Juhannus yksillä, Ramadan toisilla

Viime torstaina alkoi muslimien pyhä kuukausi, paastokuukausi, ramadan (turkiksi Ramazan) ja perjantaina sitten olikin jo juhannusaatto. Ramadan näkyy ja kuuluukin katukuvassa, mutta juhannus ei kyllä sitten ollenkaan. Juhannusaattona sain ystäväni kanssa seuraksi toisten ystävien kaksi pientä poikaa, kun vanhemmat juhli hääpäiväänsä. Onnea vaan H&H. Luettiin kirjaa, syötettiin puuroa, syötiin ruokaa, mentiin ulos, vaihdetiin vaippaa jne. Loppuillasta vanhempien tultua jäätiin vielä juttelemaan ja vähän haikein mielin kuuntelemaan Nocturne ja Lapin kesä :)

Lauantai valkeni touhukkaana, kun edessä oli retki puolalaiskylään Polonez köyhin, samalla juhlittaisiin taas kertaalleen vähän läksiäisiä - ei niitä kerralla saa juhlituksi, ei millään. Lusikkaleipiä, ompelulankaa, aurinkorasvaa, kyniä ja varmuudeksi rakkolaastaria reppuun ja menoksi. Kaikkihan aina haluaa aloittaa eväiden syönnin jo ennen kuin ollaan hätinä matkalla, niinpä nyt päätettiin juoda alkukahvit heti matkalle päästyä, ennen kuin kukaan ehtisi kaipailemaan syötävää :D Hapankorppua&kabanossia, korvapuusteja, lusikkaleipiä, salmiakkia, lakritsia, irtokarkkia, kahvia, teetä ja colaakin :)

Puolalaiskylä (turkiksi polonezköy) sijaitsee noin 25 km matkan päässä kaupungista. Kylä on perustettu vuonna 1842 prinssi Adam Czartoryskin toimesta. Noihin aikoihin ottomaanit ryhtyivät auttamaan puolalaisia sodassa Venäjää vastaan. Jonkun tarinan mukaan kylään asutettiin miehiä, jotka pakenivat jouduttuaan palvelemaan Venäjän armeijassa. Vuonna 1842 tehtiin ikuinen vuokrasopimus kylästä. Kylässä on parhaimmillaan asunut noin 200 puolalaista, nykyään enää ihan muutamia, mutta turkkilaisesta kylästä se eroaa edelleen.  Siellä on muun muassa kristillinen hautasmaa ja kirkko ja joistain ravintoloista kuulemani mukaan saa possua ;)




Puiden siimeksessä kahvikuppi toisessa ja korvapuusti toisessa kädessä jutellen ja nauraen, tuli ihan juhannusolo. Mikä on juhannus? Mökkisauna, vasta, grillaus, uiminen ja ystävät, tätä voittamatonta komboa on miljoonakaupungissa vaikea tavoittaa, mutta tällainen hyvä ja mukava juhannus tuli kuitenkin. Lepohetken jälkeen lähdimme kävelemään metsäpolkua. Ja millaista metsäpolkua. Puut kaareutuivat päidemme yläpuolella suojaten keskipäivän auringolta, linnut lauloivat, lapset juoksivat ja potkuttelivat mäkiä ylös ja alas (ja pitihän miestenkin kokeilla kolmivuotiaalta lainaamaansa potkupyörää :) )vauvat nukahtivat rattaisiin, kuulumisia vaihdettiin ja välillä käveltiin ihan hiljaakin vaan eteenpäin - suomalaiset voi tehdä niinkin. Matkalla kerättiin myös luonnonkukkia kukkaseppeleisiin, joista tulikin hienoja.

Metsäosuuden jälkeen käveltyämme pienen pätkän kylänraittia, päädyimme Istanbulissakin melko tunnettuun ravintolaan, Leonardoon, jossa meille oli varattuna ihanasta puutarhasta pitkä pöytä. Sijoittelimme itsemme ja toisemme aurinkovarjojen alle auringolta suojaan. Ruoka oli hyvää, sen kruunasi hyvä seura ja kahvikupponenkin. Illalla vielä menin kämppisten kanssa Camlican kukkulalle, josta loput kuvat.


Kyllä tämä hyvästely vaan on kovaa hommaa. En ollut jotenkin tänne tullessani tajunnut, että se ei vielä riitä että jättää Suomeen ystävänsä ja perheensä (mikä on jo ihan riittävästi tuntuva seikka) niin täällä sitten elämä - oma ja toisten - on myös sellaista, että jotkut viipyvät muutaman kuukauden, toiset vuoden, toiset pidempään, mutta lähes aina on jotain liikehdintää suuntaan ja toiseen. Tuntuu joskus että elämä on pelkkää tervetuloa ja heippailua. Viime kesänä valitin tätä konkari-ulkosuomalaiselle, joka vastasi ensin " Tiedän, se on kovaa." ja sitten alkoi hymyilemään ja sanoi "Mutta tunnelin päässä on valoa! Siihen turtuu."  Mitä muuten olen hänen kanssaan puhunut, niin ei ehkä ihan kokonaan turtumista tullut. Toisaalta sitä voisi toivoa, mutta toisaalta taas ajattelen, että parempi on laittaa vaan isoin vaihde päälle, tutustua, elää ja surra sitten kun sen aika on. Jos lähdön hetkellä itkettää, niin sitten täytyy itkeä - nessuja saa joka kaupasta :)



Nyt kun tätä kirjoitan, on jo lähes lomafiilis. Kielikoulu päättyi eilen. Etelä-Pohjalaisittain ilmaistuna tihkaasikin jo aika huolella, mutta nyt se on tehty. Toiseksi viimeinen koe, seuraava ja viimeinen koe onkin sitten näillä näkymin lokakuussa oleva diploma-koe, jännää.Aina oon ihan kohtalaisilla ja jopa hyvilläkin pisteillä läpäissyt kokeen, mutta silti sitä aina tulee olo, ettei voi tietää miten tässä nyt käy. Erityisesti kuullun ja luetun ymmärtämiset on aina niitä villejä kortteja, tehtävien vaikeustasokin vaihtelee.



Olenkohan täällä koskaan kertonut tarkemmin kielikoulusta tai kokeista? Siinä on siis neljä osuutta: luetun ymmärtäminen, kuullun ymmärtäminen, ainekirjoitus ja puhuminen, joka jaetaan kahteen: monologi ja dialogi. (monologi-osuus tehdään yleensä esitelmänä kurssin aikana) Luetun ymmärtäminen oli niin vaikea, että rehellisesti sanottuna arvasin enemmän kuin tiesin. Vähän helpotti, kun opettajakin sanoi että se oli normaalia vaikeampi. Kuullun ymmärtäminen taas oli ehkä himpun verran keskimääräisiä helpompi. Puheen dialogi-osiossa minun osakseni tuli olla peruskoulun päättävä teini, joka halusi televisioon töihin, eikä äidin (vierustoverin rooli) houkuttelut jatkaa suvun hammaslääkäriperinnettä oikein innostuneet. Aika hauska tehtävä :)



Suomessa kirjoitetaan kouluissa ekalta luokalta lähtien aineita, että tekniikka on sinänsä tuttu. Suomalaisia helpottaa myös se, että kirjaimet on samat. Arabiaa äidinkielenään puhuville kirjoittaminen on paljon hankalampaa, kun äidinkielensä kirjaimet ja kirjoittaminen noudattaa ihan eri logiikkaa. Luulen myös, että kirjoittamista ei kouluissa painoteta samalla tavalla, en tosin tiedä. Meitä peloteltiin etttä tällä tasolla aineilta vaaditaan jo sitä ja tätä ja päätin tsempata ja harjoittelin ennen koetta vähän minulle vaikeita "sidossanoja" kuitenkin, valitettavasti, kuten jne. Se oli hyvä, nyt ne on paremmin hallussa ja ihan hyvät pisteetkin sain.

Viikon päästä Suomeen, sitä ennen vielä monta pikkuhommaa, mm. tuliaiset, pakkaukset, kuivatavaroiden siirtäminen pakastimeen, tuliaisia, pikkunippeleiden muistaminen sekä erityisesti niiden asioiden muistaminen ,joita siellä tarvitsee mutta ei ole aikoihin täällä tarvinnut: suomalainen sim-kortti, fleece, lenkkarit, farkut :)