kalabaliikkia

kalabaliikkia

torstai 29. tammikuuta 2015

Helmi helmeltä.


Bulgaria. Oi Bulgaria. 

Viikko sitten keskiviikkona punavalkoiset siivet kuljettivat minut ja kaksi ystävää Sofian kentälle, jossa oli vastaanottokomitea valmiina. Vastaanottokomiteaa oli autossa lisää, sillä pienin jäsen oli jo sille iltaa mennyt nukkumatin matkaan. Toiseksi pienin oli valmis kertomaan kaikenlaisia kuulumisia edellisistä vieraista rikkoutuneisiin autoiin ja moneen muuhun. Ensimmäinen suunnitelma A oli jo siinä vaiheeessa muuttunut B:ksi ja niinpä saimme nauttia ajomatkasta suuremmalla porukalla.

Seuraavana aamuna mahtavan aamupalan siivittäminä menimme selvittämään paljonko varastoissa olisi kaikkea hyödyllistä, joiden nimiä en olisi vuosi sitten vielä tiennyt. Montako pussia on stoppereita, entä lukkoja, että rinkuloita ja renkaita (ja mikä olikaan mikä), selvitimme myös ihan samanpaksuisen näköisten lankojen paksuuseroja :)

Täälläpäin elämä on erilaista kun Suomessa, sen huomasi vaikkapa siitä että jo ennen autosta nousua oli ensimmäinen osalle meistä tuttu mummu auton lasin takana asiansa kanssa koputtelemassa, hänen lähdettyä "parane pian-tervehdystemme" saattelemaan vaeltamaan rinnettä alas, saapui minunkin tunnistama papparainen paikalle myös kertomaan sairauksiaan, me ehdottelimme särkevään korvaan luonnonkonstiksi valkosipulia, mutta kannustimme myös jatkamaan matkaansa kohti lääkäriä. Nämä tällaiset kohtaamiset tuntuvat kuuluvan siellä kuvaan. Ohikäveleviä tuttuja tervehditään, sairaudet ja lasten kuulumiset tsekataan ja sitten matka jatkuu taas, kuten meilläkin.


Helmikaupasta ei ole kuvia, aivan ei riittänyt enää käsiä ja ajattelukapasiteettia kameralle. Suunnitelma B:n lisäksi piti ottaa käyttöön muitakin kirjaimia aakkosista käyttöön kun yritimme saada kokoon kaikkia helmiä. Marraskuussahan kävimme ostamassa mallikappaleet ja oli luvattu että nyt olisi niitä kaikkia saatavilla. Kyllä ei ollut ja kyllä niin siitä mieleni pahoitin. No, sitten meidän tehtävänä oli laskea uudelleen, katsoa värejä, arvioida, tehdä nopeita päätöksiä ja henkilökunta juoksi eri varastoissa etsimässä, josko kuitenkin löytyisi ja monesti saimme iloisen yllätyksen. Iloista oli myös huomata että moni työntekijöistä puhui turkkia, kyllä se maar niin paljon bulgariaa paremmin sujuu :) 

Olin kuullut Plovdivin kauneudesta, mutten aiemmin ole päässyt sitä näkemään. Plovdiv on siis yksi Bulgarian suurimmista kaupungeista, muutama satatuhatta asukasta, se on myös todella vanha kaupunki. Kaupungissa oli remontoitu esille vanhoja osia ja tehty myös pienoismalleja. Iltahämärässä kaikki näyttää kauniimmaltakin vielä. Tuo illan sini yhdistettyinä lamppuihin on kyllä mun ikisuosikkeja auringonnousun ja illanruskon ohella. Keskipäivän valo on niin räikeä ja kova ja vaativa, tykkään hämärästä, se kätkee suojiinsa ja pehmittää kaiken sävyillään.










ortodoksikirkon eteisaulan kattokruunu
Sää oli sateinen ja pilvinen koko ajan, mutta ei se estänyt kuljeskelua Peshterassakaan. Ensimmäisen varsinaisen korupäivän aamuna kävimme kävelyllä, pieni oppaamme esitteli leikkipuistot, puun, jossa kasvaa häntä korkeammalle muratti, sekä kaupan keksihyllyineen. Kävimme hakemassa vähän herkkuja varmuudeksi, jos vaikka itse tai ystävät niitä korujentekoprosessissa tarvitsisivat.

Ennen varsinaista korusessiota ehdimme vielä piipahtaa korkealla mäellä ottamassa pari kuvaa siitä mäenrinteestä, jossa ystävät ystävineen asuvat. Heidän talonsa ei löydy sieltä kaupungin pääkadun varrelta, ei puistojen vierestä eikä sieltä missä on isoimmat marketit. Ei, sinne noustaan pientä ja pienenevää katua, se on siellä missä asfaltit ja suorat seinät loppuvat, mutta ystävällisyys ja vieraanvaraisuus ja poskisuukot eivät jää siihen rajalle vaan kertaantuvat samaa vauhtia hevosten ja pienten lasten määrän kanssa. Monet paikallisista ovat töissä metsissä ja niitä töitä tehdään edelleen hevosilla, siksi kavioiden kopse ja lantakasan vaara ovat todellisia asioita täällä.

Toki täkäläiset voivat olla vieraita kohtaan myös epäluuloisia, kun ei tunneta koska heitä ei ole aina pelkästään kauniisti kohdeltu muualta sinne alueelle tulevien toimesta. Mutta heti kun joku ystävä esittelee ystävänsä, myös tämä uusi tulija otetaan vastaan samalla tavalla. Tietysti myös kielitaito muuttaa tilannetta. Kaikki opittu ja moni muukin tuli taas käytäntöön ja uuttakin opin. He ovat kyllä armollisia opettajia, osa jo niin tottuneita huonoon turkkiin, että osaavat jatkaa lauseet loppuun oikealla verbin taivutusmuodolla :) Nöyrä kiitos.




näkymä sateisena lauantai-iltapäivänä


Minua jännittää. Ensimmäinen korujenopetushetki. Ovatko mallit liian helppoja tai vaikeita, onko kaikki tarvittava ostettu, mitä jos joku rinkula tai rengas onkin vääränvärinen tai kokoinen ja se peloista suurin, miten minä 10kk sitten maahantullut puhun tällä kielellä - joka vielä ei ihan kevätpuron lailla suussani solju - niin että helmet kääntyvät langoissa koruiksi. Mutta turhaan meni sekin murhe.  Minua tottuneemmat kädet tarttuvat lankoihin ja helmirasioihin. Mitä murehdin, kun he itse hoksasivat hakea neulan avuksi, eihän lanka muuten helmien sijaan sujahtaisi - taidan itse olla aloittelija.

Aloitetaan mallilla, joiden suuret puuhelmet pysyisivät vähän vanhemmissakin käsissä ja joiden värit erotettaisiin ilman nuorten tarkkoja silmiä. Rouvat istuutuvat pöytään. Joku leikkaa langanpätkiä toisillekin ja kaikkia neuvotaan. Tuosta ja noin ja neljä pientä ja sitten iso. Jos omat sormet eivät taipu tiukkaa solmua tekemään, huikataan nuorempia apuun ja heidän sormensa sitovat solmun toisensa perään. Sitten esille vaikein koru, kun vielä olisi intoa ja jaksamista, mutta eihän sekään vaikea ollut ainakaan nuorille. Välillä aina tarkistettiin, missä ollaan menossa, välillä puretaan ja taas tehdään.



Nuoret vitsailevat ja kiusoittelevat toisiaan niinkuin kaikkialla maailmassa on kaikkina aikoina tapana ollut ja tulee olemaan. Neuvoa kysytään ja toisia autetaankin. "Minä olen hyvä - tämä naru vaan on huono!" hokemilla kannustettiin itseä taistelemaan vielä langan tai nauhan kanssa, joka itsepäisesti kieltäytyi yhteistyöstä. Toisessa pöydässä naiset helmiensä kanssa helähtivät välillä iloiseen lauluun niin bulgariaksi kuin turkiksikin. Kahvia ja teetä keitetään ja urakan päätyttyä sovitaan, että tavataan huomenna tai ehkä jo illalla. Hyvää yötä, hyvää iltaa, nähdään, kiitos - huomiseen.



Seuraavana päivänä jatketaan vähän vielä isommalla porukalla - tieto korupäivistä ei ollut viel ensimmäisen päivän osalta saavuttanut kaikkia ja niinpä saimme lisäkäsiä toiseen päivään. Kuulin ja aistin sitä iloa, mikä syntyy yhdessäolosta. Lämmityslaitteetkin pikkuhiljaa toimivat ja näinpä taitaa olla että lämpötila nousi monen kotia lämpimämmäksi. Eihän näin pitäisi olla, mutta kuitenkin on. Nyt helmet, stopperit ja nauhat muuttuvat koruiksi, joka sitten vuoden päästä muuttuu haloiksi, lääkkeiksi, ruuaksi ja vaikka sairaalalaskuiksi niille, jotka ovat kaikkein huonoimmassa asemassa ja niille, keiden elämässä tapahtuu yllättäviä asioita. Omat murheet menevät täällä aina asteikolla oikeaan lokeroon tai ainakin hetkeksi näin käy. Mitäpä minä tekisin, jos palkkaa ei tulisi kuukausitolkulla ollenkaan tai murto-osa yhden kuun osuudesta? Mitä, kun sen jälkeen jäisin kokonaan työttömäksi. Kiukku nousee aina kun näitä tarinoita kuulee, miten voi olla mahdollista että näin on ja kuitenkin on. Ja tämänkin keskellä he vielä jaksavat yrittää eteenpäin ja olla ystävällisiä ja vieraanvaraisia toisille. Todettava on - oppilaana minä olin, en opettajana.

Yhteisellä ruualla ystäväperheessä jaoimme aterian yhdessä, vaihdoimme kuulumisia, muistelimme yhteisten ystävien kanssa koettuja hetkiä, suunnittelimme retkiä ja kuten muuallakin, kutsuimme nuoriso facebookin viesteillä koolle olohuoneeseen :) Erilaista ja kuitenkin niin samanlaista elämää jaoimme yhdessä hetken kamiinan lämmössä. Sitten heidänkin kanssaan hyvästelyt - mutta tällä kertaa vielä vasta huomiseen asti.

Jatkan vielä rakkaasta aiheestani seuraavaan tekstiin...jatkuu...





keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Hetkestä kiinni, mutta juuret maassa.

Tartu hetkeen. Elä tätä päivää. Carpe Diem. Huomisesta ei kannata vielä murehtia. Älä jää eiliseen kiinni. Nyt on nyt.


Tämän postauksen nimi ja alkuajatus lähti tästä kuvasta. Olen jo jonkun aikaa koittanut ottaa hyvää kuvaa linnusta. Materiaaliahan täällä on, mutta että saada se lintu sitten johonkin järkevään maisemaan hyvään kohtaan. Tämä on tähän mennessä onnistunein. Taidosta ei ehkä niinkään kiinni, vaan siitä miten linnut sattuu lennähtämään.

Näitähän sitä aina kuulee, mutta miten se sitten käytännössä toteutetaan. Minun tippaleivänmuotoisissa naisaivoissani, ainakin menee monta piuhaa yhtäaikaa moneen suuntaan. Eilisen tapahtumat vaikuttavat ja tulevaakin miettii. Olen ollut nyt reilun viikon täällä Suomi-loman jälkeen ja tänään punavalkoiset siivet kuljettavat minut tuohon länsi-naapurin puolelle. Perjantaina on koruprojekti 2015 korujen opettamisvaiheen startti.

Tykkään käydä Suomessa ja on huippua nähdä äitiä ja siskoa, ystäviä, tätejä, setiä, keitä nyt millonkin pääsee tapaamaan. Kun olen ollut niin vähän aikaa vielä täällä, niin tuttuunhan sitä menee kun sinne menee ja aina vähän haikea on lähteä. Koti ja elämä on täällä, kalenterimerkinnöt pitää sisällään täälläpäin tapahtuvia asioita. Mutta kyllähän sinnekin elämän saisi rakennettua, vaikkei mulla sinänsä kotia ja työpaikkaa siellä olekaan. Hyvillä mielin palasin kuitenkin kotiin, ihaillen taksimatkalla öistä Istanbulia ja istahdin seeprasohvalle.

Mutta kuitenkin on vähän sellainen olo, kun Jaakko Löytyn lalussa "jäi sielu seilaamaan välille..." Lentokone ilmanmuuta on paras, kätevin, nopein ja ainoa järkevä vaihtoehto tuon välin reissaamiselle mulle, mutta siitä seuraa aina se, että pää ja ruumis vaihtaa maata muutamassa tunnissa, mutta mulle (vaikken ole hidas hämäläinen) meinaa jäädä sellainen olo, että osa on vielä sielä 10 000 metrin korkeudessa Suomen ja Turkin välisessä ilmatilassa. Lapsuutensa ulkomailla ja nyt takaisin Suomen rajojen taa muuttanut ystäväni sanoi, että on eniten kotonaan lentokentillä tai koneessa, kun on jotenkin irti ja matkalla. Tätä samaa ovat sanoneet monet muutkin paljon ulkomailla asuneet. Silloin ajattelin, että "ei noin!!!", sehän on kammottavaa. Pitää olla asettunut johonkin. Ehkä on niin, että enemmän tuohon fiilikseen pääsee ne, jotka ovat lapsuudestaan olleet paljon eri maissa, mutta nyt jo huomaan vähän sitä että siinä lentokentällä hengailussa (jos ei ole ihan järkky kiire tai kone järkysti myöhässä) on oma hohtonsa.

Minä olen asunut Suomessa lapsuuteni samassa talossa, josta isäni on ollut elinaikanaan pois kerrallaan pisimpään 3 vkoa ollessaan armeijassa. Isäni isän äiti on syntynyt siellä jo (menikö näin?) tai ainakin asunut siellä. Terassin edessä on rappuset, joita pitkin on silloiseen savupirttiin asteltu jo ainakin 1800-luvun alussa, ehkä aiemminkin. Isännät jo paljon ennen isääni ovat sen mäen laidoilla olevilla pelloilla kävelleet ja miettineet onko vilja jo kypsää ja monet jo ennen minua ja siskoani ovat nakelleet kiviä pelloilta roonioiksi (suom. kivikasa)peltojen laidoille. Tätini on kertonut, kuinka on viettänyt hääyönsä puojissa (suom. aitta/ulkorakennus) ja setä muisteli, missä huoneessa kukin lapsista on nukkunut. Koskettavinta oli kuitenkin kun kummitätini kuoli ja hänen siskonsa muistelivat että yhden pellon laidalla oli kivi "kiikkukivi", jossa tapasivat leikkiä ja olla. Isäni ehkä veljensä kanssa kaivoi tämän kiven sieltä ojasta ja kuljetti traktorilla yli 10 kilometrin matkan siskolleen hautakiveksi hautausmaalle.





Olen siis tottunut siihen, että juuret on melko syvällä niissä pelloissa, metsissä ja pihalla ja osa juurista on sitten porautunut vielä pohjoisemmaksi Lapin porteille. Sinne, missä olen itsekin vajaan kymmenen vuotta asunut ja jossa on taas äitini lapsuuden ja nuoruuden maisemia. Tuttuja polkuja, järvi, vaaramaisema, mustikkametsiä ja uimarannat sielläkin on.





Näistä olosuhteista olen siis päätynyt tähän elämään, jossa maita on sydämessä yhtäaikaa kolme ja joissa näiden maiden väliä kuljen ja vaihtelen. Tässä opettelen myös yhä enemmän sitä, että nyt on nyt ja nyt on näin. Sitä vettä on soudettava, mitä kanootin (tai lautan) alla on :)




 Tänään siis lähtö Bulgariaan ja voi olla että sieltä ei tule blogia päiviteltyä. Jos aikaa ja nettiä on, niin ehkä joitain kuvia voin laitella, mutta ne jotka odottavat Peshtera-päivityksiä erityisesti niin, ensi viikkoon varmaan menee.

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

kylmästä lämpimään - vai miten se meni?


Suomen lomallani monet kommentoi, että siellä teillä on varmaan nin lämmin ja täällä taas paikalliset toistelee, että oot varmaan niin tottunut kylmään, kun olet suomalainen. Jukka Poikaa mukaellenkin on kysytty, että joko olen siirtynyt kylmästä lämpimään. No, miten sen nyt ottaa.

Kuvat tässä postauksessa on ystävän eilisiltä synttäreiltä, sekä matkalta sinne.


tammikuinen valo saa jopa perus lauantairuuhkan näyttämään ihan kivalta


oon aina tykännyt ovista
Toki täällä on ulkona vähän niinkuin Suomen lokakuu tai ehkä Pohjois-Suomen huhti-toukokuiden vaihde. Siinä 10-12 astetta ja nyt on ollut ihania auringonpaisteisiakin päiviä, mutta tuuli ja viima tiputtaa täälläkin kyllä lämpötiloja alas, puhumattakaan siitä kun sataa. Sateella teiden epätasainen pinta oikein korostuu, kun yhtäkkiä astuukin johonkin, jossa uppoaa nilkkaa myöten veteen. Edelleen epätasaisilla tiepinnoilla on myös kiehtovia laatta-ansoja, kun yhtäkkiä joku laattakivi onkin irtonainen ja sieltä alta ja välistä sinkoaa vettä niin paljon kuin kenkiin mahtuu ja housunlahkeet imee ja ylikin jää. Siinä sitten oot märkine kenkinesi ja lahkeinesi, tosin turkin positiivisena puolena pitää sanoa se, että sateenvarjokauppiaita tulee kuin sieniä sateilla :) mutta sateenvarjothan suojelee vain ylhäältä tulevasta vedestä.

Toisaalta kyllä nautin nyt tuosta raikkaasta ulkosäästä, kun saa käyttää hanskoja ja poskissa vähän tuntuu. Tänään tervehdyksiin kuuluvia poskisuukkoja vaihtaessani sain palautetta, että posket on kylmät - paleletko? :) Olen tykännyt aina talvestakin, mutta nyt on kyllä sellainen olo että tämä +8 on riittävän hyvä talvi, minun Suomessa ollessa täällä oli käynyt jopa -5 asteessa ja lumikin oli käynyt maassa, ehkä semmoisenkin lämpötilan pari päivää kestäis. Saapa nähdä pakastuuko vielä. Ulkotilan kylmyys on siis täällä Suomea pienempi, 
selvästi jotenkin talvinen valo, eikö?

mutta orvokit kukkii

mutta

Suomessapa sisällä on aina lämmin, tänne Istanbulin kotiini verrattuna äitini kodin +23 oli jo liiankin lämmin, jos ei sauna, niin ainakin saunan pesuhuone - tiedättekö tunteen kun ajattelee pesuhuoneeseen mennessä, että nyt viilenee mutta siellä onkin saunan vaikutuksesta liian lämmin, eikä vilvoittavia ominaisuuksia ole. Täällä taas villasukat, villapaita ja verkkarit on oikein hyvä asuste, ei puhettakaan paljain jaloin kulkemisesta t-paita päällä. Mutta kun siihen tottuu ja asian hyväksyy, niin ei ongelmaa.











Asioihin tottuu ja eri jutuista voi tulla luonteva osa kotihommia. Laitoin lakanan päälle ohuen fleece-peiton, koska lakanahan se vasta tuntuu jäätävältä kun on kylmä. Sama lakana tuntui kuuman hikiseltä nukkumisen estäjältä heinä-elokuun helteissä. Ennen sinne fleecepeiton ja Lapuan Kankureiden lammasviltin väliin kömpimistä, täytän itselleni joululahjaksi ostamani kuumavesipullon. Oi, kuinka ihana se onkaan.


Joskus ajattelenkin, että ulkona olevan kylmän kanssa pärjää paremmin kun sen että sisälläkin on viileä. Viileyden seurauksena tietysti on kosteampaakin ja mikään ei tunnu kuivuvan. SIinä sitten tulee mieleen kysymys, että miksi oi miksi lattiat on suurelta osin laattaa ja miksi oi miksi tasot on jotain kiveä, toisaalta onhan se ikäänkuin tuplavarmistus, jos ei aamulla hyisellä laattalattialal vielä herää, niin sen voi varmistaa koskemalla esim. vessan kivitasoon hampaita pestessä tai keittiössä vesilasia hakiessa.

Että lämpimästä kylmään ja kylmästä lämpimään :) Mitä te muut ulkosuomalaiset aattelette näistä. Pitääkö meidän kestää kylmää paremmin, kun siihen on jo vauvasta asti totutettu ulkona nukuttamalla jne.

Kylmät kädet - lämmin sydän - sanonnan voimin kaikille hyvää viikkoa!

perjantai 16. tammikuuta 2015

Huomenta netti, huomenta maailma!


MatkaMartta on palannut matkoilta jo monta päivää sitten, mutta netti palailee vasta tänään. Tai on se täällä ollut, mutta kovin on ollut katkonainen ja ohut hänen yhteytensä koneeseeni. Ei se nyt ehkä koskaan tosiaan mikään Mika Häkkinen ole ollut, muttei ihan koko aikaa nyt varikollakaan tarvisi olla. Nyt näyttäis jo vähän lupaavalta :) Huoh, ei kovin lupaavaa. Oon näiden kuvien latautumisen aikana tyhjentänyt puolikkaan matkalaukun, laittanut vaatteita kaappiin ja pesukoriin, jumpannut vähän, juonut kahvia jne.jne. mutta taisteluvoitto. Siinä ne nyt on. Toivoisin, että nettini päättäisi kuitenkin nopeutua samaan tapaan kun aiemmin päätti hidastuakin. Itsenäistä toimintaa häneltä pyydän - toivottavasti en turhaan.

No niin, siis Suomeen, Suomessa, Suomesta, Istanbuliin, Istanbulissa muttei vielä mihinkään Istanbulista. Sellaiset olis muutamat edelliset viikot lyhyesti. Suomessa oli ihana talvi, ihania sukulaisia ja ystäviä ja tietysti äiti ja sisko, ihania jouluruokia ja vettä suoraan hanasta, mahdollisuus päästä metsään ja pelloille heti kotiovelta, sai kuulla suomalaista musiikkia ja laulaa itsekin. Tässä vähän nyt kuvakavalkadin muodossa MatkaMartan reissua.



Lapsuudenkodissa oli vielä joulu kun menin. Kaunis kuusi ja ruokiakin laitettu. Olipa kaunista ja ihanaa!

vaalea sininen on oikein kaunis joulun väri siniseen hetkeen 

punainen toki myös.
Isäni oli oikein kotiseutu- ja museoihminen henkeen ja vereen. Siskoni kanssa on useammat kotiseutujuhlat ja talkoopäivät kotiseutumuseoalueella vietetty, käytiinpä siellä nyt talvikeleillä fiilistelemässä kameran kanssa. Kaunis on joulukuinen iltapäivä pilvisempänäkin päivänä.



ritvakoivu ja vanhaa aitaa

latu järven rannassa

tuulimylly kelillä, jossa kaikki näytti lähes mustavalkoiselta

siskoni ottama kuva, mutta laitoin nyt tähän luvalla. Lapsuuden kotikirkko ja pihlaja

hautausmaan portti sinisen hetken aikaan
Uusi vuosi perinteisin kuvioin ja askelmerkein. Yläasteaikani ei aina niin ruusuista ollut - tai ainakin kovin piikkisiä olivat, mutta muutama nuppu ja helmi sieltä löytyi. Ne muutamat, jotka ovat kannustuksellaan, kauniilla sanoillaan, sinnikkyydellään ja rakkaudella kantaneet läpi hankalien vuosien. Nyt tutustumisen syksystämme tulee jo yli 20 vuotta, mutta edelleen ollaan ystäviä, joka on vain syventynyt vuosien varrella. Puolin ja toisin toisiamme tukien, toistemme erilaisia näkemyksiä ja luonteenpiirteitä kunnioittaen ja puolisot samaan sakkiin mukaan ottaen olemme taaplanneet nämä vuodet - ja tarkoitus olisi jatkaa näin <3 Olemme tulleet siihen lopputulokseen, että ystävyys ei säily, jos sitä ei säilytä. Asumme kolmessa eri maassa ja kuudessa eri kaupungissa. Niinpä olemme päättäneet, että olemme yhdessä uudet vuodet ja kerran kesässä. Toki aina joskus joku ei pääse mukaan, mutta peruskuvio on tämä, että kahdesti vuodessa leiri laitetaan pystyyn.

Yksi perhe osti vähän perusnormeja suuremman talon (vanhan koulun) ja sinne sitten sakkimme leiriytyy kaksi kertaa vuodessa lasten, koirien, puolisoiden, ruokakassien ja milloin minkäkinlaisten ideoiden kanssa eri puolilta Suomea ja maailmaa. Tämän uuden vuoden kokoonpano oli tavallista pienempi yhden sakin puuttuessa kokonaan, meitä oli vain 7 aikuista, 4 lasta (joista yksi on kummityttöni L), 5 koiraa, 3 hevosta, 2 ponia, 2 pupua ja yksi normaalia hieman erikoisempi kissa <3

Tänä vuonna pääsimme siskoni kanssa matkaan sinne vasta uuden vuoden aattona, niinpä ruokien osto piti tehdä tsiljoonan muun kanssa matkan varrelle sijoittuvan Kajaanin prismasta. Tuntui jo siltä, että Kajaani on sulkenut kaikki ulosmenotiensä ja päädymme kiertämään pian kaikki kaupat mitä sieltä löytyy, mutta kyllä sitten pääsimme jatkamaan matkaakin aikanaan. Asiaan kuuluvalla tavalla matkan edetessä olimme yhteydessä toisiin yksikköihin: "Muistitteko kahvin?" "Tarvisko tuoda jotain? Joo, tuokaa pulkkia!!" "Paljonko teillä on matkaa, meillä vielä tunti!" AIkaisin aamulla kun lähdimme niin saimme nauttia auringonnousun maisemista ajaen tyhjillä teillä.


 Perille päästyä olikin melko pian jo aika suunnitella aaton ohjelma: grillausta ulkona kodassa, tähtisädetikkuja ja ilotulituksia.
grillatahan nyt voi lähes kaikkea makkaroista paprikaan :)

vaahtokarkkien parhautta


Muutaman aivan liian myöhään valvotun yön, saunaan menemisen aikomisen, päättömän keskustelun, hillittömän naurukohtauksen ja mm. yhden juhlavan juhla-aterian jälkeen piti pakata taas kamat kasaan ja lähteä takaisin kotikonnuille. Hyvästellessä kuitenkin tiesi että kesällä nähdään tai ainakin siitä lähdetään. Kotimatkalla kiepsautimme vielä moikkaamassa kummipoika V perheineen - eihän 80 km mutka ole mitään, jos sen avulla voi nähdä ystäviä, vaikka keli oli melko karmaiseva.

Mukava oli kuitenkin viettää muutama päivä vielä äidin huomissa rauhassa hengaillen ja myös ystäviä ja sukulaisia tavaten. Ulkoilu oli ihan parasta ja kameran kanssa toki.


kotikolonsa löytänyt ruusunmarja

oi lapsuuden maisema

tämä kuusi on seissyt tässä varmaan kauan ja kauan

aamulla ensimmäisenä aamuruskoa ihailemaan



syksy tai tilhet olivat unohtaneet marjat vielä puihin




ensimmäiset auringonsäteet hetkeen värjäsivät metsän käsittämättömän kauniilla väreillään

ja siniseen hetkeen en kyllästy
Sekin ilo loppui aikanaan ja siirryin Etelä-Suomen ihmeisiin toviksi. Sielläkin sain nähdä ystäviä vuosien takaa. Sain leikkiä ystäväperheen lasten kanssa "yökyläleikkiä" ja "haileikkiä", sylitellä toisten pientä prinsessaa ja myös aikuisten kanssa jutella. Vaikka Suomi-lomista tulee helposti vauhdikkaita, jossa on omat varjopuolensa, on kuitenkin ihana saada tankata ystävien ja suvun kanssa olemista. Niitä varastoja kun on täällä hankalampi täyttää, mutta nukkua voi Istanbulissakin. (okei, ehkä joku parempi tasapaino olis jees). Etelä-Suomen reissulla yksi kohokohta oli nähdä täällä aiemminkin mainittu pienin kummityttöni A ja siinä samalla tuli useampi muukin ystävä nähtyä. Ihanaa.

Näillä fiiliksillä nyt Istanbulissa netin pikaista toimupista toivoen.