutus :)