Suomalais-turkkilaisia reseptejä ja pyhäinpäiväfiiliksiä

Lapsuudenkodissa oli usein tapana että sunnuntaisin ja pyhinä oli vähän parempaa ruokaa ja ehkä kauniimpi kattauskin. Isäni maanviljelijänä ja kaivoksen vuorotyöntekijänä tietysti joutui töitäkin tekemään välillä myös pyhinä, mutta muistan pyhät silti arjesta erottavina. Mummin synttärit osui usein myös pyhäinpäivän tienoille, joten pyhäinpäivää vietettiin myös iloisissa merkeissä pohjoisessa. Toinen mummo taas haudattiin pyhäinpäivänä vai oliko se edellisenä päivänä.

Täällä pyhäinpäivä olisi ihan helppo unohtaa, mitä nyt koneen kalenteri muistuttelee ja Suomalainen media myös. Päätin kuitenkin laittaa tänäkin vuonna jotain sunnuntairuokaa. Testasin lauantaibasaarin kalaosaston meribassia (levrek lat. Moronidae Percoidea) Googletin miten sitä Turkissa tehdään uunissa ja siitä sitten sovelsin. Näin basaarilla myös jo hetken kaipaamiani punajuuria ja niitä piti päästä testaamaan. Kalan perkaaminen ei kuulu vahvimpiin taitoihini, joten olin enemmän kuin iloinen kun Hra Kalakauppias  tarjosi perkaamisen kuuluvan kauppaan. Pää, evät ja pyrstö vielä menee, kunhan sieltä sisältä ne jutut on otettu pois :)

Meribassia uunijuuresten kanssa suomalais-turkkilaiseen tapaan

1 kala (ja syöjien määrän mukaan enemmän :) )
pilko kulhoon juureksia, esim. perunoita, sipulia, valkosipulia ja punajuuria, kuten minä tein. (Netistä löytyneessä ohjeessa oli myös kirsikkatomaatteja ja moni muukin tietysti toimii, kuten porkkanat, bataatti, kesäkurpitsa, munakoiso...) Lorauta juuresten päälle oliiviöljyä (sitä laitetaan täällä aina lähes kaikkeen mahdolliseen), hunajaa, suolaa, basilikaa, chiliä tms... Sitten vaan kippasin rehut siihen fisun viereen pellille ja koko setti uuniin noin 200 asteeseen.

Eihän tämä ehkä kaikkia juhlaruuan kriteereitä täytä, mutta minulle se oli nyt oikein sopiva. Innostuin myös kokeilemaan Ulkosuomalaisen äidin blogin börekejä, sekä su böreğin tyyppistä ratkaisua että sigara börekiä, joiden kuvat ei taas onnistuneet. Paistelen niitä joku päivä lisää ja koitan kuvata sitten uudestaan :D

Kun tajusin, että todella nyt on pyhäinpäivä niin kyllähän ajatukset vaelsi myös Suomeen ja rakkaiden haudoille. Ilman isää ja mummia on ollut nyt jo 15 pyhäinpäivää ja ilman mummoa ja kahta kummitätiä vielä paljon enemmän. Muistan niitä pyhäinpäiviä, jolloin kynttilää ei voinut ilman kyyneleitä ja loppuillan kestävää kuristavaa oloa viedä. Niinä vuosina mietti, miten tässä on voinut näin käydä ja suru tuntui liian suurelta kantaa, mutta sen kantamista ei voinut valita. Vuodet eivät vie surua kokonaan pois, enkä sitä edes toivo. Silloin 15 vuotta sitten minulle sanottiin, että suru muuttuu kevyemmäksi kantaa. En oikein tiennyt uskoako vai ei. Nyt voin sanoa samaa muille. Kyllä sen ahdistavuus mitä todennäköisemmin vähenee, mutta unohtaa ei tarvitse, eikä edes lakata ikävöimästä niitä rakkaita, jotka ovat olleet osa elämäämme.

Lapsuudessa oli myös niitä pyhäinpäiviä ja jouluaattoja, jolloin vietiin kynttilöitä niiden haudoille, joita en itse henkilökohtaisesti tuntenut.  Olen siitä onnellisessa asemassa, että juuret ovat olleet selvät jo pienestä pitäen. Myönnän kyllä että isovanhemmillani on niin paljon sisaruksia, että ei kaikki nimet ole edelleenkään ihan hallussa, mutta pääpiirteittäin kyllä. Hautausmailla näitä juuria on myös vahvistettu ja nimiä ja yhteyksiä opeteltu. Kynttilät vietiin mummon vanhempien haudalle ja toisessa haudassa oli isän isä ja hänen vanhempansa. Muistan, kun ihmettelin lapsena miten niin monissa hautakivissä toistuu samat nimet, oli Liisaa, Jaakkoa ja Juhoa. Oli pitkiä elämiä, sotaan päättyneitä elämiä ja traagisiakin kohtaloita. Siellä hautausmaiden käytävillä myös alkeellisella laskutaidollani laskeskelin ihmisten ikiä ja muistan kun kyseltiin äidiltä ja isältä että miten joku on voinut kuolla vauvana tai lapsena. Samalla tavalla ihmeteltiin myös pitkään ikään ehtineitä. 

Pohjoisen mummolan pyhäinpäivään liittyy sellainen ihan hauskakin muisto, kun mentiin isolla porukalla hautausmaalle, osa kävellen osa autoilla. Perillä yritettiin pimeässä illassa, pienessä pakkasessa (huom. Pohjois-Suomen näkökulmasta) ja lumihangessa etsiä hautoja. Joskus kävi niin että taskulamppu oli yhdellä porukalla, toisilla kynttilät ja kolmannella tulitikut. Niin jouduttiin etenkin ajassa ennen taskussa kulkevia puhelimia etsimään niiden hautojen lisäksi myös esim. tulentekovälineitä, tätiä, mummia, siskoa, koiraa ja serkkua. Lopuksi löydettiin tie takaisin mummolaan, jossa oli muistaakseni aina lämmin, hyvää iltapalaa ja kaikille nukkumapaikat.

Testasin tämän saman virtapiikin aikana vielä pikkuleipiä turkkilaisella reseptillä

2,5 dl tummaa sokeria (turkiksi esmer şeker), voinee korvata fariinisokerilla tai puoliksi fariinisokeria ja tavallista
n.5 dl vehnäjauhoja
2 munaa

2 tl kuivattua inkivääriä jauheena

1 tl leivinjauhetta (ei ollut ohjeessa, mut lisäsin)

250 g voita tai margariinia (laitoin vähän suolaa, kun käytin turkkilaista suolatonta voita)

(mitat käännetty kansainvälisempään muotoon turkkilaisista teelaseista ja vesilaseista)

Laita kuivat aineet ja huoneenlämpöinen voi kulhoon ja sekoita murumaiseksi taikinaksi. Sitten sekoita taikinaan munat erikseen. Oli helposti leivottavaa taikinaa ja siitä pyörittelin pellille pallosia ja vähän taputtelin litteämmäksi. Paista 160 asteessa noin 25-30 minuuttia.

Sopi aika täydellisesti tähän aikaan, kun ei vielä viitsi tehdä pipareita, mutta jotain syksyn ja joulun makuja ja tuoksuja jo kaipailee. Nämä jäi sisältä vähän sellaisiksi sitkeiksi ja ne oli hauskan simppelit keksit, kun monesti ohjeissa on kaikkea kikkailua. Näissä ei :)