Istanbul - minun kaupunkini

Oi Istanbul Istanbulini. 

Istanbul ei ole synnyinkaupunkini. Istanbul ei ole pitkäaikaisin kotikaupunkini. Istanbul ei ole suvulleni merkittävä kaupunki. 

mutta

Istanbul on se kaupunki, joka on opettanut minua eniten asumaan ulkomailla. Istanbulissa olen oppinut arvostamaan Suomea vielä enemmän - puhdasta ilmaa, kirjastoa ja hiljaisuutta. Istanbul on myös opettanut pärjääämään ilman ruisleipää, metsää, pitkää hämäränhyssyä ja järvien rantoja. Istanbul itse on korvannut ne lahmacunilla ja baklavalla, Prinssisaarilla ja puistoilla, toinen toistaan upeammilla auringonlaskuilla Bosporille ja rinteitä ylös alas kiemurtelevilla kaduilla. 

Istanbul on tehnyt maalaistytöstä suurkaupunkiakin rakastavan. Ensin en kyllä rakastunut, en edes meinannut ihastua. Kammosin kaloilta haisevia rantoja, mukulakivisiä huonokuntoisia kapeita katuja ja sitä tunnetta kun ylittää busseja täynnä olevaa aukiota, kun tuntuu että melu, ihmisten määrä ja busseista hehkuva kuumuus vie mukanaan ja tukahduttaa. Sitten minut vietiin Büyük Çamlıcalle iltapalalle. Istanbul teki kai parhaansa ja onnistui. Se kultasi auringonlaskullaan koko maiseman, antoi Bosporin kimallella kuin järvet Suomessa, sytytti kotoisat valonsa tuhansiin ja satoihin tuhansiin ikkunoihinsa ja siltoihinsa. Iltatuuli pyyhki auringon tukahduttavan kuumuuden pois vaihtaen sen tummaan ja lämpimään yöhön. Jostain tuli käteen teekuppi ja juustogözleme - se riitti.

kaunis kaunis Çamlıca

Tietysti pitkäksi venyvät matkat, täpötäydessä ruuhkabussissa ostoskassien kanssa roikkuminen, autojen korvia viiltävät tööttäykset ja öisin herättävä moskeija ja rumpalipoika meinasivat peittää ihastuksen alleen. Mutta eihän se mihinkään lähtenyt ja minä annoin Istanbulille aina uusia mahdollisuuksia ja Istanbul käytti ne hyvin.

Minä ihastuin myös sen ihmisiin. Kädestä pitäen reitin näyttäviin mummoihin, kevään tulon hitautta ihmetteleviin pappoihin, ramadan-pidettä ja keittoa tuoviin naapureihin sekä lähikaupan setään, joka tarjosi teetä Istanbulin ikuiselta tuntuvassa sateisessa maaliskuussa taksia odottavalle. Istanbulissa sain myös ensimmäiset turkkilaiset ystäväni ja sain kokea sitä, kuinka sairaalle soitetaan, kuulumiset kysytään aina ja ystävällisesti ja kuinka huonostikin kieltä puhuvan kanssa jaksettiin keskustella ja ymmärtää.

Istanbul opetti minulle erilaista kauneutta. Kuinka kauniit ovat värikkäät portaat tai vaaleanpunainen koristeellinen ovi. Kuinka kaunis on vahvan punertava tee tulppaaninmuotoisessa lasissa tai repsahtaneen muurin tiilien koloissa kasvava villiviini. Pidän vähän ränsistynyttä taloa ja sen pihapiiriin ryöpsähtänyttä ruusupaljoutta kauniimpana kuin viivottimella piirretyn näköistä suurta taloa täsmällisine istutuksineen. Istanbulissa on jotain mm. Orhan Pamukin kuvaamaa melankolisuutta.

Mietin, miten sitä kuvaisi. Ehkä se on laivojen tuuttaukset sumuisella Bosporilla tai laivojen perässä lentelevät lokkiparvet. Sen tavoittaa myös niinä päivinä, kun vettä tulee kolmatta päivää peräkkäin, eikä aurinko pääse esille raskaina roikkuvien pilvien takaa. Vettä tulee sekä taivaalta, että tuulen mukana Bosporilta että alhaaltapäin lätäköistä ja askelten myötä painuvan katukiven alta lahkeisiin roiskahtaen. Istut rantakahvilan muoviselle vähän nitkahtavalle tuolille kädessäsi höyryävä muki talvista Sahlep-juomaa ja katselet sitä Bosporia, joka on poikkeuksellisen tumma ja lokkejakin näyttää olevan tuplamäärä leijailemassa ja tavoittelemassa lautasta heiteltyjä rinkilänpalasia. 

sateinen sivukatu

Istanbul on myös tuonut aiempien lempituoksujeni, vastan, äidin leipoman pullan, saunan, joulukuusen ja heinäkuisen mäntymetsän rinnalle uusia tuoksuja, jotka tekevät osaltaan Istanbulista Istanbulini. Kastanjoiden makeanimelä tuoksu talvisella Istiklalilla, Sahlepin maito ja kaneli Sultan Ahmetilla, vähän liian vahva kahvintuoksu paikoissa, joissa turkkilaista kahvia jauhetaan ja ostamaan houkutteleva persikan makeus elokuun helteen basaarilla tai hyasintti keväisessä puistossa. 

Istanbul on lisännyt myös määritelmiä väreihin. Suomenlipun sininen, kehäkukan oranssi, täydellisesti paistuneen korvapuustin vaalea kullanruskeus tai ne valkeutta hohkaavat hanget ja syyskesän vaaleanpunaiset auringonlaskut löytyivät entuudestaan. Nyt tiedän myös Marmaranmeren sinen, auringonlaskun keltaisen, sinisateen siniset kukat, täydelliseksi kypsyneen tomaatin punan ja sen kuinka omalaatuinen ja vahva punaisen, ruskean ja kullan sekoitus on täydellisen vahvassa ja hyvin hautuneessa teessä.

Näin Istanbulia kuvaa kuuluisassa runossaan Orhan Veli.

"Istanbul, kuuntelen sinua
Istanbul, kuuntelen sinua,
silmät kiinni
ensin kevyt tuuli henkäilee
hiljaa hiljaa heiluu lehdet puissa,
hiljaa hiljaa kaukaa kaukaa
vesikauppiaiden loputon kilistely
Istanbul, silmät kiinni, kuuntelen sinua

Istanbul, silmät kiinni, kuuntelen sinua
kai lintuja lentää ohitse,
lintuja taivaalla parvet parvet
kirkuvat kirkuvat
verkkoja nostetaan lahdella
jonkun naisen jalat työntyvät veteen
Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni

Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni
viileän viileä Suuri basaari
kuhisevan kuhiseva Mahmutpasan basaari
takapihat täynnä kyyhkyjä
vasaran ääni lyö väärään aikaan
minun kevättuuleni, hiki tuoksuu
Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni

Istanbul, silmät kiinni, kuuntelen sinua
päässäni pyörii juuri maailman laskuhumala
himmeässä valossa ui venelaituri ja kartano
tyyntyvän etelätuulen humisevassa sylissä
Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni

Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni
huora kulkee kadun laitaa
kiroilut hyräilyt laulut
 joku heittää jonkun sanan
jotain putoaa maahan varmaankin ruusu
Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni

Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni
joku pikkulintu räpistelee hameiden alla
minä tiedän kun otsasi kuumenee
minä tiedän jos huulesi kostuu
ja kun vihersammaleisten pähkinöiden takaa nousee valkoinen samettikuu
ymmärrän sydämeni lyövän
Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni."

(kääntänyt Riitta Cankocak)

Tällä kertaa olin Istanbulissa paikallisen ystäväni kanssa. Tilanne oli sikäli hullunkurinen, että minä olen meistä se, joka osaa liikkua Istanbulissa ja sikäli olin oppaana. Kuvat myös siltä reissulta.

Kiitos taas Istanbul <3

Piknikillä ja auringonlaskussa - Turkissa ja turkiksi

Olimme suunnitelleet piknikiä isommalla porukalla ja paikaksi valikoitu metsäalue ylhäällä vuorella, jonne pääsee telefrikillä, sellaisella köysihissillä. Paikka on ihana, olen kerran aiemminkin ollut siellä aamupala-aikaan, nyt auringonlaskussa. Tehtiin eväitä, haettiin hedelmiä ja juotavia ja valmistauduttiin, mutta perillä kohtasi yllätys. Ylös viheralueelle ei saanutkaan viedä omia juotavia ja syötäviä. Ei kuulostanut yhtään turkkilaiselta säädökseltä, mutta niin nyt oli. Lähettyvillä olisi ilmeisesti ollut nurmikkoa pöytineen, mutta meillä oli monenikäisiä ja monenkuntoisia retkeilijöitä, joten ei lähdetty kiipeilemään ja riskeeraamaan mitään.

Minua järjestelmällistä  suomalaista meinasi hetken ärsyttää. Sekä se, että olisiko minun pitänyt "emäntänä" hoksata tarkistaa tilanne, että se olinko tehnyt turhaan eväitä ja turhaan haaveillut piknikistä rinteillä. No, turkkilaiset ei niin kauaa harmittele. Telefrik-pysäkin edessä oli pöytiä ja tuoleja. Perustettiin siihen piknikpöytämme. Kaikkihan kääntyi lopulta vaan paremmaksi, ei tarvinnut raahata ruokia ylös, vaan ylijäämät kannettiin suoraan autoon ja näin oltiin menossa ylös juuri sopivasti auringonlaskuksi juomaan teetä :)


Turkissa piknik-kulttuuri on kyllä hallussa ja siihen kyllä tämä maa tietysti tarjoaa hyvät mahdollisuudet. Säät suosii ja hedelmiä ja suolaisia leivonnaisia saa helposti mukaan. Olen nähnyt piknikillä olijoita niin rantakatujen vierustoilla nurmikoilla ja penkeillä, puistoissa, virallisilla piknikalueilla, uimarannoilla ja liikenneympyrässä.  Rennosti vaan.

Ystävien vierailu, tämä piknik ja elämä muutenkin on nyt ollut yhtä kielikylpyä. Toki tavallisestikin päivittäin, jos vaan kotoa poistun, turkkia käytän, mutta nyt lähes yötä päivään ja kaikki asiat on hoitunut turkiksi. Aluksi jännitti, vaikka olin näiden kuullen puhunut turkkia jo ihan alun sokeltamisesta asti. Päivien kulussa jännitys hälveni, mikä on hyvä asia, mutta samalla kieli muuttui varmaan huonommaksi, kun pieni jännityskään ei ollut tsemppaamassa enää.

Miten te olette onnistuneet kehittämään kieltä koko ajan? Minusta tuntuu että on suuri vaara, että se jämähtää jollekin tasolle jolla pärjää, mutta en millään haluaisi että tasoni olisi tämä. Pitäiskö kerrata kielioppia pikkuhiljaa ja koittaa ottaa käyttöön niitä kielioppeja, mitä ei nyt arkikielessä tule käytettyä, vai mikä olisi hyvä tekniikka? Puhumisen sujuvuus kyllä tietysti kehittyy aina, kun kieltä käyttää ja joutuu itseään ilmaisemaan myös hankalammissa asioissa, väsyneenä, kiukkuisena jne. :)

Kuten olen aiemmin maininnut, ystäväni ovat Bulgariasta ja puhuvat äidinkielenään turkkia, mutta heidän turkkinsa on vähän erilainen murre kun täällä. He ovat myös toki paljon tummempia kuin minä, osa ehkä keskiverto turkkilaista (onko sellaista?) tummempia jopa. Herätimme aika paljon ihmetystä liikkuessamme, kauppiaat eivät tienneet mitä kieltä pitäisi puhua meille ja kotimaita arvailtiin. Omalle kohdalleni imartelevin versio oli, kun luultiin että puhun turkkia, mutta asun jossain toisessa maassa ja siksi murteeni on outo. No, se rouva teki arvionsa aika nopeasti ;) Korjasimme, että ystävien tilanne on se, mutta minä olen  ihan vaan kielikoulussa ja elämässä taitoni hankkinut. 

Kukkula, jonne hisseillä kipusimme sijaitsee paikalla, josta näkyy auringonlasku Izmirinlahdelle ja vuorille ja kaupunki, johon pikkuhiljaa syttyvät valot. Täältä löytyy tekstiä Istanbulin Büyük Çamlıcalta, joka on vähän samantapainen paikka. Korkealta puiden suojasta näkymä kaupunkiin. Minä tykkään suurkaupungeista juuri näin, kun niitä voi katsella ylhäältä, kun ne on hiljaa ja valot syttyy kauniiksi. Basaarien vilinälle on myös omat hetkensä, mutta kyllä minä nautin illoista, sen mukanaan tuomana viileytenä ja kauniista väreistä.

Kupeissa oli kahvia ja teetä valinnan mukaan. Naurettiin ja juteltiin. Suunnitelin ystäväni kanssa seuraavaa reissua, mitä jos lähdettäis käymään Istanbulissa. Ihan kuten monille Pohjois-Suomessa asuville Helsinki on vieras kaupunki, niin täällä myös. Minä osaan siellä liikkua, monet paikalliset kaverit ei, joten voisimme yhdistää ehkä voimat ja lähteä tutustumaan pohjoiseen suurkaupunkiin. Katsotaan saadaanko aikataulut sopimaan.

Kuşadasıssa retkeilystä ja uimataidosta

Kuşadası eli lintusaari on ollut pitkään listallani, että siellä pitäisi päästä käymään. Matkaa täältä kertyy vain alle 100 kilometriä sinne ihanien rantojen äärelle. Izmiriin lentää nyt Helsingistä kerran viikossa suora lomalento ja sieltä varmaan monet päätyy juuri Kuşadasın rannoille ja Bodrumiin, joka on vielä näkemättä minulta. Suomea kuuli jonkun verran kaduilla - aina se hätkähdyttää, sillä Izmirissä sitä juuri ei kuule ja Istanbulissakin vain tietyillä alueilla yleensä ja sielläkin harvakseltaan.

Kuşadasın asukasluku näyttää netin tietojen mukaan olevan siinä 100 000 paikkeilla, taksikuskit taisivat puhua paljon suuremmasta luvusta, mutta niinhän se on aina :) Nyt oli sellainen reissu, ettei keskitytty historiallisiin kohteisiin, eikä edes niihin nk.pakollisiin nähtävyksiin. Ihanan yksinkertaista reissuelämää vietettiin vaan. Uitiin päivällä ja illalla etsittiin ruokapaikka ja aina matkanvarrelle osui monenlaista muuta kojua kyllästymiseen (ei kaikkien ;) ) saakka.

perinteiset, mutta hivenen koristeelliset turkkilaisen kahvin kupit

rypäleiden myyntiä kadunvarrella ilta-auringossa

ja tuoreita viikunoita

Hotellimme sijaitsi aktiivisimman turistialueen ulkopuolella , joten tuli käveltyä myös ihan tavallisen turkkilaisen ihmisen Kuşadasıssa, eikä pelkästään turistien keskellä, vaikka sitäkin oli toki. Englantia ja jopa muutama sana suomea oli tarttunut monen kauppiaan mieleen. Kaduilla myös kuuli monia kieliä, suomea, venäjää, englantia, hollantia jne. Ulkonäöstä päätellen aika paljon eurooppalaisia turisteja ja paljon lapsiperheitä. Vaikka en niin turistialueiden fani olekaan, onhan siinä toisaalta oma viehätyksensä joskus kiertää niitä värikkäitä kauniita kojuja illalla, haistella kahvin tuoksua, etsiä se parhaan näköinen ruokapaikka ja vaan katsella ympäriinsä. Kävelykatuja riitti kyllä suuntaan jos toiseenkin. Oli laukkuja, vaatteita, huiveja, turkkilaisia tee- ja kahvisettejä, Kusadasi-jääkaappimagneettia jne.jne.jne. Isossa seurueessa kun reissaa, niin on taattua että odottelua on paljon. Aina joku haluaa johonkin kauppaan ja toinen seuraavaan. Kameran kanssa odottelu oli hauskempaa ja päätin että etsin mielenkiintoisen näköisiä yksityiskohtia kuvattavaksi ja ajankulukseni. Niitä nyt tässä teillekin nähtävänä. 

Tämän koiravauvan koti oli vaatekauppa, johon piipahdettiin joka ilta ja koirulikin tuli tutuksi

tällainen kauppiaskin tuli vastaan

sokerille ja rasvalle maistuvia pallosia

jäätelölle!

vielä vihreät mandariinit

Älä seuraa minua, minäkin olen eksyksissä :)

illan hämärä saapuu

 Rantalomakohteessa kun oltiin, niin uimaan tietysti piti päästä. Kaduilta ja kujilta löytyi siihen liittyvää rekvisiittaa runsain määrin, ei olisi tarvinnut mitään muistaa kotoa ottaa, jos olisi valmis ostamaan kaiken uuden. Minulle täällä etelässä on aina haasteena vaalea iho, jossa on paljon luomia ja suvun melanoma-rasitus, joiden yhteissummana ihotautilääkäri sanoi että minulla on monisatakertainen riski saada melanoma nk. normaaliin verrattuna. Siispä täällä on käytettävä monta kuukautta 50-kertoimista aurinkorasvaa, hattua ja koitan kuumimpaan aikaan suoraa aurinkoa vältellä. Onnistuin silti tällä reissulla vähän turhan punaiseksi saamaan ihon, mutta ei onneksi mitään kivuliasta pahempaa ongelmaa.

Jännä miten tähän kuumuuteen tottuu. Suomesta paluun jälkeen eka viikko on ihan toivoton, tosi helposti oksettaa ja heikottaa ja tekee kaikkea mahdollista huonoa. Sen jälkeen varmaan oppii taas juomaan järkevämmin - eli siis koko ajan ja ehkä kehokin sopeutuu niin ettei koko aikaa päässä pyöri. Hikihän nyt tulee edelleen ihan samalla lailla, rasvat ja meikit uhkaa valua pois naamasta jne. mutta sille ei ny voi mitään. Tämä tälle viikolle luvattu 34-35 asteen maksimilämmöt tuntuvat jo ihan kohtalaisilta ja tänä aamuna klo 7 oli vaan 19 astetta, pussilakana piti vetää päälle kun ulkoa puhalsi niin viileästi ;)

onneksi sentään oli omat mukana

Kai täällä omassa blogissa saa mainostaa, mitään itse  siitä hyötymättä vinkata teille. Olen tykännyt tosi paljon tuosta Vichyn 50-kertoimisesta aurinkorasvasta, joka on spray-pullossa ja se on tosi helposti levitettävää ja riittoisaa. Apteekeista sitä ainakin saa, ehkä muualtakin. Vähänhän se on hintavaa, mutta täällä kun rasvaa pitää käyttää niin monta kuukautta, on kiva että sitä on miellyttävä käyttää. Olen ostanut tuon purkin viime kesänä ja vieläkin riittää, sumu tulee niin ohuena iholle, että se ei heti lopu. 

Hotellille saavuttua lähdettiin testaamaan sen uima-allasta. Seurueessa on lisäkseni kaksi kunnolla uimataitoista, yksi joka on aiemmin uinut, mutta nyt pelon vuoksi ei enää uskalla, kaksi jotka pelkää vettä melko hysteerisesti, mutta tulee sinne joskus aina kuitenkin kunhan jalat yltää pohjaan ja lähellä on ihmisiä. No, toinen näistä suht hysteerisistä tuli kanssani altaaseen ja aiemmin uinut istui altaan reunalla antamassa myös vinkkejä. Altaan reunalta otettiin sellainen lötköpötkö (turkiksi deniz makarna eli merimakaroni :) Alussa luonnollisesti hän takertui makarooneineen minuun, mutta sitten alkoi uskaltaa itsekin potkia ja liikutella käsiä, kun olin lähellä takertumisetäisyydellä. Oli ihana nähdä hymy kasvoilla ja pieni luottamuksen alku veteen ja itseensä ja ehkä vielä enemmän lötköpötköön ja minuun ;)

Seuraavana päivänä kovennettiin haastetta ja lähdettiin veneretkelle. Oltiin käyty osan porukkaa kanssa illalla varaamassa liput. Reilulla lounasruuan hinnalla sai 7 tuntia kestävän risteilyn Egeanmerellä, joka sisälsi kolme tunnin mittaista uintitaukoa merellä, lounaan ja tietysti paikalliseen tyyliin musiikkia ja mahdollisuuden tanssia laivalla, ottaa aurinkoa (tai hakeutua varjoon) jne. Olimme hyvissä ajoin paikalla ja linnoittauduimme laivan taka-osaan suojaa antavan varjon alle. Leviteltiin pyyhkeitä patjoille ja leviteltiin rasvoja. Mikään luksusjahti se ei ollut, mutta edullinen ja pelastusliivejä, pelastusrenkaita ja pelastusvenekin näkyi löytyvän.

tällainen kaveri oli keulassa vahdissa :)

Laivoja oli rivissä useampia odottamassa lähtöä. Yläpuolella olevassa kuvassa näkyy taustalla Kusadasin linnoitus, joka on pienelle saarella, sinne johtavalta tieltä/sillalta lähti laivat. 

Matkaan lähdettyä alkoi turkkilainen poppi soida ihan riittävän lujaa :) Viereisellä patjalla makoilevan ystäväiseni kanssa tulkittiin laulujen sanoja, meinasi olla vauhti niin luja että sanat takertuivat toisiinsa tällaisella ei-äidinkielenä-puhujalla. Pian tuli ensimmäinen lahti, johon päästiin uimaan Laiva rantautui kalliolle niin että ei-uimataidottomat pääsivät lahdenpohjukasta uimaan rannasta käsin ja uimataitoiset suoraan laivalta rappusia myöden.

Me uimataitoiset uitiin rannalle toisia vastaan ja laivalta sai myös lötköpotköjä mukaan. Niin sitten jatkui uimaopetus meressä. Yksi oppi jopa hieman uimaan muutaman metrin pätkiä ihmiseltä ihmisen luo :) Yksi oli lötköpotkönsä kanssa tyytyväinen ja yksi kahlasi ja totutteli. Olipa ihana uida viileässä mutta suomalaisittain lämpimässä Egeanmeressä, kauniit vuoret ympärillä ja vielä lähempänä ihanat ystävät. Ei huono.

tuosta pääsi kävelemään kalliolle

Kahta seuraavaa uintikertaa varten laivamme pysähtyi merelle ja siitä voi mennä veteen joko portaita tai kaltevaa liuskaa pitkin. Uimataidottomille oli pelastusliivejä ja niitä lötköpötköjä. Meidän seurueen uimataidottomista kaksi tuli myös veteen pelastusliiveillä. Yksi oli ihan rauhallinen kun oli liivit ja uimataitoiset ei poistuneet kauas, toinen taas panikoi, mutta tuli kahteen kertaan. Sanotaanko, että oli jo omakin uimataito koetuksella, kun panikoiva tarrautuu kaulaan, mutta ei poistuttu portaiden ja muiden tukien läheltä, niin ei mitään vaaraakaan ollut ja meitä uimataitoisia oli monta.

Minua on yllättänyt näiden päivien aikana kuinka yleistä uimataidottomuus on ja kuinka suuri etuoikeus taitaakin olla se, että kouluissa opetetaan uimaan. Olin luullut että täällä meren rantojen äärillä asuvat osaavat kaikki uida, mutta väärin luulin. Miten teidän kulttuureissa ja maissa on? Osataanko uida? Tykätäänkö uida?

Oi Turkki ja Oi Egeanmeri!

Pamukkale - puuvillalinna ja hotellisuositus

Maanantaina oli suuntana lähteä kohti erikoista Pamukkalea - suomeksi käännettynä se on puuvillalinna. Yksi tämän maan ja tämän alueen Unescon maailmanperintökohteita tämäkin. Olen kuullut toki siitä ja vähän haaveillut menostakin, mutta nyt kun kuulin että olisi mahdollisuus sinne päästä ja googlettelin vähän aluetta, aloin jo kunnolla innostua! Vaikka tiedostinkin, että kesäkuumalla reissu voisi olla melkoisen raskas. Matkaan lähdettiin varhain aamulla ja ystävät olivat käyneet ostamassa suolaisia ja makeitakin leivonnaisia mukaan. Niinpä pysähdyttiin matkalla huoltoasemalle, jonka pihalta sai ostaa kahvia ja teetä ja kaivettiin omat eväsherkut esille. Allamme oli vihreä nurmikko, tien toisella puolella kohosivat kauniit vuoret ja toisella puolella avautui pieni oliivitarha. Harvoin on nescafé maistunut näin hyvältä eikä aurinkokaan vielä paahtanut täydellä teholla.

Nopsan hotelliin majoittumisen jälkeen lähdimme matkaan. Seurueessa oli eriäviä näkökulmia siitä, onko mitään järkeä näin kuumalla lähteä kiipeämään. Alueelle pitää mennä viim. klo 17 ja sieltä olla pois netin sulkemisaikojen mukaan klo 21 (myöhemmin huomattiin, että tässä oli pientä joustoa, mutta silti). Me oltiin lähdössä klo 14 jälkeen ja sääennustuksesta huomattiin, ettei suurta eroa ole klo 14 ja 17 välillä, ilma alkaa viilentyä kunnolla vasta auringon laskettua. Kaikesta huolimatta lähdettiin siis matkaan kaupan kautta, josta täytettiin laukut vedellä, mehulla, jääteellä ja kaikkien janoisten sankarijuomalla ayranilla, joka on turkkilainen erityisesti kuumalla ilmalla nautittava juoma, joka tehdän vedestä, jugurtista ja suolasta ja jota saa toki valmiina kaupasta.

kohde näkyy jo

tuonne on suunta

Pamukkale on todella ainutlaatuinen ja erikoinen luonnonkohde, joka sijaitsee Lounais-Turkissa Denizlin kaupungin ulkopuolella reilun 200 kilometrin päässä Izmiristä ja yli 550 kilometrin päässä Istanbulista. Se ja sen huipulla sijaitseva Hierapoliksen kaupunki otettiin kulttuuriarvojen perusteella Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 1988. Se on yksi Turkin suosituimpia turistikohteita, jonkun arvion mukaan siellä käy vuositasolla jopa lähes miljoona turistia.

Pamukkalen valkoiset kalliot ovat keskellä lähes autiomaata muistuttavaa kuivaa vuoristoa ja erottuvat jo kaukaa. Pamukkale on saanut puuvilla-nimensä valkoisista kalkkikivikallioista, jotka ovat muodostuneet lämpimän (35-100 astetta) kalkkipitoisen veden virratessa kallion sisältä hitaasti alas korkeaa kiviseinämää pitkin. Tuhansien vuosien saatossa siitä on muodostunut valkoisia tasanteita, tippukiviä ja erikoislaatuisia vesialtaita mineeralien sedimentoituessa kallioon.

Aiemmin ylös kallioille on kuulemma saanut tulla mm. mopoilla tms. sekä ainakin kengillä. Valtavista turistivirroista johtuen osa alueista on muuttunut valkoisen sijaan ruskeiksi, eikä kaikilla kallioilla saa enää kävellä eikä kaikissa altaissa uida. Rinnettä pitkin menee kaistale, jossa kävely paljain jaloin on sallittua ja jonka varrella oleviin altaisiin saa mennä kahlaamaan. Joissain kohdin vesi virtaa myös kallion pintaa pitkin ja joissain kohdin se on ihan kuiva, kova ja sileä. Liukastumisen vaara on melko pieni, altaisiin laskeutuessa pitää vähän varoa kuitenkin. Ihmisiä menee nauhana ylös ja alas rinnettä. Ylhäälle Hierapoliksen kaupunkiin on rakennettu joskus 1950-60-luvuilla hotelleja, mutta ne on nyt purettu ja aluetta suojellaan. Alas kyläänkään ei saa rakentaa vapaasti, kertoi hotellimme omistaja.

Aiemmin on saanut uida useammissa altaissa, nyt enää ei. Olin etukäteen lukenut, että ylhäällä on nk. Kleopatran allas / antiikkinen allas (antique pool, antik havuz). Sinne on erikseen 35 liiran pääsymaksu ja ylipäätään jo alueellekin oli 35 liiran pääsymaksu, mutta onneksi museokortti kävi siihen toisin kuin altaaseen. Olin miettinyt, että allas näyttää houkuttelevalta, mutta tuntui vähän rahastukselta maksaa siitä niin paljon.

Meidän vierailupäivänämme oli kuitenkin puhelimen mukaan varjossa 39 astetta, joten päätimme ettemme lähde kipuamaan ollenkaan Hierapoliksen raunioille, vaikka ne yksi pääkohteista olivatkin olleet. Alue oli vaan hiekkaa ilman varjon varjoa, oli pakko ajatella sitä, että jaksaisi kavuta illalla vielä alas kylään ja hotellille. Niinpä tyydyimme vaan kurkkaamaan sinne yhden valokuvan verran. 

haaveeksi jäi Hierapolis tällä erää

Alue on ollut tunnettu turistikohde jo tuhansia vuosia mineraalivetensä vuoksi, jolla on uskottu ja edelleen uskotaan olevan terveysvaikutuksia. Hierapoliksen kaupunki on ollut vilkas ja merkittävä kaupunki omana aikanaan. Siellä on myös merkittävä kirkko ja apostoli Filippuksen haudan uskotaan olevan siellä. 

Hierapoliksen jäätyä haaveeksi alkoi antiikkinen allas houkutella vielä enemmän. Altaaseen tulee lämmintä noin 35-asteista mineraalivettä ja sen pohjalla on nimensä mukaan antiikin ajalta  säilyneitä osia. Altaassa on mm. Rooman ajan pylväiden päitä ja suuria marmorikappaleita, jotka näkyvät hienosti kirkkaassa vedessä. Pylväät ovat päätyneet altaaseen ilmeisesti maanjäristysten seurauksena. Vedellä uskotaan olevan esim. ihosairauksia ja muita sairauksia ja elimistöä vahvistavia vaikutuksia ja se on yksi syy sen edelleen jatkuvaan suosioon. Allasta kutsutaan myös Kleopatran altaaksi, koska tarun mukaan itse Kleopatra on siellä uinut - uskoo se kellä uskoa riittää :)

Allasta ympäröivään vehreään puistoalueeseen pääsee ilman erillistä lippua, se tarvitaan vaan altaaseen menemistä varten, eli jos seurueessa kaikki eivät halua uida, on mahdollista kuitenkin päästä samalle alueelle. Siellä on kahvila, matkamuistomyymälä, vessat ja rantatuoleja nurmikolla. Altaaseen menijöille on suihkutilat ja maksulliset lokerot. Itse vaihdoin vaatteet vessassa, joten ei ole käsitystä näiden alueiden siisteydestä ja kätevyydestä. 

Yksi suurimmista toiveistani oli nähdä ja kuvata auringonlasku siellä, jota on sanottu yhdeksi Turkin kauneimmista, kun aurinko heijastuu altaista. Ehkä ihan niin hienoa kuvaa ei tullut, kun olin haaveissani nähnyt, mutta olihan se hieno ja oon mä ihan tyytyväinen näihinkin. Olisi pitänyt ehkä hetkeä aiemmin nousta altaasta, niin olisi päässyt etsimään parasta paikkaa hyvissä ajoin. Lisäksi tuli pieni lisäepisodi, kun mentiin ostamaan vettä en löytänyt lompakkoani mistään. Ehti tulla jo ihan paniikin alkua ja juostiin takaisin vessoille. Ystäväni meni vessaan etsimään ja minä jäin etsimään vartijaa. Samaan aikaan kun näin ystäväni juoksevan luokseni lompakkoni kädessä, meni myös eräs turistiopas ilmoittamaan vartijalle että joku hänen ryhmästään oli löytänyt lompakkoni. Aivan mielettömän helpottunut olo oli kyllä! Siellä oli monenmoista olennaista toki sisällä, vaikka käteistä rahaa ei paljon ollutkaan. 

oleanteri ja valkoiset kalkkikivialtaat

kauempana olevat vuoret olivat myös ihania

Netissä olleiden aukioloaikojen mukaan alue meni kiinni klo 21 ja siinä kahdeksan jälkeen tarkastin vartijalta, että pitääkö silloin olla jo alhaalla. Kuulemma ei sentään, mutta yhdeksän aikaan alkavat hoputtaa väkeä lähtemään kohti polkua ja kulkemaan alaspäin. Onneksi näin, niin ehdittiin vielä vähän kuvata ja rauhassa lähteä alas. Muita odotellessa kävin vielä reitin ylimmässä altaassa vähän kahlaamassa.

tästä näkyy vähän kallioiden rakennetta

muutkin alkoivat pikkuhiljaa lähteä kulkemaan alaspäin

alhaalla olevan kylän valot näkyivät kauniisti.

Tällä helteellä ei päivällä juuri ole nälkä, mutta illan viiletessä se sitten kyllä iskeekin. Olimme kuulleet, että hotellissamme voi saada illallisen ja suuntasimme sitä kohden, vaikka matkalla kylälläkin olisi ollut ravintoloita ja onneksi suuntasimme!!

Hotellimme oli nimeltään bellamaritimo hotel ja todellakin suosittelen. Hotelli on vuodesta 1988 toiminut perheyritys, josta nyt noin kolmikymppinen poika on vastuussa, äiti on laittamassa ruokia ja siltä ne maistuivatkin. Illallisvaihtoehtoja olivat; turkkilaiset lihapullat (köfte), kanavartaat ja lammasvartaat ja kaikkiin annoksiin tuli lisänä todella herkullinen salaatti, munakoiso-tomaatti-alkuruoka ja vielä tsatsiki-keitto ja leipää. Valitsin lammasvartaat ja todellakin kannatti! Olen vähän nirso lammasruokien suhteen, kun olen lammastilallisen tyttönä tottunut lähes täydellisiin äitini tekemiin lammasruokiin, mutta tämä oli kyllä lähes yhtä hyvää. Kehuin ruokaa hotellin omistaja-miehelle ja kerroin että on lähes kuin äidin tekemää. Hän sanoi, että se onkin minun äitini tekemää :D

Hotelli ei ollut mikään luksushotelli, mutta edullinen ja kaikki tarvittava siellä oli ja lisäksi aivan todella hyvä palvelu ja kävelymatka Pamukkalen alueelle.

aamu-uintikin oli mahdollinen

ihanan väristä vettä

hintaan kuuluva aamupala katettiin pöytiin

altaan vierellä kasvoi viinirypäleet

ja kosmoskukka

Oli tämä kyllä niin hieno elämys, että suosittelen Turkin tällä kulmalla lomaileville!!