En osannut varautua.

En osannut varautua, että tämä maan sisäinen muuttokin aiheuttaisi näin monia hetkiä, jolloin on ihan pihalla. Olin ajatellut, että jos menisin Bulgariaan niin edessä olisi uusi kieli, uusi kulttuuri, erilaiset tavat toimia kaupoissa, virastoissa jne.jne. Jossain takaraivossa kyllä joku pieni kello koitti soida ja sanoa, että ehkä Izmiriin muuttokaan ei ole ihan heittämällä tehty. Vaiensin kellon ja pakkasin, siivosin, järjestin ja säädin ja menin Suomeen heinäkuuksi. 

Nyt omassa kodissa asuessa olen saanut tehdä havaintoja ja raapia päätä, että miten toimia. Sen verran realismi on jo kohdannut että oletan törmääväni kummallisiin asioihin tästä eteenkinpäin. Osa tietysti johtuu ihan jo siitä että ei hetikään kaikki turkkilaiset tavat ja systeemitkään ole tuttuja, ei ole pelkästään ero Istanbulin ja Izmirin välillä :)

mäntymetsän naapurustossa

pikkukatuja

oliiveja on joka pihalla ja vapaalla tontilla

vuoret kurkistelee

Julkisen liikenteen osalta arvelin riittävän että opettelee reittejä, katsoo metrokarttaa ja kyselee. Mutta enpä sitten osannut edes täyttää bussikorttia :) Eihän se toiminut kuten Istanbulissa, mutta minä en sitä heti tajunnut. Koitin vaan toimia samalla tavalla automaatilla. Onneksi täkäläisetkin papat on reippaita. Hän otti kortin mun kädestä ja rahan toisesta kädestä ja täytti kortin :) Katsotaan auttoiko sivusta seuraaminen ja osaanko täyttää ensi kerralla itse.

Täällä, kuten Istanbulin kodissakin roskat haetaan rappukäytävästä oven vierestä. Täällä aika on klo 19-20. No, tämä selvä. Vein roskat ja parina päivänä ne hävisi sieltä odotetusti, kunnes sitten viime sunnuntaina eivät hävinneet. Ajattelin että ehkä se on vapaa. Mutta eivät hävinneet myöhemminkään viikolla. Pakko oli lähteä asiaa selvittämään. Hra vartija sanoi, että joo, talonmies ei hae roskia jos ne ovat markettien kassissa, pitää olla oikeassa kaupan roskapussissa. Näytti vielä että sellaisessa, jonka saa näin solmuun. Just. En tiennyt pitäiskö itkeä, nauraa, ärsyyntyä vai olla iloinen uusista kokemuksista :) Mutta eipä enää hätää, kun ohjeet oli näinkin selkeät - ja onneksi parkkipaikan laidalla on myös oikea iso roskis johon voi viedä roskansa itse kunnes ehtii ostaa oikeaoppisia pusseja.

On myös tottuminen siihen, että asuu kaupunginosassa ja etenkin tällä pienemmällä alueella, missä ei todella ole paljoa muita ulkomaalaisia - paitsi jo vuosia vuosia sitten tänne muuttaneita Bulgarianturkkilaisia (ei samaa kansaa kuin ystäväni, mutta kuitenkin). Missä tahansa kulkee niin päät kääntyy. Kaupassa yksi antaa jauhelihaa ja kolme katsoo. Toki tilanne vähän helpottaa, kun aletaan puhua turkkia. Ei tarvi enää pelätä outoa ulkomaalaista. Olen päättänyt sinnillä kulkea tässä, käyttää pieniä kauppoja, hakea lähileipomosta leipää jne. Kaiken järjen mukaan he tottuvat minuun ja minä heihin ja ei ole enää nähtävyys-olo. Istanbulissa ainakaan mun asuinalueella ei ulkomaalainen nainen ollut ihan näin harvinaisuus.

On kyllä olo, että on kotoisaa. Tässä omalla "kylällä" voi tulla vastaan traktori, josta setä myy vesimelonia ja sekatavarakaupan myyjätätin kanssa valittiin moppivalikoimasta parvekkeen pesuun sopivaa :) Minibussikuljettajat kertoo missä pitää jäädä pois ja osa jo muistaa missä asun. Kyllä tästä kotiseutu vielä tulee ja on jollain tapaa jo tullutkin. Silti sain itseni tänään kiinni miettimästä, että miksi sitä pitää aina taivaltaa niin kauas mukavuusvyöhykkeiltään. Sinne, missä peukalo meinaa mennä aina suuhun seuraavaa askelta miettiessä ja rakkaita ikävöidessä suru tulee puseroon. Mutta samanaikaisesti olen siellä, missä saa onnitella itseään kun osasin tilata ruokakaupasta kotiinkuljetuksena kuivatarvikkeita ja hedelmiä ja siellä, missä saa katsella palmuja ja auringonlaskuja.

Onni on tällä erää tässä.

Mikä palmu?

näissä maisemissa ei haitannut odottaa bussia