Pitäisikö jo ikävöidä?

Suomi-ikävä,  ihmisten ikävä, juusto- ja makkaraikävä, luontoikävä, mökkisaunaikävä, tyhjillä maanteillä ajamisen ikävä ... ...

Aihe, joka nousee aika ajoin ulkosuomalaisten puheissa ja blogeissa esille. Ei taida olla montaa, jolla ei koskaan yhtään olisi kaipuuta mitään tai ketään kohtaan Suomessa. Vaikka tämäkin tunne lienee tuttu suurimmalle osalle, niin silti siitä voidaan ajatella kovin eri tavoin ja jopa kokea syyllisyyttä omista tunteista ja ajatuksista. Itse tästä aiheesta päätin kirjoittaa nyt, kun facebook kuhisee ihmisten kuvia jo lähes yöttömästä yöstä, pihasaunoista, paljaista varpaista järvessä jne. Moni ulkosuomalainenkin tuntuu olevan käymässä Pohjolassa jo tai ainakin kirjoittelee kesäloma-ajatuksiaan. Suomikuvien sijaan tämän tekstin kuvat ovat sunnuntaisesta auringonlaskusta Çamlıcan kukkulalta. 

nuo kuuset on kivoja, mutta väärässä paikassa nyt :)

Morsiuspari kuvauksissa

On niitä, jotka usein ja kovastikin ikävöivät Suomea ja haaveilevat ehkä elämän helppoudesta ja tuttuudesta siellä. On parempi fiilis, kun on seuraavat kotimaan matkan liput jo varattu tai ainakin lähtökuukausi tiedossa. On tärkeää, että suomalaista hammastahnaa, leipää tai lautasliinoja on kaapissa. Silti näin ajattelevat voivat olla tyytyväisiä elämäänsä Suomineidon helmojen ulkopuolella, sopeutuvat, pärjäävät ja nauttivatkin elostaan.

Sitten on se sakki, joka on sopeutunut uuteen kotimaahansa tavalla, jossa Suomi-ikävälle ei ole tai ei jätetä tilaa. Siellä voidaan käydä, mutta koti ei siellä järvien liplatuksessa ja Mannerheimintien "ruuhkassa" enää ole. Paikallisella leivällä, juustolla ja kosmetiikalla pärjätään, eikä kaapissakaan ehkä ole salmiakkivarastoa.

Sitten on varmasti myös se ryhmä, joka ei juuri käy Suomessa, onko syynä sitten pitkä välimatka, uuteen kotimaahan sitovat työt, joista ei paljon lomailla tai mikä vaan. Ehkä niitäkin on, jotka eivät facebookia, whatsappia, skypeä, facetimea, sähköpostia, tekstareita tms. pitääkseen yhteyttä entiseen asuinmaahanpäin, vaan kertakaikkiaan ovat sulahtaneet ensisijaisesti uuteen maahan.

aurinko vielä korkealla - Bosporin salmi ja silta

miljoonakaupungin ilta-aurinko ja muutkin siitä nauttimassa

Tiedän toki, että ihmisiä ei voi näin lokeroida, enkä itsekään ihan mihinkään lokeroon sujahda. Itse en ole kovin ikävöivä noin niinkuin yleensä, mutta tietysti sekin tunne on tuttu joskus.(Lapsena oli kyllä äitiä ikävä joka leiri) Lähinnä suomi-kävän tunteet nousee pintaan, kun juttelee Suomeen ystävien tai suvun kanssa tai jos toisen ikävöivän ulkosuomalaisen kanssa alkaa oikein muistella kaikkia Suomen ihanuuksia. Vaikeintahan se on, että ne rakkaat ihmiset eivät ole juuri koskaan samalla sohvalla teekupin kanssa, ei pääse äidin kanssa valitsemaan kukkia puutarhamyymälästä tms.

Mutta mitä sieltä Suomesta nyt muuten ikävöin, mitä sinä ikävöit? Sitä, että ruuhkattomilla teillä pääsee kulkemaan. Jos kirjasto (mitä ikävöin myös) on reilun kilometrin päässä, sinne menee autolla se kymmenen minuuttia. Toki ruuhkaa voi Suomen maaseudullakin olla, etenkin elokuussa, kun pitää ohitella leikkuupuimureita. Ikävöin aamukahvin juomista ulkona pihalla lintujenlaulussa tai talvella jäälyhtyjen tekemistä. Ikävöin sitä, että jos menen pankkiin tai verotoimistoon tai sähköfirmalle, niin voin asioida siellä niin että minua pidetään aikuisena, kun nyt taas tällainen kielen puolesta koululainen menee sönköttämään asioitaan ja aina on ulkomaalainen, hyvin muistan vielä sen kun asioiden ihan "vauvakielellä", nyt ehkä ollaan jo ala-asteella ;) Siten tietysti koko luonto-juttu: järvet, joet, metsä, pellot, hiljaisuus...ehkä sitä ei tarvitse sen enempää silmien eteen maalailla - ainakaan minun, metsän ja peltojen keskellä syntyneet. Ikkunatkin metsään päin ja toisella puolella mäennyppylän rinteillä pellot. Mutta ainakin täältä näkövinkkelistä katsottuna, koko Suomi on enempi vähempi metsän keskellä ;)

Suomen auringonlaskuja järven rannalla ikävöin jo, tässä yksi kuvasarja Istanbulin Camlican kukkulan tyyliin :)

aurinko alkaa laskea

aina vaan alemmas

ja sitten enää ihmisten tekemät valot loi

Pitäisikö tässä vaiheessa miettiä, mitä se ikävä sitten on. Tunne siitä, että haluaisi olla jossain muualla. Haluaisi, että joku rakas olisi läsnä siellä missä itse on. Toive, että voisi olla juuri nyt siellä mökkirannalla hiljaisuudessa, metelinä ainoastaan linnut ja haapojen havina. Jos ajatellaan että on olemassa kaksi tunnetta; paha tunne ja hyvä tunne, niin ikävä varmaan menee sinne puoliväliin. Tunteena ehkä enemmän paha, mutta syy siihen lähtökohtaisesti hyvä - on olemassa jotain mitä kaipaisi lähelleen. Siksi ei tarvitsisi myös kokea huonoa omatuntoa tai syyllisyyttä siitä että ikävöi enemmän tai vähemmän kun joku toinen.

Tällaisella tunne-elämän vaihtuvuudella, kun mullakin on,
ikäväkin tulee ja menee yhdessä paikalleen asettumisen tunteen kanssa. 

Vihreyttä, linnunlaulua ja kulttuureja

Yksi ulkomailla asumisen helmiä on toiseen kulttuuriin tutustuminen ja uusien paikallisten ystävien saaminen. Vietin viime viikonlopun kansainvälisellä ystäväporukalla maaseudun rauhassa. Äidinkieliä yhteensä kai kuusi vai lieneekö seitsemän, yhteinen kieli pääosin kuitenkin turkki.

Viimeksi juuri kirjoitin suurkaupunkielämästä ja sanoin siihenkin tottuvani, mutta oi oi tuota vihreyttä ja lintujen laulua ja ulkona vietettyjä päiviä. Yksi ystävä sanoikin ääneen varmaan monen ajatukset "Ihmistä ei ole luotu elämään suurkaupungissa." :) Olimme Marmaranmeren toisella puolella niin että Istanbulin silhuetti näkyi horisontissa erityisesti illalla kun sen miljoonat valot olivat syttyneet. Kaukaa katseltuna se olikin oikein kaunis, hiljainen ja ruuhkaton - parhaat puolet esillä.

Ibul jäämässä taakse

tuolla meren toisella puolella on Ibulin ruuhkat

Aamupalalla juteltiin aamupalojen eroista eri maissa. Me syötiin tavallinen turkkilainen aamupala - ei mitään ylirunsasta ravintolaversiota, vaan ihan tavallinen. Leipää, fetajuuston tapaista paikalllista juustoa (beyaz peynir), mustia oliiveja, voita, keitettyjä kananmunia, tomaattia, kurkkua ja hilloa ja tietysti teetä ja kahvia. Yritin selittää kaurapuuron valmistusta, herkullisuutta ja syvempää identiteettiä. En tainnut onnistua ja päädyin minäkin vain ylistämään Turkin aamupalaa muiden mukana.

Suomalaisista ruuista alkoivat myös turkkilaiset kysellä ja heillehän vastattiin. Vastasin niin reippaasti ja kunnolla, että aloin kaipaamaan suomalaisia juustoja, lihaa, maitotuotteita, karjalanpiirakoita ja Vaasan jälkiuunipaloja! Sain myös vinkkejä joistain turkkilaisista juustoista, joita pitäisi kokeilla ja tuli myös kehotus tuoda Suomesta niin kovasti kehumaani Auraa tännekin maistettavaksi.

Ruoka on kyllä aihe, johon niin usein päädytään keskustellessa olipa keskustelukumppanit mistä maasta hyvänsä. Tulee lupauksia jakaa suosikkireseptiä ja suosituksia tietyistä juustomerkeistä tai että leipä kannattaisi kyllä leipoa itse. Täällä käytetään myös Suomea enemmän luontaistuotteita. Äkkiä tulee neuvo hieroa valkosipulia silmäluomen näppylään tai vinkki sitkeään yskään auttavasta yrtistä.

Oli kerrankin aikaa kunnolla jutella monenlaista. Naisten kanssa päädyttiin parantamaan maailmaa ja puhumaan mm. tunteista. Sama ilmiö tuntuu olevan niin täällä kuin Suomessakin, siis se että nykyajan nuori sukupolvi on edellisiä valmiimpi puhumaan monenlaisista tunteista. Jotkut turkkilaiset ystäväni muistelivat omaa nuoruuttaan, että myös vanhempien ja muun suvun edessä piti aina esittää hymyilevää, vaikka mikä olisi ollut. He kysyivät myös, että onko Suomessakin semmoinen kulttuuri että "mies ei saa itkeä", kuten Turkissa. Nämä hämmästyttivät minua, joka on pari vuotta koittanut tätä kulttuuria kuunnella, katsella, oppia ja ymmärtää. Tutustumiseni myötä olin tullut siihen tulokseen, että täällä tunteita näytetään melko avoimesti ja itkeviä miehiäkin olen nähnyt varmaan Suomea enemmän, vaikken nyt niin kovin paljon täälläkään.

On kyllä ehkä niin, että ilon tunteet on täällä helpompi näyttää ja ne näytetäänkin reippaasti. Samoin ainakin jotkut, esim. taksi-, bussi- ja dolmuşkuskit näyttävät ärsyyntymisen tunteitaan avoimesti toisia kuskeja kohtaan :) Tämä tuli tänäänkin todistettua matkalla Ikeaan. En uskalla ehkä yleistää, mutta ajattelisin että viha ja ärsyyntyminen on tunteita, joita Suomessa tai suomalaiset ei taas niinkään näytä, kun taas surun voisin ajatella olevan helpommin näytettävissä. Turkkilaisten ystävieni mielestä juuri esim. suru on tunne, jota ei voi näyttää ettei näytä omaa heikkouttaan. 

ihana pikkupalmu

palmu ja mäntyjä :)

Maaseudun ilo niin minulle kuin ei-suomalaisille näytti olevan nuotio :) Vaahtokarkit unohtui ostaa, mutta ei se haitannut menoa. Elävää tulta, virtaavaa vettä ja nukkuvaa lasta voisi katsoa loputtomiin - sanotaan. Samaa mieltä. Osalle nuotion äärellä istuminen oli uusi kokemus ja joillain edellisestä kerrasta oli vuosikausia aikaa. Jännä kyllä, kukaan ei tylsistynyt kuitenkaan, eikä lapsetkaan olisi malttaneet mennä nukkumaan. 

Kerroinkin siinä, että minä muistan erilaisten nuotioiden, kokkojen ja leiritulien äärellä istuneeni jo lapsuudesta saakka. Ihan lapsena menimme "eksysmetsään", kuten kutsuimme sitä siskoni kanssa. Lähdimme siis äidin, isän, usein myös kissan, halkojen ja eväiden kanssa retkelle lähimetsään. Kun itse en nähnyt enää kotitaloa tai piharakennuksia, olin varma että voisimme eksyä. Isä ja äiti vakuutteli, että osaisivat takaisin kotiin :) Makkara ja lämmin mehu maistui paljon paremmalta metsän keskellä ja tekemistä tuntui keksivän loputtomasti. Partiolaisena taas muistan yön kipinämikkovuorot, nuotiolla paistetut lätyt ja kuumennetut leivät. Nuotion tuhkiin on myös kaivettu nauriita ja perunoita ja rosvopaistin teko enon pihalla on jäänyt hyvin mieleen lapsuudesta. 

Viikonlopun rentoutumisen, linnunlaulun, vihreyden, nuotion ja iloisen ajanviettämisen jälkeen on taas tapahtunut paluu arkeen ja Istanbuliin. Maanantai-iltana kipaisin rantaan ihailemaan auringonlaskua - en vaan voi kyllästyä siihen. Olen tavoitellut täydellisen teekuppikuvan ottamista auringonlaskun aikaan Bosporilla. En ole tyytyväinen vielä, mutta tässä eilisen paras saavutus :)

Elämääni suurkaupungissa.

Suomessa asuessani olin käynyt miljoonakaupungeista Lontoossa ja Pietarissa, jossa olen hetken asunutkin. Pohjanmaan tyttönä Helsinkikin oli aina lähes huimaava kokemus. Ihmiset tuntuivat säntäilevän niin varman näköisesti eri suuntiin, kun minä vaan koitin pitää huolta että en joudu rautatieaseman, Forumin ja Stockan bermudankolmion ulkopuolelle ilman natiivia tai muuten pätevää opasta. Eihän kotona pohjanmaallakaan enää hevoskärryillä kuljeta, mutta Helsingissä oli kaikenmaailman autoja ja raitiovaunuja vaikka ja kuinka. Tarinan (kai toden sellaisen) mukaan joku sukulaisistani on ammoisina aikoina kuollut Helsingissä jäätyään raitiovaunun alle, kyllä niitä pelätä vähän kannattaa ;)

Ajatukseni mukaan suurkaupungeissa olisi pelkästään tai lähes pelkästään pilvenpiirtäjiä, miljoonakaistaisia moottoriteitä, suurien firmojen ja pankkien pääkonttoreita. Superkiireiset ihmiset kipittelisivät korkkareissaan tai laadukkaissa nahkakengissään puhelimet korvalla pitkin katuja... Toinen vaihtoehtoinen kuva voisi olla suurkaupungin slummi ja kaduilla jalkapalloa pelaavat pojat. Reilu kaksi vuotta on nyt takana Istanbulissa, jonka virallinen väkiluku on 14-15 miljoonan kieppeillä, mutta taksikuskien ja muiden ammattilaisten arviot vaihtelevat 18-25 miljoonan välillä. Populaa siis on niin että Pariisi ja Pietari jää ihan minikaupungeiksi ;)

Ensikohtaamiseni Istanbulin kanssa ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Oli elokuun loppu ja viileän Suomen jälkeen täällä oli toki lämmin. Jo lentokentältä ulos astuessani lämmin ja kostea ilta tuli vastaan kuin seinä. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että elokuun lopun ilta on vain varjo siitä kuumuudesta, jota elokuun päivät tarjoavat. Kaikki tuntui sekavalta, väkeä oli paljon, kalakojujen haju tuoksu oli huumaava, kadut olivat täynnä tööttäileviä autoja ja ylinopeutta kaahaavia minibusseja (totuus ei ole kovin kaukana tästä kyllä). Bosporin ylitimme lautalla ja siinä tuli jo sellainen olo, että meistä voisi tulla ystäviä Istanbulin kanssa. Iltapala korkealla kukkulalla muutti sitten kunnolla käsitykseni :D

Keskiviikkona menin dolmuksella (minibussi, joka ajaa pidempiä matkoja) ystävilleni. Katselin talomerta ja kauppakeskuksia, joita ohitimme. Ei tarvinnut epäillä, ettenkö todella olisi miljoonakaupungissa, mutta silti tiesin koko ajan missä ollaan menossa, oli tuttuja paikkoja ja olo oli ihan arkisen rento. Eilen taas istuskeltiin Bosporin rannalla teekuppi kädessä. Vastarannalle laski aurinko (joka tosin peittyi rantaan parkkeeranneen laivan taakse, laivasta kaikui myös jumputtavaa musiikkia kaikkialle). Edessä lähimpänä oli yksi Istanbulin maamerkeistä, neidon torni ja kauempana näkyi Galatantornin ja Sultan Ahmetin alueen moskeijoiden silhuetit. Takana menevällä tiellä tööttäili autot ja kaikenmaailman kaupustelijaa kävi tuotteitaan mainostamassa, olisi saanut kätevästi paikallaan istuen hajuvesiä, auringonkukansiemeniä ja muuta pikkunaposteltavaa, teetä, hattaraa, persikanmakuista vesipiippua, kirsikoita, luumuja, nenäliinoja, kukkia ja sellaista. Tyydyin teehen, kirsikoihin ja erikoisiin kirpeisiin luumuihin.

Siinä teekuppi kädessä pohdiskelin ääneen, miten tätä kaupunkia voikaan rakastaa näin ja välillä taas vihata niin, kuinka voi suunnitella täältä pakoa edes hetkeksi rauhaan, mutta tänne voi myös kaivata, tähän massaan voi pelätä hukkuvansa, mutta toisaalta metroasemalla voi törmätä tuttuun yhtäkkiä, välilllä (suurimman osan aikaa) korvat kärsii metelistä ja löytyypä täältä hiljaisuuttakin. Lapsuuteni olen viettänyt kylässä, jossa ihmisiä on vähemmän kuin Istanbulissa moskeijoita (en ole laskenut kumpaakaan). Kaikkeen näköjään voi tottua ja oppia. Eikä vain tottua ja sietää, vaan löytää kotinsa. Vaikka tietysti elämä siellä kylässä tai pikkukaupungissa on erilaista kuin täällä, minua kiehtoo ajatus siitä että elämänsä ja arjensa uomat voi rakentaa ja ne voi rakentua monenlaisiin ympäristöihin. Rakkaat asiat voivat pysyä rakkaina, löytäen vaan uuden muodon. Minä järvenselälle tai peltolakeudelle tuijottelija tuijotan nyt Bosporia - kun pitää löytää sinne, missä silmä ei pökkää mihinkään, kuten pohjanmaalla asian voisi ilmaista. Suomen kotona hoivailin takapihalla tai lapsuuskodin maisemissa perennoja ja puita, nyt keskitän viherpeukalouteni pelargonioihin ja basilikaan parvekkeella...

 

Vappukin tuli ja meni

Voi vappupäivitys ja voi vappu nyt muutenkin. Suomessakaan se ei nyt ole ihan niitä tärkeimpiä juhlia ollut. Lapsena silloin oli ilmapalloja ja serpentiiniä ja munkkeja. Niin ja rosetteja, vai miksi niitä kutsutaan joita sillä raudalla paistetaan. Vapusta alkoi myös simakausi. Simat pullotettiin rusinoineen ja vietiin kellarin halsiin odottamaan. Siltä varalta, että halsi olisi murresana, niin sillä tarkoitetaan esim. maakellarin rappukäytävää. Siellä lapsena aina säilytettiin esim. simaa, limsakoria (vain heinäntekoaikaan) tai juustokeittoa (juhannuksena). Käytiin siskon kanssa aina katsomassa milloin rusinat olivat nousseet pintaan sen merkiksi että simaa saisi alkaa maistelemaan.

Vappuna on myös usein kulotettu. Sitä kun ääneen muistelin, niin yksi myöskin ulkosuomalainen ystäväni pääsi heti mukaan kulotustunnelmaan. Aurinko paistoi ja lämmittikin jo varovasti, muttei kuumasti. Saappaat jalkaan ja tuulipuku päälle. Mukana ulkona oli koko perhe, ehkä jotain setää tai tätiäkin. Malttamaton mieli paloi jo päästä itse asiaan, olihan se niin jännää, mutta ensin piti valmistella. Hakea vettä valmiiksi ja viritellä hanat ja suunnitella. Muistan ajatelleeni, että isä osasi kaiken tai ainakin hyvin lähelle sitä, kun hän sai tulen menemään oikeaan suuntaan ja sammumaan tarvittaessa. (tarina kertoo, että joskus on joku sellainen puukin tosin palanut, jonka olisi pitänyt jäädä eloon...hyss..) Muistoissani näinä päivinä oli aina ruokana lihapullia ja keitettyjä perunoita - onko niin tai ei ehkä sillä ei ole enää väliä... Muisto on kuitenkin mukava ja aurinkoinen.

Opiskelijavuosina vietettiin monenmoisia opiskelijavappuja kaveriporukalla välillä lunta tuli taivaalta ja välillä kahlattiin jo maassa olevassa lumessa. Rovaniemellä vappupiknikiä parempi idea olisi usein ollut vappupilkki :) Täällä menimme tänä vuonna porukalla piknikille nyyttärimeiningillä. Miten se onkin niin, että aina kotona aamulla tuntuu ettei tämä ruoka voi riittää mihinkään ja sitten pian on se tilanne, ettei liinat riitä mihinkään. Kana-pekoni-pastasalaatti löysi paikan porkkanamezen, hedelmäviipaleiden, suolakalojen, suolaisten leivonnaisten, patongin&kanatäytteen ja suklaapikkuleipien välistä ja pöydän kruunulle - tippaleipätarjottimelle - toki raivattiin tilansa. Murukahvi ja suodatinkahvi löysi juojansa.

Aikuiset tarjoilivat ruokia lapsille ensin ja isommat auttoivat pienempiään. Valloitettiin viltit ja puheensorina kaikui. Ruokia kehuttiin ja pisteitä jaeltiin avokätisesti ja taidettiinpa reseptejäkin kaipailla. Kun autotkaan ei enää pienimpiä ikiliikkujia pitäneet iloisina, alkoi heidän perässään juokseminen pitkin leikkikenttiä vähän vuorotellen välillä. Isompien lasten ja miksei aikuistenkin iloksi oli tietokilpailu ja nyt tiedetään taas lisää toisistamme: tulevaisuuden haaveet, kihlapäiviä, synnyinkaupunkeja ja lapsuuden lempi-iskelmiä. Palkintosuklaa - vaikka auringossa olikin sulanut - kiersi kädestä käteen ilahduttaen kaikkia. Kiitos taas vaan suomalainen sininen - se ainoa ja oikea.