Suomalais-turkkilaisia reseptejä ja pyhäinpäiväfiiliksiä

Lapsuudenkodissa oli usein tapana että sunnuntaisin ja pyhinä oli vähän parempaa ruokaa ja ehkä kauniimpi kattauskin. Isäni maanviljelijänä ja kaivoksen vuorotyöntekijänä tietysti joutui töitäkin tekemään välillä myös pyhinä, mutta muistan pyhät silti arjesta erottavina. Mummin synttärit osui usein myös pyhäinpäivän tienoille, joten pyhäinpäivää vietettiin myös iloisissa merkeissä pohjoisessa. Toinen mummo taas haudattiin pyhäinpäivänä vai oliko se edellisenä päivänä.

Täällä pyhäinpäivä olisi ihan helppo unohtaa, mitä nyt koneen kalenteri muistuttelee ja Suomalainen media myös. Päätin kuitenkin laittaa tänäkin vuonna jotain sunnuntairuokaa. Testasin lauantaibasaarin kalaosaston meribassia (levrek lat. Moronidae Percoidea) Googletin miten sitä Turkissa tehdään uunissa ja siitä sitten sovelsin. Näin basaarilla myös jo hetken kaipaamiani punajuuria ja niitä piti päästä testaamaan. Kalan perkaaminen ei kuulu vahvimpiin taitoihini, joten olin enemmän kuin iloinen kun Hra Kalakauppias  tarjosi perkaamisen kuuluvan kauppaan. Pää, evät ja pyrstö vielä menee, kunhan sieltä sisältä ne jutut on otettu pois :)

Meribassia uunijuuresten kanssa suomalais-turkkilaiseen tapaan

1 kala (ja syöjien määrän mukaan enemmän :) )
pilko kulhoon juureksia, esim. perunoita, sipulia, valkosipulia ja punajuuria, kuten minä tein. (Netistä löytyneessä ohjeessa oli myös kirsikkatomaatteja ja moni muukin tietysti toimii, kuten porkkanat, bataatti, kesäkurpitsa, munakoiso...) Lorauta juuresten päälle oliiviöljyä (sitä laitetaan täällä aina lähes kaikkeen mahdolliseen), hunajaa, suolaa, basilikaa, chiliä tms... Sitten vaan kippasin rehut siihen fisun viereen pellille ja koko setti uuniin noin 200 asteeseen.

Eihän tämä ehkä kaikkia juhlaruuan kriteereitä täytä, mutta minulle se oli nyt oikein sopiva. Innostuin myös kokeilemaan Ulkosuomalaisen äidin blogin börekejä, sekä su böreğin tyyppistä ratkaisua että sigara börekiä, joiden kuvat ei taas onnistuneet. Paistelen niitä joku päivä lisää ja koitan kuvata sitten uudestaan :D

Kun tajusin, että todella nyt on pyhäinpäivä niin kyllähän ajatukset vaelsi myös Suomeen ja rakkaiden haudoille. Ilman isää ja mummia on ollut nyt jo 15 pyhäinpäivää ja ilman mummoa ja kahta kummitätiä vielä paljon enemmän. Muistan niitä pyhäinpäiviä, jolloin kynttilää ei voinut ilman kyyneleitä ja loppuillan kestävää kuristavaa oloa viedä. Niinä vuosina mietti, miten tässä on voinut näin käydä ja suru tuntui liian suurelta kantaa, mutta sen kantamista ei voinut valita. Vuodet eivät vie surua kokonaan pois, enkä sitä edes toivo. Silloin 15 vuotta sitten minulle sanottiin, että suru muuttuu kevyemmäksi kantaa. En oikein tiennyt uskoako vai ei. Nyt voin sanoa samaa muille. Kyllä sen ahdistavuus mitä todennäköisemmin vähenee, mutta unohtaa ei tarvitse, eikä edes lakata ikävöimästä niitä rakkaita, jotka ovat olleet osa elämäämme.

Lapsuudessa oli myös niitä pyhäinpäiviä ja jouluaattoja, jolloin vietiin kynttilöitä niiden haudoille, joita en itse henkilökohtaisesti tuntenut.  Olen siitä onnellisessa asemassa, että juuret ovat olleet selvät jo pienestä pitäen. Myönnän kyllä että isovanhemmillani on niin paljon sisaruksia, että ei kaikki nimet ole edelleenkään ihan hallussa, mutta pääpiirteittäin kyllä. Hautausmailla näitä juuria on myös vahvistettu ja nimiä ja yhteyksiä opeteltu. Kynttilät vietiin mummon vanhempien haudalle ja toisessa haudassa oli isän isä ja hänen vanhempansa. Muistan, kun ihmettelin lapsena miten niin monissa hautakivissä toistuu samat nimet, oli Liisaa, Jaakkoa ja Juhoa. Oli pitkiä elämiä, sotaan päättyneitä elämiä ja traagisiakin kohtaloita. Siellä hautausmaiden käytävillä myös alkeellisella laskutaidollani laskeskelin ihmisten ikiä ja muistan kun kyseltiin äidiltä ja isältä että miten joku on voinut kuolla vauvana tai lapsena. Samalla tavalla ihmeteltiin myös pitkään ikään ehtineitä. 

Pohjoisen mummolan pyhäinpäivään liittyy sellainen ihan hauskakin muisto, kun mentiin isolla porukalla hautausmaalle, osa kävellen osa autoilla. Perillä yritettiin pimeässä illassa, pienessä pakkasessa (huom. Pohjois-Suomen näkökulmasta) ja lumihangessa etsiä hautoja. Joskus kävi niin että taskulamppu oli yhdellä porukalla, toisilla kynttilät ja kolmannella tulitikut. Niin jouduttiin etenkin ajassa ennen taskussa kulkevia puhelimia etsimään niiden hautojen lisäksi myös esim. tulentekovälineitä, tätiä, mummia, siskoa, koiraa ja serkkua. Lopuksi löydettiin tie takaisin mummolaan, jossa oli muistaakseni aina lämmin, hyvää iltapalaa ja kaikille nukkumapaikat.

Testasin tämän saman virtapiikin aikana vielä pikkuleipiä turkkilaisella reseptillä

2,5 dl tummaa sokeria (turkiksi esmer şeker), voinee korvata fariinisokerilla tai puoliksi fariinisokeria ja tavallista
n.5 dl vehnäjauhoja
2 munaa

2 tl kuivattua inkivääriä jauheena

1 tl leivinjauhetta (ei ollut ohjeessa, mut lisäsin)

250 g voita tai margariinia (laitoin vähän suolaa, kun käytin turkkilaista suolatonta voita)

(mitat käännetty kansainvälisempään muotoon turkkilaisista teelaseista ja vesilaseista)

Laita kuivat aineet ja huoneenlämpöinen voi kulhoon ja sekoita murumaiseksi taikinaksi. Sitten sekoita taikinaan munat erikseen. Oli helposti leivottavaa taikinaa ja siitä pyörittelin pellille pallosia ja vähän taputtelin litteämmäksi. Paista 160 asteessa noin 25-30 minuuttia.

Sopi aika täydellisesti tähän aikaan, kun ei vielä viitsi tehdä pipareita, mutta jotain syksyn ja joulun makuja ja tuoksuja jo kaipailee. Nämä jäi sisältä vähän sellaisiksi sitkeiksi ja ne oli hauskan simppelit keksit, kun monesti ohjeissa on kaikkea kikkailua. Näissä ei :)

Syksyfiilis tulee kaikkialla.

Minä olen ihan syksyihmisiä - tai ehkä kaikkein eniten olen vuodenaikaihmisiä ja vuodenajanvaihtumisihmisiä :) Mutta kesän jälkeen tummat illat, kynttilät, viltit, tee, into kokeilla jotain uutta, innostus ottaa joku käsityöprojekti esille. Onhan se ihanaa. Suomessa siihen voi lisätä vielä saunan, sieni- ja marjaretket, mökkireissut ja siellä saunominen ja kylmään veteen pulahtaminen, nuotio-illat, ruska ja arjen palaaminen kesän hössötyksen jälkeen (josta myös tykkään).

Turkkilaisessa sykysyssä on ihan omia ihania piirteitä. Ruskaa ei ole, mutta kyllä puut kauniisti kellastuu täälläkin. Aamun kuulaus on yhtä ihana molemmilla, ehkä Suomessa on +10 ja täällä +16, mutta silti :) Tummissa öissä taas Turkki ehdottomasti saa suuremman plussan sillä täällä ne on myös lämpimiä, tosin nyt ei enää ilman vilttiä kovin myöhään parvekkeella istuskele, mutta ollaanhan sitä kohta jo lokakuussa.

Basaarilla oli juureksia, omenoita ja tuoksu sen mukainen. Basaarireissun jälkeen tuli myös ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa olo että voisi leipoa jotain ja tehdä ruokaa uunissa. Lapsuudesta muistan, että puu-uunia lämmitettiin koko talon lämpimyydeksi ja kosteuden poistamiseksi. Täällä tilanne ei ollut se, mutta nyt on jo fiilis että voi lämmittää ihan tuota sähköuunia ilman että koko asunto on ihan tropiikki.

Jotenkin syksyllä on vaan sellainen vaikutus, että kotia on kiva sisustaa (nyt on kyllä vähän pakko -hahaa), tehdä to-do-listoja (kuten myös Thaimaanrannan maalareiden Heidi on tehnyt ja melkein muakin houkuttaisi) ja muutenkin ajatella olevansa tehokas ja jopa spurtata sen kanssa hieman. Suomessa asiaan kuului tulppaanien, narsissien jne. istuttaminen ja nyt ostin täältäkin sipuleita. Pitäisi vielä käydä jotkut ruukut löytämässä jostain. Asiasta viidenteen - luotan ruukkujen löytämiseen kun nyt löytyi kirjakauppa, johon luvattiin tilata niitä kuplakirjekuoria :)

Syksyyn liittyy vahvasti se tunne että saa luvalla käpertyä kotiin ja yksinäisille lenkkipoluille, jotka ei ihan niin houkuttelevia ole täällä, mutta kuitenkin. Kesä on jotenkin paljon vaativampi, pitää olla esillä, olla sosiaalinen, reissata jne. Se on aivan toosi ihanaa myös, älkää ymmärtäkö väärin, mutta kyllä sen on aika myös loppua ja arki ja introvertimpi elämä on ihan tervetullut.

Lauantai-iltana testasin Suklaapossun blogista löytämääni omenapiirakkaohjetta, johon EI tarvita vatkainta, sillä mulla EI ole vatkainta eikä myöskään pikkukulhoja, sinitarraa, foliota, pakastepusseja, tulitikkuja (paitsi pari lainattua), liimaa tms. asioita joita yleensä kodissani aina on. No, piirakka oli ihanaa, ihan suosittelemisen arvoista. Sen sivutuotteena jääkaappini tuoksuu ihanasti ompulle - niin syksyistä sekin. 

huomatkaa mitta, joka aina valmiina jos jonkun seinän leveys tai laatikon syvyys pitäisi tsekata :)

leipomiskahvit

koska piirakka meni tuliaisina kylään niin tarvitsin selkeästi omena-persikka-kaurapaistoksen - ja resepti omasta päästä

syksyisessä vihannesinnostuksessa myös täältä löydettyä broileri-riisipataa testattu sovellettuna.

Olin jo ihan aidosti epäillyt, että täällä etelässä ei syksyfiilis löydä mua, mutta löysimme toisemme <3

Vappukin tuli ja meni

Voi vappupäivitys ja voi vappu nyt muutenkin. Suomessakaan se ei nyt ole ihan niitä tärkeimpiä juhlia ollut. Lapsena silloin oli ilmapalloja ja serpentiiniä ja munkkeja. Niin ja rosetteja, vai miksi niitä kutsutaan joita sillä raudalla paistetaan. Vapusta alkoi myös simakausi. Simat pullotettiin rusinoineen ja vietiin kellarin halsiin odottamaan. Siltä varalta, että halsi olisi murresana, niin sillä tarkoitetaan esim. maakellarin rappukäytävää. Siellä lapsena aina säilytettiin esim. simaa, limsakoria (vain heinäntekoaikaan) tai juustokeittoa (juhannuksena). Käytiin siskon kanssa aina katsomassa milloin rusinat olivat nousseet pintaan sen merkiksi että simaa saisi alkaa maistelemaan.

Vappuna on myös usein kulotettu. Sitä kun ääneen muistelin, niin yksi myöskin ulkosuomalainen ystäväni pääsi heti mukaan kulotustunnelmaan. Aurinko paistoi ja lämmittikin jo varovasti, muttei kuumasti. Saappaat jalkaan ja tuulipuku päälle. Mukana ulkona oli koko perhe, ehkä jotain setää tai tätiäkin. Malttamaton mieli paloi jo päästä itse asiaan, olihan se niin jännää, mutta ensin piti valmistella. Hakea vettä valmiiksi ja viritellä hanat ja suunnitella. Muistan ajatelleeni, että isä osasi kaiken tai ainakin hyvin lähelle sitä, kun hän sai tulen menemään oikeaan suuntaan ja sammumaan tarvittaessa. (tarina kertoo, että joskus on joku sellainen puukin tosin palanut, jonka olisi pitänyt jäädä eloon...hyss..) Muistoissani näinä päivinä oli aina ruokana lihapullia ja keitettyjä perunoita - onko niin tai ei ehkä sillä ei ole enää väliä... Muisto on kuitenkin mukava ja aurinkoinen.

Opiskelijavuosina vietettiin monenmoisia opiskelijavappuja kaveriporukalla välillä lunta tuli taivaalta ja välillä kahlattiin jo maassa olevassa lumessa. Rovaniemellä vappupiknikiä parempi idea olisi usein ollut vappupilkki :) Täällä menimme tänä vuonna porukalla piknikille nyyttärimeiningillä. Miten se onkin niin, että aina kotona aamulla tuntuu ettei tämä ruoka voi riittää mihinkään ja sitten pian on se tilanne, ettei liinat riitä mihinkään. Kana-pekoni-pastasalaatti löysi paikan porkkanamezen, hedelmäviipaleiden, suolakalojen, suolaisten leivonnaisten, patongin&kanatäytteen ja suklaapikkuleipien välistä ja pöydän kruunulle - tippaleipätarjottimelle - toki raivattiin tilansa. Murukahvi ja suodatinkahvi löysi juojansa.

Aikuiset tarjoilivat ruokia lapsille ensin ja isommat auttoivat pienempiään. Valloitettiin viltit ja puheensorina kaikui. Ruokia kehuttiin ja pisteitä jaeltiin avokätisesti ja taidettiinpa reseptejäkin kaipailla. Kun autotkaan ei enää pienimpiä ikiliikkujia pitäneet iloisina, alkoi heidän perässään juokseminen pitkin leikkikenttiä vähän vuorotellen välillä. Isompien lasten ja miksei aikuistenkin iloksi oli tietokilpailu ja nyt tiedetään taas lisää toisistamme: tulevaisuuden haaveet, kihlapäiviä, synnyinkaupunkeja ja lapsuuden lempi-iskelmiä. Palkintosuklaa - vaikka auringossa olikin sulanut - kiersi kädestä käteen ilahduttaen kaikkia. Kiitos taas vaan suomalainen sininen - se ainoa ja oikea.

Turkissa oppimassa sushin tekoa :)

Sushi on kummallista, jopa lähes vaarallisella tavalla kummallista, raakaa kalaa. Ei mitään oikeaa ruokaa, kuten perunamuusi ja jauhelihakastike tai nakkisoppa :) Vähän kärjistäen näin ajattelin vielä kymmenen tai reilu viisikin vuotta sitten vielä. Sitten tutustuin Japanissa lapsuutensa viettäneeseen kaveriin vaimoineen ja heidän kanssaan uskaltauduin maistamaan, kiitos vaan A&E :) Sen jälkeen olen välillä aina jossain sushia syönyt, mutten kuvitellutkaan itse tekeväni, kunnes nyt sekin on täällä sus...eikun kebapin luvatussa maassa tehty.

CityCooksin järjestämälle sushikurssille mua ei suinkaan houkutellut japanilainen kaveri, vaan kazakstanilainen kaverini ja hänet oli houkutellut amerikkalaiset ja saksalaiset kaverinsa ja mukana oli myös pari alkuperäistä turkkilaista :D CityCooks on eräänlainen keittiökoulu, joka järjestää esim. kaveriporukoille, työporukoille jne. ja myös erikseen lapsille erilaisista teemoista kursseja. Osallistumismaksua vastaan tulee tarvikkeet ja opetus ja sittenhän tuotokset syödään yhdessä ja loput saa viedä kotiin. Oikein kiva konsepti, suosittelen tutustumaan!

Ilta alkoi lyhyellä sushitaiteen, kuten sitä kutsuivat esittelyllä ja "Oletko aina keittänyt riisin väärin-opetuksella" Ainakaan sushissa käytettävää riisiä ei KOSKAAN saa keittää kattilassa, jossa on kansi päällä, syytä en kyllä turkinkielisestä selityksestä ihan hoksannut, mutta päälle laitettiin folio tiukasti ja keskeltä sen tuli olla vähän niinku kuopalla.

Pöydällä oli valmiina tykötarpeita, kuten seesaminsiemeniä, ihanaa säilöttyä inkivääriä, majoneesia, lohta, kurkkua, porkkanaa, avokadoa jne.

Sushin oppimisen ilon lisäksi oli hauska tehdä jotain ihan muuta kuin tavallisesti ja oli hauska huomata että ymmärtää kaiken tarpeellisen turkinkielisestä opetuksesta. Joitain yksityiskohtia jäi ehkä hämärän peittoon, mutta kuitenkin ymmärsin suhteellisen hyvin äidinkielenään turkkia puhuvaa, joka ei edes mitenkään koittanut puhua hitaampaa tai yksinkertaistettua turkkia ulkomaalaiselle. Jes :D

Suomalaisilla mittareilla mitattuna olen melko ekstrovertti, puhelias ja seurallinen, mutta en nyt mikään 80% ekstrovertti kuitenkaan, mutta kyllä tuossa porukassa olin nii-in hiljainen, introvertti, epäsosiaalinen ja vetäytyvä. Tsiljoonat selfiet, laulut, tanssit ja muut ilonhuudahdukset meinasivat olla liikaa, vaikka kaikki olivatkin oikein mukavia ja hauska ilta oli heidän kanssaan!!

Tarkkaavaisesti katselimme kuinka Japanissakin oppia saaneita käsiä porkkanat ja kurkku tottelivat moitteettomasti. Vähän "älä kokeile tätä kotona" olo tuli, kun sitä veitsen terän nopeutta katseli, mutta täytyyhän kokemuksen jossain näkyä.

Vitsaillen kokit laittoivat meidät vakuuttamaan, että tuotoksemme näyttäisivät pian samoilta kuin heidän esimerkkinsä, saisimme kuulemma käyttää luovuutta miten asettelisimme täytteet, mutta muuten olisi syytä noudattaa ohjeita, merilevälevyssä kiiltävä puoli alaspäin, riisi tarttuisi kuiviin käsiin ja kuivaan bambuiseen työalustaan ja veitseenkin.

Minä tulen toimeen yleensä melko hyvin tai jopa hyvin monenlaisten kavereiden kanssa, yleensä koitan ajatella että on paljon hauskempaa, kun koittaa vaan löytää jotain yhteistä ja kyllähän sitä nyt jonkun aikaa menee vaikka aidan vittana, parempi vaan tsempata ja niin - suurimmassa osassa tapauksista on ihan mukavaakin, kun vähän tutustuu. Mutta poikkeuksia on ja niistä yksi, kenen kanssa ei vaan totisesti juttu luista, ollaan aina eri mieltä kaikesta ja enää ainakaan minua ei oikein edes huvita tsempaja ja suoraan kun sanon, edes kohdata ElmuKelmua. Sanotaan, että pitäisi tulla puoliväliin vastaan, mutta tulisi nyt edes vähän vastaan, eikä yrittäisi vaan hankaloittaa kaikkea. Takertua nyt kaikkialle, mihin ei pitäisi ja livetä pois sieltä, missä pitäisi pysyä ja sitten kun sitä yrittää irrottaa, niin sitten se vasta takertuukin. Tässä(kään) suhteessa en ole rasisti, sekä suomalaiset, turkkilaiset ja varmaan kaikenmaalaiset ElmuKelmuset on justihin samanlaisia, ElmuKelmi olisi ehkä osuvampi nimi. Muiden suosiollisella avustuksella kelmu pyörähti kuitenkin minunkin bambualustani yli ja ympäri.

minun taideteokseni...

ja kaverini tekemät

Ehkä ne sushimestareiden teokset on vielä hieman erinäköisiä, mutta kyllä ihan yllättävän kauniita näistäkin tuli ja maussa ei mitään valittamista. Mukavan erilainen ilta kaikenkaikkiaan!

Vieraita - kirjaimellisesti

Perjantai-iltana olin juuri laittanut ruoan uuniin ja taisinpa roikkua somessa, kun sain viestin jossa oli linkki fb-kaverini sivulle. Minäpä kurkkasin. Kaveri oli sellainen, jota en voinut sanoa tuntevani, tiesin kyllä ja tavatessa moikkaisin ja juttelisinkin muutaman sanan. Yhteisiä kavereita meillä on useampia. Hänen fb-sivullansa olikin teksti, jonka mukaan oli miehensä ja toisen kaverinsa kanssa jumissa Istanbulin kentällä lumitilanteen vuoksi. Afrikasta tulossa, suloiseen Suomeemme menossa, mutta lumentulo oli sekoittanut koko lentoliikenteen täällä. Istanbulissahan lunta on tullut jo keskiviikosta asti paikoitellen. Aiemmin päivällä olinkin käynyt kävelyllä ihanan raikkaassa säässä hangen ja auringonlaskun yhdistelmää ihaillen. 

Niinpä soittaa kilautin päivityksessä olleeseen numeroon, joka kuului kaverini miehelle. Olivat noin 2000 muun kanssa jonotelleet kaaoksessa olevalla kentällä jo tuntitolkulla uusien lippujen toivossa ja jatkoivat. Sovittiin, että jos eivät tälle yölle lippuja saa, niin MatkaMartta majoittaa koko 24 tuntia matkustaneen ryhmä rämän. Ryhmän miehistä toisen olin nähnyt - fb-kuvissa vaimonsa kanssa :) ja toista en kai edes fb:ssa. Aikanaan selvisi, että sille yölle ei nää Suomeen pääsisi, vaan liput saivat sunnuntain koneeseen. Kello oli siinä vaiheessa noin 22, joten oli aika selkeä päätös, että laitoin reippaasti lakanoita vaan sänkyihin ja kipaisin metropysäkille vastaan.

Nälkäisten saatua ruokaa tultiin kotiin ja väsyneet kaatuivat peteihinsä. Aamulla muut pääsivät pedeistään myös ylös, mutta yksi jostain matkan varrelta ilmeisesti ruokamyrkytyksen saanut kaveri jäi levähtelemään. Matkatavarat kun olivat jo matkalla Suomeen lähdin hakemaan hammasharjoja ja  -tahnoja ja potilaalle vähän lääkettä - tulipahan mahatautisanasto tutuksi apteekissa sanakirjan avulla. Taas askelta viisaampi siis :D

Terveen kirjoihin merkityt lähdimme kaupunkia valloittamaan. Osin sohjoisia, osin sulia katuja liukastelimme alas rantaan. Yksi ei ollut käynyt koskaan moskeijassa, niinpä ensin suuntasimme tähän kotirantaan ja moskeijoista siihen, jossa minäkään en ollut ikinä käynyt. Portin pielessä seisoskelleelta kaverilta kysyin, voisiko sinne mennä. Rukoushetki loppuisi kuulemma viiden minuutin päästä. Päässäni alkoi heti raksuttaa turkkilainen kello, että paljonkohan täkäläinen viisi minuuttia olisi suomen minuuteissa laskettuna, kenties 3, 33 vai 53 :) Lähdimme kiertelemään kaunista ja suurta moskeijan piha-aluetta ensin ja lopultakin ehkä vain noin 5-10 minuutin päästä pääsimme kurkkaamaan sisällekin.

Rannan ehkä kuuluisampi moskeija on Mimar Sinanin mestariteos, mutta tällä kertaa menimme lähes sitä vastapäätä olevaan Yeni Valide Camii-moskeijaan (Uuden kuningataräidin moskeija), joka on rakennettu vuosien 1708-1710 välillä. Moskeija ja sen kaksi minareettia kuuluvat Üsküdarin maisemaan olennaisesti. 

ja lunta satoi edelleen

Lauttailtuamme Eurooppaan mentiin "vain kahville, eikö niin?" :) Kuten arvata saattaa niin pikkuleipien, sütlacin (lähes ainoita jossa ei oo gluteiinia) ja baklavan houkutuksen kasvettua liian suureksi sorruimme niihin porukalla :) Sieltä lähdimme valloittamaan sen Hagia Sofian, en tiedä monettako kertaa siellä olin, mutta voin varmuudella sanoa että tälle vuodelle kerta oli ensimmäinen laatuaan. Taas ihmeteltiin sen kokoa, entistä loistoa ja tietysti koitettiin saada niitä parhaita kuvia sekä sisätiloista että ikkunaluukuille jonottaen.

lauttarannan lokit

ikkunaluukusta roikkuen otettu kuva :)

ikkunan näkymä

Hagia Sofian mosaiikista

Voisi sanoa että täysin vieraiden tai ainakin lähes ventovieraiden ihmisten kanssa turistipäivä sujui ihmeellisen sujuvasti. Ei suurta säätöä siitä, mitä syödään, missä syödään ja milloin tai mitä seuraavaksi tehdään tai ei tehdä. Ehdoteltiin kuka milloinkin ja ehdotuksia kannatettiin tai heiteltiin parempia kehiin. Tripadvisorista löytynyt ruokapaikka ei löytynytkään livenä, joten palattiin sinne täälläkin monesti hehkuttamaan klassikkooni - Omariin. Vaateshoppailun kautta kotiin sairasta katsomaan ja iltapalan laittoon. Siinä iltapalan jälkimainingeissa maailmaa parannettiin vielä vähän lisää. 

Omarin test kepab

Perjantai-iltana tuntui että kylään on tupsahtamassa kirjaimellisesti vieraita ihmisiä, mutta 1,5 vuorokautta vointien kyselyä, deodoranttien ja muiden hygieniatuotteiden jakamista, ruoan laittoa, sohjossa liukastelua, paikoin vakavaksikin äityneitä keskusteluita, naurua jne. teki sen tehtävänsä, että ihan niin ventovierasta ei enää hyvästellyt metron ovella tänä aamuna. Oletan että olen itse aika joustava esim. aikataulujen suhteen, eivätkä muutokset yleensä saa minua ihan sekaisin, mutta näin oli kyllä vieraiden vieradenkin kohdalla. Heidän piti olla torstaina muistaakseni jo Suomessa kera matkalaukkujensa, mutta torstai-iltana heitä ei näkynyt vielä edes Istanbulissa, matkalaukut tosin saattoivat siinä vaiheessa jo olla Pohjolassa, täällä ei niitä näkynyt. (Marttalan matkalaukkutuuri on viime aikoina ollut vähän nihkeä kyllä.) Silti olivat reippaita ja valmiita tutustumaan Ibulin nähtävyyksiin ja vaikka viiden  tähden hotellin sijaan tuli tämä majatalo, niin kukaan ei valittanut. Tosin, voisiko se johtua siitä että hotellien varausjono oli kuuleman mukaan noin 5 tunnin mittainen jono, kun kaikki noin 2000 kentälle jumiin jäänyttä etsivät paikkaa, mihin päänsä kallistaa. :)

Hiljattain saamani tiedon mukaan sakki on päässyt Suomeen turvaisasti. Että tällaiset pari vähän erilaisempaa päivää, ei valittamista, hyvä seura ja tuonne kaupungillekin pääsi :) Eipä tullut muita mahdollisia murheita mietittyä.