Tarinoita etelän kaupungista - virastosta virastoon

Laulukaskaat  eli turkista suoraan käännettynä elokuun hyönteiset laulavat pimeässä ja lämpimässä illassa. Syksyn tulon voi jollain tavalla aavistaa, mutta päivisin hiki vielä virtaa ihan reippaasti ja lämpötilat alkavat kolmosella päiväsaikaan, tosin aamulla ja illalla lähestytään jo kahtakymppiä ja ilmeisesti paikoitellen on käyty yöllä jo alle kahdenkymmenenkin lämmöissä. 

Elo on ollut hektistä ja monenlaista on tapahtunut, joista voisi tännekin tarinaa kirjoittaa, niitä luvassa kyllä. Olen löytänyt oman kodin ja muuttanut viikko sitten. Istanbulissa asuin kalustetussa kodissa seeprasohvien ja värikkäiden seinien maailmassa, nyt on siis ollut tehtävänä löytää sohvaa, ruokapöytää ja lipastoa - samoin huomaa mitä kaikkea pientä sitä kodissa pitää olla mitä en Istanbulista raahannut, tiskiharja, moppi parvekkeen pölyjen karkotukseen ja teippirulla. Paljon on myös ollut sellaista, jota luulen omistavani, mutta ei ole tullut vastaan. Nyt on jo silitysrauta, neula&lankaa ja pari vilttiäkin löytynyt - niin ja varjeltu aarre Fiskarsin juustohöylä ja äidin tekemä paperinaruryijy, joka odottaa vielä taulukoukkujen ostoa.

Tosi vähän olen vielä ehtinyt Izmiriä ihailemaan, ehkäpä ensi viikolla pitää ottaa jo turistipäivä itselleni. Yhden kerran olen päässyt lähelle yhtä kaupungin tuntomerkkiä - kellotornia. Se olikin jo sinänsä tarinan arvoinen päivä. Lähdin heti aamusta väestörekisteriä vastaavaan toimistoon ilmoittamaan uuden osoitteeni ja saamaan myös paperin joka tarvitaan asian esittämiseen maahanmuuttovirastoon ja uuden maassaololuvan hakemista varten. Olin Istanbulissa auttanut kielitaidotonta ystävääni samassa puuhassa ja se meni melko kivuttomasti. Niinpä luulin että tämäkin on vaan läpihuutojuttu ja pian jo pääsisin etsimään reittiä keskustaan maahanmuuttotoimistolle. No...väärässä olin taas. Minun osoitteeni näytti koneella työpaikalta, eikä sinne voinut muuttaa. Sain ohjeen mennä kaupunginosani "kaupungintalolle". Ystäväni googlemaps vaan hommiin ja kilometrin kävely, onneksi oli vielä viileä alle 30 asteen aamu. Siellä ystävällinen mies palveli minua ja sanoi että hänen koneellaan kyllä näyttää ihan asunnolta kotini (hyvä niin :) ). Epäili että ehkä eivät osanneet katsoa nyt ihan oikein edellisessä virastossa ja niin marssin sinne saman naisen luo takaisin. Ei näkynyt edelleenkään oikein. Hän koitti soittaa sinne kaupungintalolle jossa olin käynyt, ei vastattu ja käski mun mennä sinne uudelleen. Sen verran olen jo turkkilaistunut etten suostunut, pyysin että soittaisi nyt kuitenkin sinne uudelleen kun ei ole autoa ja on kuuma jne.jne. Hän teki niin, mutta sieltä käskivät minun mennä oman lähiööni (mahalle) ja etsiä sieltä Mehmet Bey (nimi muutettu ;) ). Minulla meinasi tulla jo tippa linssiin, kun kysyin miten voisin ko. Mehmetin löytää, mistä ja kuka hän on ja nainen korotti minulle ääntä ja sanoi "En minä tiedä!" "Mene kysymään alakerran neuvonnasta,  onko selvä?"

Oli selvä. Menin. Siellä pari vanhempaa herrasmiestä palveli minua ja ihmettelivät myös että mikä nyt on ongelma. Toinen meni omaan huoneeseensa katsomaan asuntoni tilannetta ja takaisin tullessaan totesi että kyllä se asunnolta näyttää. Hän lähti kanssani yläkertaan saman rouvan luo, mutta hän ei halunnut asiasta sillä erää enää keskustella vaan toisti ohjeen mennä etsimään Mehmet. Neuvonnan herrat onneksi neuvoivat mistä Mehmetin löytäisi. Sitten takaisin isolle tielle, mitä pitkin menee minibussit. Kuski taas lupasi neuvoa jäämään oikeassa paikassa pois. Virasto löytyi, mutta koska siellä oli ruokatauko, pidin itsekin vastaavan ja samalla löysin hyvän pidepaikan. Ehdin selittä asiani jollekin naiselle, joka ruokatauostakin mulle kertoi. Kun palasin, hän vei minut Mehmet-herran luo ja asiat alkoi selvitä. Hänenkin koneella näytti että asun kodissa - en missään työpaikassa.

Hän soitti viraston naiselle ja koitti selvittää. No, ei selvinnyt. Hra Mehmet selvitti asiaa, sääti jotain koneella ja soitti esimiehelleen, jonka koneella myös näkyi että asun asunnossa. Nainen the virastossa vaan näki asiat toisin. Sitten setä sääti vielä ja kaupungin koneetkin kaatui. Jossain välissä tuli teetä ja sitä hörpittiin, juteltiin Istanbulin ruuhkista, hänen lapsistaan jne. ja odoteltiin koneiden korjaantumista. Lopulta hän näytti minullekin miltä sen pitäisi näkyä koneelta. Kehotti myös soittamaan, jos tulisi ongelmia.

Sitten vielä kerran minibussiin, reipas kävely lämmentyneessä säässä ja jono samalle tädille. Menin sinne pahoitellen aiheuttamaani vaivaa ja toivoen että nyt olisi asia korjattu. Niinhän se oli ja eipä aikaakaan kun oli tavoittelemani paperi kourassa. Huhhuh. Oli sellainen olo että tämän lapun eteen on tehty töitä! Tässä samassa talossa on alakerrassa ravintola ja kauppa, ehkä ne jotenkin sekoitti systeemiä - mene ja tiedä mutta ihan tavallisessa kodissa asun :)

Menin vielä keskustaan sinne maahanmuttovirastoon kuulemaan että ei ole ihan simppeliä kun olen muuttanut kaupunkia, mutta tiedän nyt mitä tehdä kuitenkin. Kaiken tämän jälkeen koin vahvasti ansainneeni mehujään siinä kellotornin juuressa keräten samalla rohkeutta etsiä metroreittiä kotiin.

Niin että voisin ottaa jonkun toisenkin reissun ja alkaa oikeasti tutustua uuteen kotikaupunkiin - eikä pelkästään virastoihin, ruokakauppohin ja huonekaluliikkeisiin. Pitää raahata näille reissuille myös kamera, että pääsisi taas johonkin blogirutiiniin kiinni. Laitan kotikuvia, kunhan täällä alkaa näyttää joltain - vai pitäiskö laittaa vaan totuus ;)

ihan huikeen paras tiskirätti - pitäisköhän tää kehystää :D

tästä se lähtee

matkalaukkuelämän loppu