Helmi helmeltä.

Bulgaria. Oi Bulgaria. 

Viikko sitten keskiviikkona punavalkoiset siivet kuljettivat minut ja kaksi ystävää Sofian kentälle, jossa oli vastaanottokomitea valmiina. Vastaanottokomiteaa oli autossa lisää, sillä pienin jäsen oli jo sille iltaa mennyt nukkumatin matkaan. Toiseksi pienin oli valmis kertomaan kaikenlaisia kuulumisia edellisistä vieraista rikkoutuneisiin autoiin ja moneen muuhun. Ensimmäinen suunnitelma A oli jo siinä vaiheeessa muuttunut B:ksi ja niinpä saimme nauttia ajomatkasta suuremmalla porukalla.

Seuraavana aamuna mahtavan aamupalan siivittäminä menimme selvittämään paljonko varastoissa olisi kaikkea hyödyllistä, joiden nimiä en olisi vuosi sitten vielä tiennyt. Montako pussia on stoppereita, entä lukkoja, että rinkuloita ja renkaita (ja mikä olikaan mikä), selvitimme myös ihan samanpaksuisen näköisten lankojen paksuuseroja :)

Täälläpäin elämä on erilaista kun Suomessa, sen huomasi vaikkapa siitä että jo ennen autosta nousua oli ensimmäinen osalle meistä tuttu mummu auton lasin takana asiansa kanssa koputtelemassa, hänen lähdettyä "parane pian-tervehdystemme" saattelemaan vaeltamaan rinnettä alas, saapui minunkin tunnistama papparainen paikalle myös kertomaan sairauksiaan, me ehdottelimme särkevään korvaan luonnonkonstiksi valkosipulia, mutta kannustimme myös jatkamaan matkaansa kohti lääkäriä. Nämä tällaiset kohtaamiset tuntuvat kuuluvan siellä kuvaan. Ohikäveleviä tuttuja tervehditään, sairaudet ja lasten kuulumiset tsekataan ja sitten matka jatkuu taas, kuten meilläkin.

Helmikaupasta ei ole kuvia, aivan ei riittänyt enää käsiä ja ajattelukapasiteettia kameralle. Suunnitelma B:n lisäksi piti ottaa käyttöön muitakin kirjaimia aakkosista käyttöön kun yritimme saada kokoon kaikkia helmiä. Marraskuussahan kävimme ostamassa mallikappaleet ja oli luvattu että nyt olisi niitä kaikkia saatavilla. Kyllä ei ollut ja kyllä niin siitä mieleni pahoitin. No, sitten meidän tehtävänä oli laskea uudelleen, katsoa värejä, arvioida, tehdä nopeita päätöksiä ja henkilökunta juoksi eri varastoissa etsimässä, josko kuitenkin löytyisi ja monesti saimme iloisen yllätyksen. Iloista oli myös huomata että moni työntekijöistä puhui turkkia, kyllä se maar niin paljon bulgariaa paremmin sujuu :) 

Olin kuullut Plovdivin kauneudesta, mutten aiemmin ole päässyt sitä näkemään. Plovdiv on siis yksi Bulgarian suurimmista kaupungeista, muutama satatuhatta asukasta, se on myös todella vanha kaupunki. Kaupungissa oli remontoitu esille vanhoja osia ja tehty myös pienoismalleja. Iltahämärässä kaikki näyttää kauniimmaltakin vielä. Tuo illan sini yhdistettyinä lamppuihin on kyllä mun ikisuosikkeja auringonnousun ja illanruskon ohella. Keskipäivän valo on niin räikeä ja kova ja vaativa, tykkään hämärästä, se kätkee suojiinsa ja pehmittää kaiken sävyillään.

ortodoksikirkon eteisaulan kattokruunu

Sää oli sateinen ja pilvinen koko ajan, mutta ei se estänyt kuljeskelua Peshterassakaan. Ensimmäisen varsinaisen korupäivän aamuna kävimme kävelyllä, pieni oppaamme esitteli leikkipuistot, puun, jossa kasvaa häntä korkeammalle muratti, sekä kaupan keksihyllyineen. Kävimme hakemassa vähän herkkuja varmuudeksi, jos vaikka itse tai ystävät niitä korujentekoprosessissa tarvitsisivat.

Ennen varsinaista korusessiota ehdimme vielä piipahtaa korkealla mäellä ottamassa pari kuvaa siitä mäenrinteestä, jossa ystävät ystävineen asuvat. Heidän talonsa ei löydy sieltä kaupungin pääkadun varrelta, ei puistojen vierestä eikä sieltä missä on isoimmat marketit. Ei, sinne noustaan pientä ja pienenevää katua, se on siellä missä asfaltit ja suorat seinät loppuvat, mutta ystävällisyys ja vieraanvaraisuus ja poskisuukot eivät jää siihen rajalle vaan kertaantuvat samaa vauhtia hevosten ja pienten lasten määrän kanssa. Monet paikallisista ovat töissä metsissä ja niitä töitä tehdään edelleen hevosilla, siksi kavioiden kopse ja lantakasan vaara ovat todellisia asioita täällä.

Toki täkäläiset voivat olla vieraita kohtaan myös epäluuloisia, kun ei tunneta koska heitä ei ole aina pelkästään kauniisti kohdeltu muualta sinne alueelle tulevien toimesta. Mutta heti kun joku ystävä esittelee ystävänsä, myös tämä uusi tulija otetaan vastaan samalla tavalla. Tietysti myös kielitaito muuttaa tilannetta. Kaikki opittu ja moni muukin tuli taas käytäntöön ja uuttakin opin. He ovat kyllä armollisia opettajia, osa jo niin tottuneita huonoon turkkiin, että osaavat jatkaa lauseet loppuun oikealla verbin taivutusmuodolla :) Nöyrä kiitos.

näkymä sateisena lauantai-iltapäivänä

Minua jännittää. Ensimmäinen korujenopetushetki. Ovatko mallit liian helppoja tai vaikeita, onko kaikki tarvittava ostettu, mitä jos joku rinkula tai rengas onkin vääränvärinen tai kokoinen ja se peloista suurin, miten minä 10kk sitten maahantullut puhun tällä kielellä - joka vielä ei ihan kevätpuron lailla suussani solju - niin että helmet kääntyvät langoissa koruiksi. Mutta turhaan meni sekin murhe.  Minua tottuneemmat kädet tarttuvat lankoihin ja helmirasioihin. Mitä murehdin, kun he itse hoksasivat hakea neulan avuksi, eihän lanka muuten helmien sijaan sujahtaisi - taidan itse olla aloittelija.

Aloitetaan mallilla, joiden suuret puuhelmet pysyisivät vähän vanhemmissakin käsissä ja joiden värit erotettaisiin ilman nuorten tarkkoja silmiä. Rouvat istuutuvat pöytään. Joku leikkaa langanpätkiä toisillekin ja kaikkia neuvotaan. Tuosta ja noin ja neljä pientä ja sitten iso. Jos omat sormet eivät taipu tiukkaa solmua tekemään, huikataan nuorempia apuun ja heidän sormensa sitovat solmun toisensa perään. Sitten esille vaikein koru, kun vielä olisi intoa ja jaksamista, mutta eihän sekään vaikea ollut ainakaan nuorille. Välillä aina tarkistettiin, missä ollaan menossa, välillä puretaan ja taas tehdään.

Nuoret vitsailevat ja kiusoittelevat toisiaan niinkuin kaikkialla maailmassa on kaikkina aikoina tapana ollut ja tulee olemaan. Neuvoa kysytään ja toisia autetaankin. "Minä olen hyvä - tämä naru vaan on huono!" hokemilla kannustettiin itseä taistelemaan vielä langan tai nauhan kanssa, joka itsepäisesti kieltäytyi yhteistyöstä. Toisessa pöydässä naiset helmiensä kanssa helähtivät välillä iloiseen lauluun niin bulgariaksi kuin turkiksikin. Kahvia ja teetä keitetään ja urakan päätyttyä sovitaan, että tavataan huomenna tai ehkä jo illalla. Hyvää yötä, hyvää iltaa, nähdään, kiitos - huomiseen.

Seuraavana päivänä jatketaan vähän vielä isommalla porukalla - tieto korupäivistä ei ollut viel ensimmäisen päivän osalta saavuttanut kaikkia ja niinpä saimme lisäkäsiä toiseen päivään. Kuulin ja aistin sitä iloa, mikä syntyy yhdessäolosta. Lämmityslaitteetkin pikkuhiljaa toimivat ja näinpä taitaa olla että lämpötila nousi monen kotia lämpimämmäksi. Eihän näin pitäisi olla, mutta kuitenkin on. Nyt helmet, stopperit ja nauhat muuttuvat koruiksi, joka sitten vuoden päästä muuttuu haloiksi, lääkkeiksi, ruuaksi ja vaikka sairaalalaskuiksi niille, jotka ovat kaikkein huonoimmassa asemassa ja niille, keiden elämässä tapahtuu yllättäviä asioita. Omat murheet menevät täällä aina asteikolla oikeaan lokeroon tai ainakin hetkeksi näin käy. Mitäpä minä tekisin, jos palkkaa ei tulisi kuukausitolkulla ollenkaan tai murto-osa yhden kuun osuudesta? Mitä, kun sen jälkeen jäisin kokonaan työttömäksi. Kiukku nousee aina kun näitä tarinoita kuulee, miten voi olla mahdollista että näin on ja kuitenkin on. Ja tämänkin keskellä he vielä jaksavat yrittää eteenpäin ja olla ystävällisiä ja vieraanvaraisia toisille. Todettava on - oppilaana minä olin, en opettajana.

Yhteisellä ruualla ystäväperheessä jaoimme aterian yhdessä, vaihdoimme kuulumisia, muistelimme yhteisten ystävien kanssa koettuja hetkiä, suunnittelimme retkiä ja kuten muuallakin, kutsuimme nuoriso facebookin viesteillä koolle olohuoneeseen :) Erilaista ja kuitenkin niin samanlaista elämää jaoimme yhdessä hetken kamiinan lämmössä. Sitten heidänkin kanssaan hyvästelyt - mutta tällä kertaa vielä vasta huomiseen asti.

Jatkan vielä rakkaasta aiheestani seuraavaan tekstiin...jatkuu...