Kielitaito ulkosuomalaisessa elämässä

Aloitin tässä joku aika sitten lukemaan Victoria Hislopin kirjaa The Island (suomennettu nimellä Saari). Löysin käytettynä enkuksi niin ostin. Olen pyrkinyt siihen että lukisin suomeksi tai turkiksi - omalla äidinkielellä on vaan niin kiva lukea ja turkissa on aina hyötypointti. En tosin kunnon aikuisten romaania ole vielä turkiksi lukenut. Orhan Pamukin novelleja ja jotain nuorten kirjoja vain. Haaveena on, että joku päivä ihan oikean kirjankin vielä.

Mutta siis nyt tätä romaania (hyvää sellaista, suosittelen) luen englanniksi. En jaksa katsoa joka sanaa, jota en tiedä, vaan luen menemään jos vaan on olo että kärryillä pysyy. Sitten tuli vastaan ekat kerrat sanoja, jotka olisi kiva ymmärtää. Eihän mulla mitään suomi-enkku-sanakirjaa ole puhelimessa ladattuna eikä ole paperiversionakaan. Niinpä käytin sitten enkku-turkki-sanakirjaani. Hislop käyttää niin värikästä kieltä, että ei riittänyt kielitaito, mutta sanakirja löysi lähempänä arkipäivää olevia sanoja, niin ymmärsin.

Siinä lukiessani vajavaisella enkulla ja tarkistaessa sanoja vielä vajavaisemmalla turkilla, aloin pohtimaan että käsitys kielitaidosta on varmaan iäksi muuttunut kun läksin tänne. Suomessa eläessä oli niin itsestäänselvää että kaikki itseä koskevat asiat hoiti omalla äidinkielellään. Ymmärsi kaupassa myytävistä lehdistä, kirjoista jne. kaiken. Ei ollut verovirastossa tai lempparikahvilassa minkäänsortin kielimuuria. Itseään pystyi ilmaisemaan sekä kirjallisesti että puhuen vivahteikkaasti ja tarkasti.

Aiemmin olen asunut pienen pätkän Englannissa, missä alun haparoinnista huolimatta olin aikalailla kärryillä ja kykenevä huolehtimaan asioistani. Toisen pätkän asuin Venäjällä, jossa taas olin ihan yy-kaa-koo leipä-kurkku-tee juna-bussi-taksi tyylisellä arkipäivän kielitaitomeiningillä. Minä yksi lippu Pietari kiitos oli jo aika suoritus juna-asemalla. Siihen se sitten jäi, kun oleskelu siellä päättyi. Jokainen ymmärretyksi tulemisen hetki oli keskivertaa suurempi ihme tai sattuma.

Tämä reissu tänne oli sikäli erilainen, että nyt on tarkoitus oppia kieli niin että sillä oikeasti pärjäisi. Että osaisi ilmaista itseään ja tulisi ymmärretyksi. Että voisi heittää rennosti juttua ihmisten kanssa ja vaivatta lukea lehtiä ja katsoa uutisia/leffoja jne.  (Huoh. Saas nähdä milloin sellainen kielitaito tulee tai miten sen saa hommattua. )

Sen olen tässä nyt nöyrtynyt hyväksymään, että natiivipuhujaa ei minusta tule ja että ei ainakaan vielä ole näköpiirissä sellaistakaan tunnetta ja tilannetta, että ei koko aikaa tulisi  muistutetuksi siitä, että puutteita on puhumisessa, ymmärtämisessä, sanavarastossa, kieliopissa ja vähän kaikessa. Ei tässä mikään epätoivoinen olo pääsääntöisesti ole. Selviän päivästä toiseen ja olen vakuuttunut että lisää oppii koko ajan. Lukemalla, kuuntelemalla ja puhumalla kai sen vaan täytyy tässä kehittyä.

Tämän pohdinnan nyt kirvoitti myös se, että tajusin etten olisi ehkä jaksanut lukea kirjaa näin mielellään englanniksi ennen, olisi ärsyttänyt liikaa etten ymmärrä joka sanaa ja vivahde-eroa jne. Nyt on joutun saanut tottua siihen, että on paljon mitä ei ymmärrä, yksi ja toinenkin vivahde menee väärin tai jää kokonaan huomaamatta. On oppinut olemaan rennompi ja nauttimaan siitä että pysyy tarinassa mukana, vaikka vähän vajaammallakin ymmärryksellä ;)  Suoraan vaan syvään päähän. Vaikkei uiminen olisi sujuvaa, niin on nyt sentään parempi räpiköidä parhaansa mukaan. Tällä periaatteella eteenpäin :)

Tsemppiä kaikille ulkosuomalaiskollegoille päivittäiseen selviytymistaisteluunne. Mitäpä siitä, jos sanoo joskus lentokone kun pitäisi sanoa kauas tai häntä kun pitäisi sanoa käsky. Kyllähän kuitenkin on monta sellaistakin hetkeä, kun tilaa kahvin maidolla ja saa kahvin maidolla tai haluaa ostaa nettipaketin puhelimeensa ja niin vaan pian on some silmien edessä.

kuvat viime päivien seikkailuilta.

kahvia muumimukista + hyvä kirja + villasukat = hyvä lauantai

viimeiset lumet viime keskiviikkona

aamuruuhkaa lumessa

Kylmää sisällä lämmin sisältä.

Taas on tämä vaihe, kun huivia tiukemmin kaulaan kietovalle tai teekupilla käsiä lämmittelevälle MatkaMartalle sanotaan ne klassiset monen ulkosuomalaisen kuulemat sanat. Sanat lausutaan syvää ihmettelyä äänessä: "Miten sua voi palella, kun olet Suomalainen"? voidaan myös kysyä "Miten voit olla flunssassa, kun olet tottunut kylmään?"

Olen näköjään myös vuosi sitten näitä miettinyt täällä. En tiedä kuinka nopeaa tottuminen kylmään tai lämpimään vähenee, pitäisikö meidän suomalaisina kestää enemmän kylmää, vai onko se vaan niin ettei Suomessa ollessa ole paljon vaihtoehtoja. Onhan ne syksyn ja talven ekat kylmät sielläkin aina kylmemmän tuntuisia ja kun viikkojen -30 asteen jälkeen laskee -15 asteeseen, sehän tuntuu ihan lämpöiseltä ja yhden kerroksen voi jo vähentää :D Täällä taas nyt on ollut niitä talven kylmimpiä aikoja, kun päivälläkin on nollan tuntumassa tai alle ja tälle kaupungille tyypillinen viima viilentää lisää.

Ulkona nyt toki pärjää, kun on paksumpi takki, kunnon kengät, pipo, huivi, lapaset ja joinain päivinä jopa pitkikset, MUTTA se kun on sisällä jatkuvasti kylmä on oikeasti rasittavaa. Kyllähän se menee, jos puuhaa jotain, siivoaa tms. mutta yritäpä keskittyä johonkin pikkutarkkaan puuhaan vaikkapa, kun on varpaat ja sormet jäässä. Ei kuitenkaan niin jäässä, että jäätyisi kiinni lattiaan :) Sekin on koettu. Uutena vuotena 2002-2003 oltiin kaveriporukalla Lapissa ja mittari näytti vilpoisimmillaan -37 astetta, porukassa mukana myös brittejä ja yksi malesialainen. Saunottiin tietysti, lauteilla pärjäsi hyvin, mutta alhaalla hiuksia pestessä jalat tarttui kiinni lattialautoihin, kun oli niin kylmä :) Siitä en kyllä puhu, kun samana uutena vuotena jäädytin sormeni oman parvekkeeni kaiteeseen kiinni - tai siis ei kaikkia sormia vaan molempien käsien kolme keskimmäistä :D

Tiedoksi nyt vielä, että 9 talvea on mennyt Napapiirin tuntumassa ja yliopistolle olen ensimmäiset vuodet kävellyt yli 3 km/suunta ja loppuvuodet tosin vaan muutaman sata metriä. Olen siis tottunut ja pärjään, mutta sisäkylmyys juuri tänään kypsyttää hieman :)

Suomessa asuessa sitä ei vielä tajunnut, kun siellä keskuslämmitys monesti pitää huolen ihmisten lämmöstä. Oon kyllä lapsuuteni ja nuoruuteni asunut kodissa, joka lämpesi sitä mukaa mitä keskuslämmityskattilaan tulta kävi sytyttämässä ja puita kantamassa. Enkä ole koskaan kaivannut sitä että talvella pitäisi pystyä olemaan t-paidassa ja paljain varpain tai pahimmilla pakkasilla edes pitkähihaisessa ja tavallisilla sukilla, sitä varten on villapaidat ja villasukat. Mutta on nää talot, ikkunat ja lämmityssysteemit vähän erilailla täällä rakennettu tai oltu rakentamatta :) Miten muilla mailla?

Viimeksi valitin, ettei kannata opiskella kieltä, kun ei se tästä kuitenkaan. Jätin tarkoituksella kaikki kannustajat siitä pois. Pitää nyt siis sanoa erikseen, että toki paljon paljon on kannustajia ja kehujia niin toisissa ulkomaalaisissa kuin paikallisissa ystävissä. Ne, jotka ovat ensimmäisestä haparoivasta tervehdyksestä seuranneet siihen saakka, kun osasin melkein oikein kysyä "haluaisitko teetä?" ja nyt pystyn jo keskustelemaan päivän murheista jai iloista - niin ne kyllä huomaavat onneksi edistymiseni ja joskus aina sen kertovatkin. Kuitenkin annan niille suuremman painoarvon kuin satunnaisille taksikuskeille. Muutenkin olen sitä mieltä, että kannattaa mielummin keskittyä kauniisiin ja rohkaiseviin sanoihin kuin siihen toiseen äärilaitaan ja sitä painotusta koitan pitää myös omasta suustani lähtevistä sanoissa.

Lämpöä teille kaikille!

Rupesin laittaan tähän kuvia, mutta en ollutkaan ottanut MITÄÄN blogiin kelpaavaa. Ou nou, lupaan koittaa parantaa tavat. Laitan tähän 

Goodnight abla - kun kielet vaan ärsyttää.

Goodnight abla. Welcome abla.  Ten lira abla. How are you abla? (abla=kirjaimellisesti isosisko, mutta ylipäätään naisista monesti käytetty sana, vanhemmista naisista sitten käytetään myös tätiä tarkoittavaa sanaa teyze)

Niin. Nyt ärsyttäis sitten se, että turhaanko tässä on kieltä opiskeltu ja yritetty oppia kulttuuria. Olisiko kannattanut käyttää aikaa sen miettimiseen että mitä aikamuotoa käytän, jos olen varma suunnitelmastani tai miten ilmaisen, jos en ole vielä päättänyt mitään, mutta haluaisin vain kohteliaasti vähän empiä. Miksi miettiä, miten naapureiden kanssa toimia tai koittaa muistaa aina kysellä sairastuneen kuulumisia - kun se maan tapoihin kuuluu.

lokkien ruokkijoita

Bosporin ihailijat

Ei kannatakaan,

koska aina on kuitenkin turisti. Aina aloitetaan puheet englanniksi, monesti kääntyy turkkiin jos itse käyttää turkkia, eikä se niin ärsytäkään, mutta ne jotka vaan jatkaa sitä englantiansa, joka anteeksi nyt vaan, on usein huonompaa kuin minun hoono turkki. Lähikaupan ihanien myyjien joukossa on yksi Rasittava nuorimies, joka tänäänkin mua noilla welcome abla, goodnight abla tervehdyksillä tervehti ja sanoo edelleen numerot aina englanniksi. Eikä millään hyvällä englannilla. No joo, tiedän, mikäs siinä senkun puhuu ja että hyvä kun harjoittelee... Okei, mutta silti se jotenkin ärsyttää.

Ei kannata,

koska en kuitenkaan opi puhumaan sellaista kaunista turkkia, joka vaan soljuisi - tai ainakin Bosporissa ehtii virtailla ihan liikaa vettä, lauttoja, lokkeja ja meduusoja ennen kuin semmoinen tilanne olisi käsillä. En osaa ajatella, että kohdallani olisi joskus se tilanne, etten kuulostaisi vauvalta aikuisen ruumiissa, sellaiselta jolle aina naureskellaan vähän - joskus enemmän julki joskus salaa. Olisihan se hehkeää kuulostaa akateemiselta ja fiksulta (tosin minut tuntevat tietävät, ettei se ole aina mahdollista minulle edes suomeksi :) )

Ei kannata,

koska ei kuitenkaan voi ilmaista itseään kuten haluaisi, vaan aina on sen vanki että mitä osaa sanoa ja miten. Eikä ole olemassa mitään hyviä vaihtoehtojakaan. Jos miettii etukäteen kunnolla, että miten sitä nyt itseään ilmaisisi, niin kaikki keskustelukumppanit on jo kaikonneet teelle ennen kuin on menossa ensimmäisen lauseenvastikkeen kohdalla. Jos taas päättää olla reipas ja normaali, eikä mieti niin huomaa sen ekan pilkun jälkeen ettei osaakaan jatkaa. Okei, myönnän että perusasiat jo menee ilman etukäteissuunnitelmaa tai paniikkia, mutta pidempää keskustelua käydessä joku kriisi meinaa aina ehtiä iskeä. Eikä aina jaksais pelkästään ruuhkasta ja Suomen ilmastosta keskustella - vaikka ne mielenkiintoisia aiheita onkin :D

Ei kannata,

koska kuitenkin kuulostaa aina tyhmältä eikä kannata, kun aina jossain on niitä Hra, Rva ja Nti suorasuita, jotka kokevat saaneensa elämäntehtäväkseen pitää ulkomaalaisparkojen kielellistä itsetuntoa lähellä nollaa tai mielellään pakkasella, jos se sieltä uhkaa kohota joskus.
A) Taksissa:
MatkaMartta: Üsküdar iskelesine, lütfen ( tai joku muu väsynyt ja yksinkertainen tapa ilmaista, että haluan Üsküdarin rantaan)
Taksikuski: Etkö puhu turkkia?
MM: Kyllä minä puhun jonkun verran (diplomakokeen suorittamisen jälkeen)
Taksikuski: Mutta et juuri kielioppia ole oppinut?
MM: Noo...hmm... olen mä kielikoulussa ollut (tai jotain muuta hämmentynyttä muminaa)

Taksikuski: (lähes ääneen nauraen) mutta et kyllä juuri mitään osaa, kun puhut noin huonosti.

B) Maustekaupassa
Täti: Kauanko olet asunut täällä?
MM: Noin puolitoista vuotta (okei, vähän pyöristin alaspäin)
Täti: Puolitoista vuotta!!! Ihanko oikeasti????
MM: Joo-o..
Täti: Niin kauan olet jo ollut ja puhut noin huonosti?!?!?!
MM: (Ei puhu enää juuri, mutta ajattelee että pidä rouva tunkkisi ja minun ostokset, minä pidän nämä liirat. Mutta koska kyseessä on arvokkaat kuivatut hedelmät joulun sekametelisoppaan, en voi luopua)

AARGH. Miten te muut ulkosuomalaiset selviätte tästä vaiheesta, kun pääsääntöisesti osaa ja ymmärtää jo ja selviää kaikista arkitilanteista, mutta haluaisi siitä jotenkin eteenpäin kehittyä vielä ja miten pitää edes jotain kieli-itsetuntoa yllä näitten suorasuiden kanssa, vai onko niitä vain täällä?

Ohi on.

Olen tänään hylännyt ystäväni. Tutustuimme noin puolitoista vuotta sitten huhtikuussa 2014, näimme ensimmäisen kerran jo maaliskuussa, mutta huhtikuussa aloimme enemmän tapailla. Itse asiassa ihan päivittäin. Aluksi tietysti jännitti, kuten aina uusissa ystävyyssuhteissa. Miten pärjäisimme? Miten tulisimme toimeen keskenämme.

Aloimme nopeasti viettää paljon aikaa yhdessä, pari kuukautta vietimme jokaisen arkipäivän yhdessä, minä menin joka päivä hänen luokseen jo aamupalan jälkeen ja lounaalle asti kyläilin. Parin kuukauden päästä pidin jo vähän taukoa ja sovittini, että kyläilen iltaisin.

Sen sijaan, että olisin voinut vaan rennosti kyläillä hänen luonaan, kävi pian ilmi että noin joka toinen kuukausi minulle järjestetään koe. Hän halusi testata, mitä olen oppinut näistä kyläilyistä. Kirjoitin aineita, kuuntelin turkinkielistä puhetta, yritin ymmärtää tekstejä ja jopa puhumaan minut laitettiin.

Eihän tuollaista kukaan jaksa ihan koko aikaa, niinpä mekin sovimme pienistä tauoista aina välillä, mutta sinnikkäästi jatkoin tapaamista. Joskus kylään meneminen oli hauskaa ja leppoisaa, oli hauska oppia uusia asioita ja kaikki uusi oli jännää ja mukavaa! Joskus taas - miten sen nyt sanoisi - ei olisi voinut vähempää kiinnostaa - oli kuin jäitä polttelisi.

Siellä kävi myös muita ihmisiä ja tutustuinkin moniin hauskoihin ja mielenkiintoisin tyyppeihin sellaisista, maista joita en olisi aiemmin kartalle osannut sijoittaa tai joiden juhlapyhistä tai perinteisistä herkuista tansseista puhumattakaan en mitään tiennyt. Uudet kaverini olivat kotoisin esimerkiksi Jordaniasta, Libyasta, Iranista, Irakista, Saudi-Arabiasta, Egyptistä, Bahrainista, Kiinasta, Japanista, Venezuelasta, Venäjältä, Belgiasta, Ukrainasta, Ranskasta jne. Nytpä tiedän että Belgiassa on erikoinen halllintojärjestelmä, Egyptissä Ramadanin jälkeisen juhlan perinteisiin kuuluu uusien astioiden ja vaatteiden osto jne. Tiedän, että Suomi on harvinainen poikkeusmaa, jossa ei valtiovalta säännöllisesti kiellä jonkun sosiaalisen median, kuten facebookin tai twitterin käyttöä, vaan päinvastoin twiittaa itsekin. Osaan paremmin arvostaa kotimaani rauhaa, kun niin monen kotimaassa käynnissä on sota tai ainakin levottomuuksia.

Kaikki nämä kuukaudet ovat johtaneet siihen, että tänään kapusin portaat viimeisen kerran, toivotin hyvät huomenet ja istahdin paikalleni odottamaan kokeen alkua. Tänään olen nimittäin saanut valmiiksi turkin kielikoulun 12. kurssista viimeisen eli siis diplomakokeen. Kiitos kielikouluni Tömer, kiitos opettajat ja kanssaopiskelijatoverit. Kiitos kanttiinin myyjät, turkkilainen kahvinne sekä şekersiz nescafé pitivät tämän opiskelijattaren tiellä - okei, kiitos myös satunnaisesta suklaapatukasta tai pähkinäpussista. Tästähän se kielen opiskelu vasta kunnolla tai alkaa tai ainakin hyvää vauhtia jatkuu, mutta pohja on kuitenkin perustettu.

Ehkä jään kaipaamaan naurua luokassa, iloa kun ymmärtää jonkun uuden asian ja jälleennäkemisiä vanhojen kurssikavereiden kanssa. Mutta juuri nyt en kaipaa joka aamuista taivaltamista Eurooppaan - paitsi ehkä Bosporia tulenkin kaipaamaan :)

Joukko ihania ystäviäni lähettivät tervehdyksen, josta ilahduin ja jollaista en edes tiennyt olevan. Kukkaruukun muotoon laitettuja hedelmä- ja marjapaloja, joista osa suklaaseen kastettuja. Aika ihana. Kiitos siitä ja samalla kiitos kaikille heikkoina hetkinä saamastani tuesta, tsempistä ja neuvoista.

Yksityiskohtia ja kohtaamisia.

Kesälentsun saaneena lojuin eilisen kotona kerraten turkin kieliopin kiemuroita ja yrittäen muistaa miten ne aikapäiviä sitten opitut monimutkaiset akkusatiivisäännöt menikään, puhumattakaan uudemmista kommervenkeista. Tänään yskä kyllä jatkui ja jatkuu, mutta alkoi jo niin seinät kaatua päälle ja tuntua nuutuneelta, oli pakko päästä ulos. Täällä on pilvinen ja vähän viileämpi ja tuulinen keli, niin ei muuta kun kamera mukaan ja sandaalit jalkaan. En jaksanut enää mihinkään kauemmaksi lähteä, ajattelin että kotikulmillakin voisi sekä kameraa että liman ja sisäilman nuuduttamaa päätäkin ulkoiluttaa. 

näkymä parvekkeelta

... ja toiseen suuntaan. Tavallinen lauantai-iltapäivä, pyykit kuivuu ja verhot heiluu tuulessa

Ostin Suomen lomalta kiinteän polttovälin objektiivin, jota tässä opettelen käyttämään. Hyötyä siitä on erityisesti esim. sisäkuvissa sekä aina, kun haluaa tietyn kohteen terävänä ja tarkkana ympäristön jäädessä epätarkaksi ja sumeaksi. Siinä saa siis aukon todella suureksi, mutta sillä ei voi zoomata, joten itse on kuljettava omilla jaloilla sopivaan kohtaan. Tätä lähdin myös siis nyt testailemaan ja erityisesti ajattelin kamerakävelylläni katsella mukavia ja ehkä yllättäviäkin yksityiskohtia ja kyllähän niitä löytyikin jo ihan kotikulmilta. Valokuvauksesta on tullut tärkeä juttu täällä. Sen avulla voi dokumentoia elämää itselle ja muille - vaikkapa niille rakkaille, jotka ovat Suomessa. Lisäksi siinä on jatkuvasti jotain mitä voi oppia paremmin, sommittelua, varjoja, valoja ja kaikkea. Mulla se toimii ainakin myös hyvänä pään nollauksena, kun miettii, että miten tuon tai tuon saisi kuvattua, ei mieti paljoa muuta ja samalla alkaa jo blogitekstit pyöriä mielessä. Kerrassaan mukavaa, vaikka kovin opettelija olen edelleen.

portinpielen lyhty ja ainavihanta muratti

moskeijan pihan rauta-aitaa

tulppaaniporraskaide

hääauto

jonkun sortin kahvimestarin katu

Olin nähnyt kartassa, että suht lähellä olisi joku puistonnäköinen alue ja sitä lähdin tavoittamaan. Arvelin, ettei se kovin suuri ja suomalaisen mittapuun mukaan varsinainen puisto olisi, eikä ollutkaan mutta hauska silti. Kissaa kuvatessani pari vanhempaa leidiä tuli juttelemaan ja kyselivät mitä kuvaan. Liekö oikeasti kiinnostanut, vai olinko ulkomaalaisena järkkärini kanssa liian epäilyttävän oloinen. Kissankuvasta tykkäsivät :) Täällä sivukaduilla on kyllä välillä aika huutomerkkinä, liiemmin ei ulkomaalaisia tänne keskelle asuinlähiöitä tule. Katseet kääntyy, kysymyksiä tulee ja lapset jopa huutelee perään. Nyt englanniksi, "helou helou", kerran kuulin kun turkiksi huutelivat "ulkomaalainen, ulkomaalainen" :) Mutta ei tämä nyt mitään ole niihin maihin verrattuna, jossa länsimainen on aivan todella erinäköinen ja huomiota saa valtavasti. Jos on reipas olo ja jos huomio tulee turvallisen tuntuiselta taholta, mikäs siinä, voihan sitä vähän jutella.

ihmekukka - iltailon kukka

Siitä lähdettyäni ja jätskin syötyäni huomasin erään talon pihassa kauniin pensaan, jota kuvatessani mummo parvekkeelta huuteli ja sanoi että pensaan toiselta puolelta saisin paremman kuvan :) Tottelin mummoa ja jatkoimme keskustelua kukasta, turkiksi se on akşam sefası çiçeği eli illan ilon kukka tai jotain sinnepäin, suomeksi käytetään sanaa ihmekukka. En muistanutkaan, että täällä Aasian puolella etenkin ihmisten kanssa saa kyllä keskustelun helposti aikaiseksi. Yleensä he hoitavat aloittamisenkin. Näiden mummojen kanssa juttelu on aika suloista, ei ainakaan tarvitse pelätä mahdollisia sivuajatuksia ja samalla turkkikin kehittyy :) Hetken pohdimme erilaisia kukkia ja niiden hoitamista ja niin toivotimme toisillemme hyvät illanjatkot ja moikat.

Siinä kotikatuni lähellä olevia katuja ristiinrastiin "kauniimman kadun periaatteella" (eli risteyksissä lähdetään aina siihen suuntaan, mikä näyttää kauniimmalta) kulkiessani, muistin taas pari syytä miksi Istanbuliani rakastan spontaanien kohtaamisten lisäksi. Seikkailut & yllätyksellisyys & kauniit yksityiskohdat & värit. En tosiaan kovin kauas kotoani mennyt, niin silti riitti katseltavaa ja ihmeteltävää. Huomioni kiinnittyi mm. jäätelöä, hedelmiä jne. myyvien pienten kauppojen valtavaan määrään. Kerran vaan jätskin hain, mutta tilaisuuksia olisi tullut. Täällä ihmiset käyvät vielä täydentämässä varastojaan "kivijalkakaupoista" ja osa varmaan ostaa kaiken ruokansakin niistä, eikä isoista marketeista. Talojen värien upeuttakaan en ollut noin värikkääksi muistanut. Violetti, vaaleanpunainen, vihreä ja sininen vieretysten. Ei ihme, että tämän kaupungin silhuetit näyttävät jotenkin niin kauniilta etenkin auringossa. Tuntuu ainakin että Suomessa kerrostalot on useammin valkoisia, harmaita tai rusehtavia, korkeintaan on sitten punatiilisiä muutama joukossa.  Samaalla löysin myös pari vähän isompaa ruokakauppaa lisää, joita en ollut ennen huomannut. Ei nyt mitään supermarketteja, mutta näkyi kuitenkin ihan kivasti olevan valikoimaa. Olisivat jääneet huomaamatta muuten.

lähihamamissa naisten puoli

 Mäkiä ylös ja alas kivutessani tajusin myös, että ehkä kuntoni ei olekaan kesän aikana ratkaisevasti huonontunut, kuten olin jo ehtinyt ajatella. Nyt kun lämpötila sattui olemaan inhimillisempi, kun aurinko katseli ujommin pilvihattaroiden takaa, jaksoikin ihan normaalisti kävellä :) Kuumuus kyllä vie ihmisestä terän. Kyllä siihen sen verran tottunutkin taas on, että tämä illan +25 ja pohjoistuuli tuntuu viileältä. Viime yöksi laitoin jo ikkunaa pienemmälle, kun oli niin vilipoonen illalla :) Villasukkia en nyt kuitenkaan vielä kaivanut.  Tässäpä tämä lauantai meni, huominen vielä ja sitten mars mars testaamaan taipuuko kieli ja toimiiko todellakin uudessa kielikoulurakennuksessa ilmastointi.

Juhannus yksillä, Ramadan toisilla

Viime torstaina alkoi muslimien pyhä kuukausi, paastokuukausi, ramadan (turkiksi Ramazan) ja perjantaina sitten olikin jo juhannusaatto. Ramadan näkyy ja kuuluukin katukuvassa, mutta juhannus ei kyllä sitten ollenkaan. Juhannusaattona sain ystäväni kanssa seuraksi toisten ystävien kaksi pientä poikaa, kun vanhemmat juhli hääpäiväänsä. Onnea vaan H&H. Luettiin kirjaa, syötettiin puuroa, syötiin ruokaa, mentiin ulos, vaihdetiin vaippaa jne. Loppuillasta vanhempien tultua jäätiin vielä juttelemaan ja vähän haikein mielin kuuntelemaan Nocturne ja Lapin kesä :)

Lauantai valkeni touhukkaana, kun edessä oli retki puolalaiskylään Polonez köyhin, samalla juhlittaisiin taas kertaalleen vähän läksiäisiä - ei niitä kerralla saa juhlituksi, ei millään. Lusikkaleipiä, ompelulankaa, aurinkorasvaa, kyniä ja varmuudeksi rakkolaastaria reppuun ja menoksi. Kaikkihan aina haluaa aloittaa eväiden syönnin jo ennen kuin ollaan hätinä matkalla, niinpä nyt päätettiin juoda alkukahvit heti matkalle päästyä, ennen kuin kukaan ehtisi kaipailemaan syötävää :D Hapankorppua&kabanossia, korvapuusteja, lusikkaleipiä, salmiakkia, lakritsia, irtokarkkia, kahvia, teetä ja colaakin :)

Puolalaiskylä (turkiksi polonezköy) sijaitsee noin 25 km matkan päässä kaupungista. Kylä on perustettu vuonna 1842 prinssi Adam Czartoryskin toimesta. Noihin aikoihin ottomaanit ryhtyivät auttamaan puolalaisia sodassa Venäjää vastaan. Jonkun tarinan mukaan kylään asutettiin miehiä, jotka pakenivat jouduttuaan palvelemaan Venäjän armeijassa. Vuonna 1842 tehtiin ikuinen vuokrasopimus kylästä. Kylässä on parhaimmillaan asunut noin 200 puolalaista, nykyään enää ihan muutamia, mutta turkkilaisesta kylästä se eroaa edelleen.  Siellä on muun muassa kristillinen hautasmaa ja kirkko ja joistain ravintoloista kuulemani mukaan saa possua ;)




Puiden siimeksessä kahvikuppi toisessa ja korvapuusti toisessa kädessä jutellen ja nauraen, tuli ihan juhannusolo. Mikä on juhannus? Mökkisauna, vasta, grillaus, uiminen ja ystävät, tätä voittamatonta komboa on miljoonakaupungissa vaikea tavoittaa, mutta tällainen hyvä ja mukava juhannus tuli kuitenkin. Lepohetken jälkeen lähdimme kävelemään metsäpolkua. Ja millaista metsäpolkua. Puut kaareutuivat päidemme yläpuolella suojaten keskipäivän auringolta, linnut lauloivat, lapset juoksivat ja potkuttelivat mäkiä ylös ja alas (ja pitihän miestenkin kokeilla kolmivuotiaalta lainaamaansa potkupyörää :) )vauvat nukahtivat rattaisiin, kuulumisia vaihdettiin ja välillä käveltiin ihan hiljaakin vaan eteenpäin - suomalaiset voi tehdä niinkin. Matkalla kerättiin myös luonnonkukkia kukkaseppeleisiin, joista tulikin hienoja.

Metsäosuuden jälkeen käveltyämme pienen pätkän kylänraittia, päädyimme Istanbulissakin melko tunnettuun ravintolaan, Leonardoon, jossa meille oli varattuna ihanasta puutarhasta pitkä pöytä. Sijoittelimme itsemme ja toisemme aurinkovarjojen alle auringolta suojaan. Ruoka oli hyvää, sen kruunasi hyvä seura ja kahvikupponenkin. Illalla vielä menin kämppisten kanssa Camlican kukkulalle, josta loput kuvat.


Kyllä tämä hyvästely vaan on kovaa hommaa. En ollut jotenkin tänne tullessani tajunnut, että se ei vielä riitä että jättää Suomeen ystävänsä ja perheensä (mikä on jo ihan riittävästi tuntuva seikka) niin täällä sitten elämä - oma ja toisten - on myös sellaista, että jotkut viipyvät muutaman kuukauden, toiset vuoden, toiset pidempään, mutta lähes aina on jotain liikehdintää suuntaan ja toiseen. Tuntuu joskus että elämä on pelkkää tervetuloa ja heippailua. Viime kesänä valitin tätä konkari-ulkosuomalaiselle, joka vastasi ensin " Tiedän, se on kovaa." ja sitten alkoi hymyilemään ja sanoi "Mutta tunnelin päässä on valoa! Siihen turtuu."  Mitä muuten olen hänen kanssaan puhunut, niin ei ehkä ihan kokonaan turtumista tullut. Toisaalta sitä voisi toivoa, mutta toisaalta taas ajattelen, että parempi on laittaa vaan isoin vaihde päälle, tutustua, elää ja surra sitten kun sen aika on. Jos lähdön hetkellä itkettää, niin sitten täytyy itkeä - nessuja saa joka kaupasta :)



Nyt kun tätä kirjoitan, on jo lähes lomafiilis. Kielikoulu päättyi eilen. Etelä-Pohjalaisittain ilmaistuna tihkaasikin jo aika huolella, mutta nyt se on tehty. Toiseksi viimeinen koe, seuraava ja viimeinen koe onkin sitten näillä näkymin lokakuussa oleva diploma-koe, jännää.Aina oon ihan kohtalaisilla ja jopa hyvilläkin pisteillä läpäissyt kokeen, mutta silti sitä aina tulee olo, ettei voi tietää miten tässä nyt käy. Erityisesti kuullun ja luetun ymmärtämiset on aina niitä villejä kortteja, tehtävien vaikeustasokin vaihtelee.



Olenkohan täällä koskaan kertonut tarkemmin kielikoulusta tai kokeista? Siinä on siis neljä osuutta: luetun ymmärtäminen, kuullun ymmärtäminen, ainekirjoitus ja puhuminen, joka jaetaan kahteen: monologi ja dialogi. (monologi-osuus tehdään yleensä esitelmänä kurssin aikana) Luetun ymmärtäminen oli niin vaikea, että rehellisesti sanottuna arvasin enemmän kuin tiesin. Vähän helpotti, kun opettajakin sanoi että se oli normaalia vaikeampi. Kuullun ymmärtäminen taas oli ehkä himpun verran keskimääräisiä helpompi. Puheen dialogi-osiossa minun osakseni tuli olla peruskoulun päättävä teini, joka halusi televisioon töihin, eikä äidin (vierustoverin rooli) houkuttelut jatkaa suvun hammaslääkäriperinnettä oikein innostuneet. Aika hauska tehtävä :)



Suomessa kirjoitetaan kouluissa ekalta luokalta lähtien aineita, että tekniikka on sinänsä tuttu. Suomalaisia helpottaa myös se, että kirjaimet on samat. Arabiaa äidinkielenään puhuville kirjoittaminen on paljon hankalampaa, kun äidinkielensä kirjaimet ja kirjoittaminen noudattaa ihan eri logiikkaa. Luulen myös, että kirjoittamista ei kouluissa painoteta samalla tavalla, en tosin tiedä. Meitä peloteltiin etttä tällä tasolla aineilta vaaditaan jo sitä ja tätä ja päätin tsempata ja harjoittelin ennen koetta vähän minulle vaikeita "sidossanoja" kuitenkin, valitettavasti, kuten jne. Se oli hyvä, nyt ne on paremmin hallussa ja ihan hyvät pisteetkin sain.

Viikon päästä Suomeen, sitä ennen vielä monta pikkuhommaa, mm. tuliaiset, pakkaukset, kuivatavaroiden siirtäminen pakastimeen, tuliaisia, pikkunippeleiden muistaminen sekä erityisesti niiden asioiden muistaminen ,joita siellä tarvitsee mutta ei ole aikoihin täällä tarvinnut: suomalainen sim-kortti, fleece, lenkkarit, farkut :)

No jo on aikoihin eletty.

Viime viikko on mennyt niin nopeasti, että kotona olen lähinnä käynyt nukkumassa ja sotkemassa. Väsymyksestä ja kodin ulkonäöstä voisi päätellä, että enemmän sotkemassa ja vähemmän nukkumassa :) Kameraa olen vähän ulkoiluttanut, joten kuvina erinäköistä kuvaa viikon varrelta.

Lippunauhaa Istiklalilta 

kastanjakojun antia

tällainenkin tuli vastaan pääkadulla

Viikko meni kielikoulussa ja monenmoisessa riennossa. Kaikki liikenevä aika menikin sitten kieliopin ja sanojen kertaukseen, sillä perjantaina oli koe. Nyt on kurssi numero kahdeksankin paketoitu - läpi meni. Ilo oli huomata, että koko luokka pääsi läpi. Sitä ryhmäytyy niin, että on huippua että kukaan ei joudu kertaamaan.

Otsikko viittaa kuitenkin siihen kokeeseen ja kertauskokeeseen, joten palataan torstaihin ja perjantaihin ja vielä keskiviikkoonkin, jolloin saimme läksyksi tehdä harjoituskokeen luetun tekstit sekä kirjoittaa aineen ja kuuntelu kuunneltiin sitten torstaina, opettaja tarkasti aineet ja tarkastettiin myös kotona tehdyt luetut.

päikkäreillä

välihuomio: Tykkään kielikoulustani ja pääsäänöisesti myös opettajista - tällä kurssilla on kaksi opettajaa, toinen tosi jees toisesta löytyy "ne huonotkin puolet".

kuivuu armaan hyvin auringossa, mutta en ymmärrä miten ne näitä ripustelee

Sunnuntai-lounas Midpointissa ja maisemaa terassilta

Mutta tämmöistä yleensä asioista melko vähän ärsyyntyvää MatkaMarttaakin on alkanut ärsyttää ja torstaina alkoi jo kunnolla nyppiä kielikoulukokeet. Millaisia teillä muilla on ympäri maailmaa ne olleet tai onko muita kommentteja? Olen aika vakuuttunut siitä, että olen omaksunut suurimman osan tämänkin kurssin kieliopista. Tietysti en osaa käyttää puheessa vielä kaikkea, tietysti teen virheitä ja tietysti sekoitan asioita keskenään, mutta kyllä mä oon oppinutkin, samoin uusia sanoja. Esimerkiksi luetun ymmärtämisessä saatan hyvin ymmärtää tekstin keskeisen sisällön, muutama sana tai jopa lause jää ehkä hämärämmäksi, mutta pääpointit on hallussa. Mutta sitten kysymyksiä katsoessa tulee olo että ei enää ymmärräkään. Tietysti en ole enää ihan alkeiskursseilla, joten haastetta saakin jo olla, mutta välillä todella mietin, että mitä ne kokeet, erityisesti kuullun ja luetun ymmärtäminen mittaavat ja toisaalta mitä niiden pitäisi mitata. Koko tekstin perussisällön ymmärtämistä ne eivät mittaa, mutta ehkä paremmin sitä että ymmärtääkö jokaisen sanan ja kieliopin - ei kai huono tavoite sekään. Silti joskus tuntuu, että eniten väliä on sillä sattuuko hoksaamaan mikä vaihtoehto on oikein, jos a&b&c&d tuntuvat kaikki hyviltä tai kun mikään ei ole ihan oikein. Annoin torstaina vähän kritiikkiä, kun mikään vaihtoehto ei ollut mielestäni ihan oikein ja perustelin sanomisiani. Opettaja vastasi: "No joo...ei ehkä tuokaan ihan oikein ole. Näissä pitää valita se, mikä on lähinnä oikein."

Voi apua. Sanoo suomalaisen koululaitoksen täsmällisyyden ja akateemisuuden sisäistänyt MatkaMartta. Miksi sitten ei voi olla yhtä vaihtoehtoa, joka olisi täsmälleen oikein, vaikka sitten sanamuodoilla tai vaikeilla sanoilla voisikin tehdä tehtävää vaikeammaksi, mutta kai äidinkielenään turkkia puhuvan mielestä jonkun vaihtoehdon pitäisi olla oikein eikä pelkästään melkein oikein. Argh!

No torstain kuuntelu oli sitten myös ihan oma lukunsa. Pari kohtaa oli melko ok, mutta yksi jo nauratti. Jäi parinkin kerran jälkeen epäselväksi kumpi siinä oli tärkeämpää a) yrittää kuunnella turkinkielistä tekstiä ja vastata siitä tehtyihin kysymyksiin vai b) kuunnella turkkilaista kansanmusiikkia, jota oli joka välissä. Viimeinen tehtävä vasta huvittava olikin, siinä ilmiselvästi kyseessä oli nopeuskilpailu. Teksti ei ollut kovin vaikea, mutta siellä oli varmaan noin 10 aukkotehtävää ja joka aukossa a-d vaihtoehdot, joista suurin osa oli keskenään aika samantyyppisiä, esim. eri kaupunkeja. Kaikki tuli niin vauhdilla, että vaikka olisi tajunnut mitä sanotaan ei ehtinyt merkkaamaan, kun seuraava jo tuli. Opettaja lähti käymään jossain, niin neuvokas kurssitoveri laittoi vähän extrakierroksia meille ja niinpä kuunneltiin kahden kerran sijaan neljä ;)

öisen sateen jälkeinen kaunis tulppaani

 Näiden kokemusten jälkeen vähän pelonsekaisin tuntein lähdin kohti perjantaita ja oikeaa koetta. Meidän kielikoulussa yleensä saa ennen tehtävää kysyä opettajalta sanoja, joita ei tiedä ja sitten hän päättää kertooko sen meille vai onko se sellainen, joka meidän pitäisi tietää. Meidän opettaja nyt kuitenkin sanoi, että ei kerro meille sanoja, koska se hänen mielestään laiskistuttaa opiskelijoita. Ehkä näinkin, mutta on sanoja, joita ei oikeasti olla kuultu aiemmin. Sen sijaan että sanoja olisi voinut kysyä, hän poistui välillä luokasta - mahdollisti lunttaamisen siis. Lunttaaminen ja sen mahdollistaminen on toinen - no jo on aikoihin eletty - fiiliksen aiheuttava juttu näissä kokeissa täällä. Mieleen on kyllä niin istutettu se, että lunttaamisessa ei oo mitään järkeä ja se on itseltä pois. Mutta perjantaina alkoi kyllä niin ärsyttää se, kuinka opettaja mahdollisti sen meille että minäkin jo vieruskaverin kanssa katsoin miten olimme kumpikin vastanneet, mutta en kuitenkaan sitten uskaltanut vaihtaa vastauksia, eikä hänkään vaihtanut.

pikkuhiljaa pikkuhiljaa - tulppaaniaika alkaa

No, niin tai näin. Luetun ymmärtämisessä kävi se perinteinen. Ymmärsin tekstejä kohtuullisesti, mutta vaihtoehdoista olisi käynyt monikin. Kuuntelu jatkoi vähän samaa rataa. Näiden jälkeen kahvitauolla oli rehellisesti olo, että en tiedä pääsenkö läpi vai en. Ainekirjoitukseen olen aina luottanut. Suomessakin kirjoitetaan aineita läpi kaikkien kouluvuosien, joten on tottunut siihen että jostain pitää vaan alkaa kirjoittamaan tuntui aihe täydellisen hyvältä tai ei. Valitsin aiheeksi yllätyksen, joka on minulle tehty ja kirjoitin yllätysläksiäisistäni, jotka ihanat ystävät Suomessa järjesti ennen tänne tuloa. Kiitos vielä ihanat <3

ei se ruusu näköjään kummoista kasvualustaa vaadi

 Kaiken tämän jälkeen sekavin tuntein ja vähän ärsyyntyneenä lähdettiin pienellä porukalla italialaiseen ravintolaan syömään. Lohisalaatti ja hauska seura vähän piristi. Kieltämättä myös se toi hyvän mielen, että pystyi käymään turkiksi ruokapöytäkeskustelua ja valittamaan kielikokeesta, lunttaamisesta jne. Toki keskustelukumppaneidenkaan äidinkieli ei ollut turkki, joten puhe hitaampaa ja lauserakenteet yksinkertaisempia, mutta silti. Kahden tunnin päästä kokeen loppumisesta tulosten piti olla taululla ja sinne menimme ja siellä se oli. LÄPI!!! Koko ryhmä läpi!!!

harvinainen näky etenkin Aasian puolella

kirkko

iirikset jo kukkii

tämmöinen prinsessa löytyi yhdellä reissulla, onnistuisinkohan sen uudelleen löytämään :)

Huhtikuussa ei ole kielikoulua, vähän vapaampaa elämää ja edessä pari reissua ja kylään tulevia kavereita.