kalabaliikkia

kalabaliikkia

torstai 31. maaliskuuta 2016

Banaanin ostamista ja Kayaköyn hylättyjä taloja (reissupostaus nro2)

Demressä hotellilla kyseltiin, että mistä löydetään bussiasema. Vastaukset oli kannustavia, kuten "ette te sitä löydä" ;) Ehdotin, että soittaisivatko taksin meille sitten aamuksi, mutta se oli kuulemma turhaa kun matka niin lyhyt. Kysyin uudestaan, että miten sinne sitten voisi mennä? Hetken aikaa päätään pyöriteltyään työntekijä lupasi, että he heittävät hotellilta meidät bussiasemalle.

Aamulla ensin aamupalalle, jonne mennessä jo tutuksi tai ainakin "tutuksi" tullut työntekijä kuiskasi että tänä aamuna teimme teille munakkaan. Muille näytti olevan keitettyjä munia, kuten meillekin edelllisenä aamuna. Kannattaa näköjään kysellä kaikenlaista koko ajan ja niin tulla tutuiksi :D Otettiin sitten aamupalan vahvistamana puheeksi bussiasemalle menomme. Hän oli sitä mieltä, että kyllä se löytyisi ja että ei ole nyt hotellilla autoa - perussetti ;) Ymmärrettyään, ettemme oikeasti varmaan löytäisi bussiasemaa alkoi autokin löytyä - edellispäivänä lupauksen antanut herra tuli itse meidät viemään bussiasemalle ja huolehti meidät oikeaan bussiin ja vieläpä varmisti, että hän saattaisi meidät oikeaan bussiin Kaşissa, missä olisi vaihto.

Kaş ja sen seudut olivat juuri niin kauniita, mitä olin kuullutkin. Haluaisin kyllä sinne vielä mennä kunnolla joskus! Bussiasemalta näkymät eivät niin upeat olleet, mutta ihanat vuoret sieltäkin näkyi.


 Pääsimme Fethiyeen ja siellä bussiasemalla myös meistä huolehdittiin taas hyvin. Selvittelimme, että mistä lähtisi minibussit Kayaköyn aavekaupunkiin, joka oli matkamme varsinainen pääämäärä sinä päivänä. Minareiden lähtöpaikka selvisi suunnilleen ja viimeisen varmistuksen saimme Carrefourin supermarketin edessä istuvilta papoilta. Liityimme pappojen seuraan samalle penkillle odottamaan. Aamupalasta ja välipalastakin oli jo aikaa ja näin houkuttelevia banaaneja ja mansikoita kaupan kulmalla perusturkkilaisella myyntikärryllä. Aikani mietin ja sitten rohkaisin mieleni ja kysyin myyntikärryn vieressä seisoneelta nuorelta mieheltä että paljonko yksi banaani maksaa. Hän tuntui ihmettelevän kysymystä, mutta kun sitä toistelin ja tarjosin liiran kolikkoa asia tuntui alkavan onnistua. Poika otti rahan ja hävisi kulman taa ja taittoi tertusta banaanin minulle. Tässä vaiheessa ystäväni kysyi jotain tähän tapaan: "Oliko tuo myyjä? Minä luulen, että se on teinipoika, joka odottaa meidän kanssa samaa minibussia!" En haluksi halunnut uskoa, mutta niinhän se oli ;) Poika vei rahan myyjälle ja antoi banaanin. "Päivä, jolloin turisti minulta banaanin osti". Samaan bussiinhan poika nousi tosiaan - voi nolot hetket. Tarina jatkuu. Bussissa kyselimme kuskilta, että miten meidän hotellille pääsisi. Eivät tienneet, mutta eipä hätää - the poika kaivoi älypuhelimensa syövereistä  vanhan kunnon googlemapsin ja näytti meille reitin ;) Naurua pidätellen matkusteltiin mäntykankaiden läpi kohti Kayaköytä.

Nauru sittemmin myöhemmin alkoi hyytyä kyllä, kun meidän (ja myös pojan) googlemaps ja kuskin ja muiden kylänmiesten ohjeet olivat keskenään ristiriidassa. Päätettiin uskoa googlemapsia, joka oli virhe. Käveleskeltiin edestakaisin vähän ja sitten päädyttiin johonkin kahvila/ravintola/infotiskiviritelmään ja saatiin tietää ettei hotelli ole sielläpäinkään. Sen sijaan taksi luvattiin soittaa ja odottaessa tehdä (hivenen ylihintaiset) pinaatti-juusto-gözlemet. Taksi vei meidät hotellille ja sovittiin samalla haku seuraavalle päivälle.

Olimme jo ehtineet ajatella, että Misafir evi ei olisikaan niin hieno ja kiva paikka, mitä netistä katsoen näytti. Mutta kyllä se oli! IHANA! Suosittelen! Booking.comin karttasivuilla se vaan oli sijoitettu väärään paikkaan. Omistaja kysyi: "Syöttekö tänään kanssamme?" Sanoimme ensin menevämme tutustumaan kylään ja sitten kyllä mielellään. Olimmehan lukeneet itsetehdyistä luomuherkuista.

Lähdimme taksin kulkemaa reittiä (jota olimme jo kävelleet pariinkin kertaan ihan aluksi) kohti aavekaupunkia. Ilmaksi olisimme tietysti toivoneet kaunista ilta-aurinkoa, mutta saimme sadetta lupaavan synkkenevän taivaan. Totesimme myöhemmin, että ehkä se synkeän harmaa keli sopi hyvin harmaisiin taloihin ja synkkään maisemaan. Synkkä on Kayaköyn (=Kalliokylä) tarinakin. Jos englanti sujuu ja kaipaat lisää tietoa, niin täällä on hyvä matkakertomus ja myös historiallista tietoa.

oikealla reitillä ollaan

sieltä se alkaa näkyä
Alueella on antiikin aikaan ollu Lebessuksen kaupunki, jonka raunioille on 1700-luvulla rakennettu kaupunki, josta käytettiin kreikaksi nimeä Livissos ja turkiksi Kayaköy. Kristityt ja muslimit asuivat siellä rintarinnan, tietojen mukana muslimit laaksossa ja kristityt rinteillä. Muslimiväestö oli maanviljelijöitä ja kristityt käsityöläisiä. Heidän kerrotaan eläneen pääsääntöisesti rauhassa keskenään siellä - naapureina auttaen toinen toistaan. 1900-luvun alussa siellä sanotaan asuneen noin 10 000 Kreikan ortodoksia (kristitty väestön osa) Ensimmäisen maailman sodan melskeissä ja Ottomaanivallan murtuessa tuli käsky väestön pakkosiirrosta. Turkista tuli noin 1,5 miljoonan kreikan ortodoksin siirtyä Kreikkaan ja sieltä vastaavasti noin 50 000 turkkilaisen muslimin siirtyä Turkin puolelle. 














Näissä siirroissa rinteitä ylös-alas kulkevat kadut jäivät ilman kulkijoita, basaareilla ei kaikunut enää myyjien huudot, savupiiput jäivät törröttämään surullisina sen sijaan, että niistä olisi kohonnut savukiehkurat ilmaan, lapset eivät kirmanneet kouluihin. Portaille kasvoi kukat ja ruohot, kun askeleet loppuivat ja entisissä keittiöissä kasvaa ruokapöydän tilalla viikunapuut. Sekä "yläkirkko" että "alakirkko" eivät enää täyty kirkkovieraista ja lukuisat kappelit seisovat myös tyhjillään. Kayaköystä käytettävä aavekaupunki-nimitys ei ole kovin kaukaa haettu, siltä siellä kyllä tuntui erityisesti tähän aikaan, kun turistejakaan ei juuri ollut.

Alakirkon kulmilta lähtee nousemaan punaisilla täplillä merkattu polku ylöspäin, jossa häämöttää kappeli ja "Yksi Turkin kauneimmista maisemista". Polulla kivutessamme mietimme, että millainenhan tämä nyt paikoin huonokulkuinen polku on ollut vielä vaikkapa sata vuotta sitten ja missä kunnossa kirkossakävijöiden nilkat ovat olleet. Harmaa ilma ei tuonut maisemasta sitä ihan parhainta puolta esiin, mutta huikeasti meri sieltä näkyi kyllä!
Kukkulan kappeli
näköala korkealta


polku takaisin alas





Hyvä aika vierailla täällä on varmasti juurikin näin loppukeväästä tai alkusyksystä, kuumimpaan aikaan ja suurimpaan turistiaikaan kokemus ei ehkä olisi niin miellyttävä. Jäi kyllä olo, että sinne olisi mukava tulla uudestaan vielä ja käyttää hieman enemmän aikaa kylässä kuljeskeluun. Samoiten alakirkko oli nyt remontissa ja yläkirkkoon emme ehtineet, kun aurinko alkoi jo näyttää laskemisen merkkiä ja ukkonen jyrähteli.

Taivalsimme saman reitin hotellille, jossa pian odottikin jo iltaruoka ja millainen ihana turkkilainen kotiruoka! Misafir evin hotellia emännöivä nainen on asunut useita vuosia Englannissa ja siksi puhuu myös hyvää englantia, hän haluaa tehdä ruuat mahdollisimman pitkälti luomutuotteista ja alusta saakka itse. Nyt saimme ensin vihanneskeiton, sitten pari vihannes-alkupalaa ja salaatin, pääruaksi moussakaa ja riisiä ja jälkiruuaksi appelsiinijälkiruuan. Emäntä jäi juttelemaan kanssamme, kertoi elämäntarinaansa ja antoi meille molemmille kirjat, joissa esitellään Fethiyen ja Antalyan välinen patikointireitti, yhteensä 509 km, mutta joka on jo valmiiksi jaettu pienempiin paloihin.

Koko hotelli oli suloinen ja kodinomainen. Nyt oli käynnissä vielä remonttitöitä kesää varten ja piha ei tietysti ollut vielä kesäkunnossa, suosittelen kyllä lämpimästi! Siellä on tarjolla myös mm. kokkikursseja, joilla taitava emäntä opettaa tekemään turkkilaisia ruokia.

Aamulla lähdimme aikaisin "luottotaksillamme" Fethiyeen ja sieltä bussilla tällä kertaa pohjoisen vuoristomaiseman kautta Antalyaan. Lentomatka Antalya-Istanbul kesti luonnollisesti suunnilleen saman verran kuin bussimatka Sabiha Gökçenin lentokentältä Kadiköyn lauttasatamaan, oi Istanbul ja ruuhkasi!

tiistai 29. maaliskuuta 2016

reissupostaus 1b (sisältää tekstiä edelliseen)


Kuten ehkä hoksasittekin, edellinen postaus ei menny ihan putkeen, latasin kuvat ja piti sitten lisätä teksti myöhemmin, mutta olinkin julkaissut sen sellaisenaan...
Tsekatkaahan se edellinen, siellä on nyt lisätty tekstiä :D




sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Joulupukin kirkossa ja kalliohaudoilla (reissupostaus nro1)

Tässäpä reissupostaus nro 1. Suuntana siis Etelä-Turkki välillä Antalya-Fethiye
Lentelimme Suomesta tulleen ystäväni kanssa Antalyaan ja siellä yövyttyämme hyppäsimme aamulla Demreen (antiikin Myra) menevään bussiin. Olin jo pitkään halunnut kiertää vähän eripuolilla Turkkia ja nyt sain matkaseuraa ystävästä, joka on aiemmin asunut itsekin Istanbulissa eli hänkin oli valmis lähtemään matkalle nimenomaa muualle Turkkiin.

Välimatka Antalya-Demre on noin 200 kilometriä. Menimme rantatietä, jota todellakin suosittelen. Jossain tituleerattu Turkin hienoimmaksi tieksi maisemiltaan, enkä nyt ihan eri mieltä lähtisi olemaan itsekään. Suosittelen matkapahoinvointilääkettä, voi tehdä matkan miellyttävämmäksi sekä itselle että toisille (itse otin tabletin mutta useammallakin samassa bussissa matkanneella laatta lensi)

Emme varanneet etukäteen bussimatkaa, vaan katsoimme netistä ajat vaan suunnilleen ja mentiin bussiasemalle odottelemaan ja pian matkaan päästiinkin. Matkoja ainakin joiltain bussiyhtiöiltä voi varata etukäteen, nimittäin takaisintuloa varten minäkin sellaisen varasin, jotta ehtisimme lentokoneeseen, siitä matkasta lisää myöhemmin.

oli merta



ja vuoria

ja lisää vuoria
Demreen päästyämme ja hotelliin majoittautumisen jälkeen päätettiin lähteä heti etsimään kaupungin kahdesta merkittävästä nähtävyydestä ensimmäistä, lähimmäistä. Suomeksi tuosta vanhasta kirkosta käytetään nimeä Pyhän Nikolauksen kirkko, mutta turkinkielinen nimi huvitti suomalaista matkaajaa vai mitä sanotte joulupukin kirkosta (Noel Baba kilisesi)? Myran piispanakin toiminutta Pyhää Nikolausta pidetään joulupukin esikuvana. Pyhä Nikolaus on erityisen suosittu esimerkiksi Venäjällä ja tuossa Demren pikkukaupungissa olikin suuri osa kylteistä ja mainoksista myös venäjäksi.

Nikolaus on syntynyt noin vuonna 300 Patarassa ja aikuisiällä hänestä tuli Myran piispa. Hänestä on melko vähän faktatietoa, mutta legendoja on senkin edestä. Nikolauksen sanotaan auttaneen erityisesti köyhiä ja lapsia. Nikolaus kuoli vuonna 350 ja nykyinen kirkko on rakennettu vuonna 520 sen kirkon raunioille, jossa hän oli palvellut piispana ja johon hänet oli myös haudattu. Kirkko on kärsinyt vuosisatojen varrella useammista luonnonkatasrofeista. Läheinen joki on muuttanut suuntaa ja täyttänyt kirkon mudalla ja sitä on koetellut myös raju maanjäristys. Venäjän tsaari Nikolai I korjautti kirkon vuonna 1862 ja tällä hetkellä sitä pidetään yhtenä Anatolian alueen parhaiten säilyneistä Bysantin ajan kirkoista.

Kirkko oli kyllä todella kaunis ja erityisesti yksinkertaisuudessaan ja vaaleissa väreissään viehättävä. Muita turisteja ei juuri ollut, joten saimme kuvata ja kierrellä rauhassa.

itse Nikolaus kirkkonsa edessä


Piispan tunnusmerkkinä oli kovastikin Suomenlipun näköiset värit



Jeesus ristillä
Seuraavana päivänä kohti toista nähtävyyttä: Myran kalliohautoja. Sinne oli muutaman kilometrin matka. Sinne marssiessamme meinasi tulla lämmin ja mietittiin, että millaistahan olisi kiertää täällä vaikkapa elokuun helteissä suurien turistilaumojen kanssa. Parempi näin.






Kylttejä seuraamalla pääsimme perille ja alkoi näkyä kallioon hakattuja kalliohautoja. Myra on ollut merkittävä satamakaupunki ja koko Lykian alueen pääkaupunki. Se on kalliohautojensa lisäksi tunnettu myös Lykian alueen suurimmasta amfiteatterista, joka oli myös melko hyvin säilynyt. Pergamon, Efeson ja Aspendoksen jälkeen amfiteatteri ei järin suurelta tuntunut, mutta vaikuttaviahan ne ovat aina. Kalliohautoja sen sijaan en ollut ikinä nähnyt aiemmin.

























Käytiin etsimässä ranta, joka vielä oli kesäsiivousta vaille ja typötyhjä, mutta kyllä vuorten ja meren yhdistelmä on sellainen, että se kannattaa käydä aina etsimässä. Seuraavasssa tekstissä siirrytään Demrestä Fethiyeen :) 






lauantai 19. maaliskuuta 2016

Tyatira - yksi seitsemästä

Blogitauolta palannut MatkaMartta päivittelee nyt ensin parin viikon takaista retkeään ja samalla kyselee onko kellään vinkkejä mitä nähdä Demressä ja Kayaköyssä, niihin suuntautuu huomenna alkava muutaman päivän mittainen reissu ystävän kanssa.

Sen lisäksi, että täällä voi monien muiden maiden tapaan bongailla Unescon maailmanperintökohteita, voi Turkissa kerätä myös varhaisten kristillisten seurakuntien sarjaa. Raamatussa mainitaan seitsemän seurakuntaa, jotka kaikki ovat nykyisen Turkin alueella. En mitenkään tietoisesti alkanut niitä kiertämään, vaan ihan vahingoissa ensimmäiset kolme tuli käytyä eli Smyrnan rauniot (nykyinen Izmir) Efeso (Izmirin lähellä) ja Pergamo (nyk.Bergama), olin kylässä tuolla Egeanmeren seuduilla viime viikolla ja ystäväperheeltä oli käymättä mm. Tyatira (nyk.Akhisar) Sinne päätettiin siis lähteä, vaikka netistä ja kirjoista näimmekin, että rauniot eivät tulisi olemaan Bergaman ja Efeson tapaan niin hyvin entisöityjä tai niin laajoja. Pitäähän vaatimattomammatkin paikat nähdä.















Lapset kouluun ja aikuiset matkaan. Harmiksi toinen porukka ei päässyt sairastelujen vuoksi mukaan. Päivä valkeni aurinkoisena ja lämpöä oli vähän toistakymmentä. Jatkoimme matkalla hyväksi havaittua nollauskeinoa, eli huonoja juttuja ja väliin vähän asiallisempaakin keskustelua kuitenkin. Joskus toimii kyllä aika hyvin se, että voi heittää ihan kaikenlaista mieleentulevaa ja nauramalla koittaa pitkää ikää ansaita. Mutta kaipaan kyllä myös oikeaa ajatustenvaihtoa ystävien kanssa hervottomuuden vastapainoksi - onneksi sitäkin oli tarjolla.

Saavuttuamme perille ja autolle parkkipaikan löydettyämme lähdimme kävellen katselemaan paikkoja. Istanbulin n.20 miljoonan ihmisen jälkeen tuntui kuin olisimme saapuneet ihan kyläpahaiseen. Istanbulissa ei ole ihan mahdollista jättää autoa johonkin ja lähteä kävellen etsimään nähtävyyksiä ;) Pian törmäsimmekin jo rauniohin ja onneksi aukioleva porttikin löytyi.

Tyatira tai monilla kielillä Thyatira on nykyiseltä nimeltään Akhisar eli valkoinen linna/linnoitus. Aikoinaan sitä on kutsuttu kreikankielisellä nimellä Pelopia, mutta jo noin 290 eKr. se on saanut nimen Thyateira. Ensimmäiset todisteet elämästä siellä on jo noin vuosilta 3000 eKr Kaupunki on ollut tunnettu mm. purppurastaan ja siitä, että siellä on nykyäänkin kaikille tuttu asia nimittäin raha otettu ensimmäisiä kertoja käyttöön. Rooman valtakunnan aikana vuonna 214 jKr siitä tuli alueensa hallinnollinen keskus ja kaupunki elikin kukoistuksena aikaa tuolloin. Kristinuskon levitessä tuolla alueella toisella vuosisadalla, se levisi myös Tyatiraan ja se on mainittu pariin kertaan myös Raamatussa.

Jännä ajatella, että sekä täällä Istanbulissa että ympäri Turkkia on paikkoja, jotka ovat olleet merkittäviä jo niiiin monta vuosisataa ja -tuhatta sitten. Rooman valtakuntakin on asia, jota opettajat koittivat vuositolkulla takoa päähäni ja päihimme kouluvuosien aikana, jotain jäi mieleen moni asia ei, mutta joka tapauksessa täällä(kin) se on ollut.

Esitteissäkin luki, että rauniot ovat nykyään muun kaupungin puristuksessa ja näin todella oli. Esim. Bergamo tai Efeso ovat suuria alueita, hieman erillään muusta ympäröivästä asutuksesta/kaupungista, mutta nämä kylläkin pienemmät rauniot olivat ihan kaupunkin keskellä. Rauniot olivat meidän käsityksemme ja vajavaisen ymmärryksemme mukaan kuuluneet ehkä siellä sijainneelle kirkolle.








Raunioiden ulkopuolelta löytyi myös hauska kokoelma erilaisia pylväänpäitä ja koristeellisia kivenmurikoita. Aina näitä katsellessa miettii, että miten ihmiset ovat onnistuneet tuolloin sen ajan välinein tekemään noin kaunista jälkeä ja vieläpä sellaista jälkeä, jota voimme mekin näin monen sukupolven jälkeen vielä katsella. Eipä taida kerrostaloistamme jäädä vastaavaksi ajaksi ihasteltavaa.



etanalla historialliset asuinsijat




Kaikkialla ja kaikkina aikoina täytyy kuitenkin saada kahvia tai teetä. Tällä kertaa turkkilainen tee tuli näin kauniissa pannussa, josta itse pöydässä sai haluamissaan erissä kaataa sitä kuppiin. Eikä ollut kahvilamme (pitkään etsitty sellainen) hinnankiroissakaan, 2 x turkkilainen kahvi ja 1 x tee oli yhteensä kuutisen liiraa, eli pari euroa. Samalla mietimme seuraavaa kohdetta, mutta maanantaiseen tapaan museot olivat kiinni ja niin jäi arkeologinen museo näkemättä, seuraavaan kertaan.

Kotimatkan varrella kiepsaistiin vielä Manisan pikkukaupungin (reilut miljoona asukasta) ja Manisa kebapin kautta takaisin ystävieni kotikonnuille. Ruuasta ei tullut otettua kuvaa, mutta kaupungin keskustan se osa, johon osuttiin oli suloinen kapeine kujineen ja vuorimaisemineen. Ehdottomasti ansaitsisi uudenkin visiitin.