Ruusumummuja.

Mummut, mummot, mummelit - yhtä ihania joka kulttuurissa. Oma mummu ja mummi tietysti ne ihan parhaat <3 <3 Jotain tosi viehättävää on kyllä Turkin ja Bulgarian mummuissa, joita usein näkee huivi päässä ja hame yllä.
Mummut löytävät paikkansa kassajonossa, ihmettelevät ostokset ja hinnat ja ottavat mukaan pohdintoihinsa vesimelonin kypsyydestä tai mansikoiden tuoreudesta tai kalleudesta. Mummun tuntomerkkeihin kuuluu siis se, että mielipiteitä ei pihtailla ja ääneen voi ajatella. Mummu voi nojailla kaupan tiskiin keräten voimia kotiinlähtöä  varten ja siinä sitten jutella kaikkien ohikulkevien kanssa :)

sunnuntain aamukahvi

koristeportulakka, kedi tirnağı (kissan kynsi) tai ipek çiçeği (silkkikukka)

 Turkki-mummoja tapaa myös busseissa ja minibusseissa. Siellä heidät voi tunnistaa erilaisista nyssäköistä ja pussukoista ja usein he liikkuvat myös pareittain tai pienissä ryhmissä ja joskus heitä voi nähdä yhdessä papan tai vaikka lapsenlapsen kanssa. Mummu nousee huokaillen minibussiin ja istahtaa penkkiin. Hän kaivelee jostain hameenhelman kätköistä pussukan, josta löytyy kolikot, jotka annetaan jollekin nuoremmalle, joka käy maksamassa. 

Bulgariassa minulla on jo tuttujakin mummoja, joita on aina yhtä ihana nähdä. Olin ystäväni kanssa lähdössä käymään isommassa kaupungissa asioilla ja samaan kyytiin oli tulossa kaksi aitoa mummoa, joista toinen oli ollut silmäleikkauksessa ja nyt olisi kontrolli ja toinen lähti tueksi ja turvaksi. Jos heidän nimensä kääntäisi suomeksi, niin kyseessä olisi kaksi Ruusua :) Minä istuin minibussi-tyyppisen auton etupenkillä ja Ruusut nousivat autoon tavoitteena takaosan penkeistä etummainen. Puheliaampi ja minulle tutumpi Ruusu tuli autoon ensin ja sisällä huomasi minut. Hän puhkesi heti iloiseen vuodatukseen, jonka pääsisältö oli kiittää Jumalaa, elämää ja kaikkea siitä että me näimme <3 Itse olin ajatellut (virhe) että tervehdin mummot poskisuukoin vasta sairaalan pihassa, sillä oli jo vähän kiire päästä matkaan. Ruusu ei lukenut ajatuksiani, vaan puheen soljuessa lähes tauotta, hän kumartui etupenkkien välistä kohti minua. Olin melko varma jo siinä vaiheessa, että normaalia poskisuukkotervehdystä tästä ei tulisi. Ei tullut ei. Poskisuukkoa ei tullut ollenkaan, mutta suukko kyllä - suoraan suulle :D Iloinen puhe tuskin siitä juuri katkesi, itse tosin mietin että tuleekohan sieltä kohta koko mummo pilkkuhameineen ja pinkkeine paitoineen syliin, mutta hellän napakasti työnsin mummoa taaksepäin ja siihenhän hän sitten tipahti istumaan ihan oikealle paikalle kaimansa viereen :) Ihan oma moka, eihän sitä voi tervehtimättä olla.

Ruusut ovat lähinaapureita ja leskirouvia. He ovat olleet jo miestensä eläessä hyviä ystäviä ja nyt kun molemmat ovat leskiä, he ovat toistensa apuna ja turvana kaikessa. Puheliaampi Ruusu-rouva selitti, että kun toisella on ruokaa, niin siitä syövät molemmat, rahaa lainataan sille, kuka sitä enemmän tarvitsee. Eihän se elämä helppoa siellä ole, ei etenkään talvikaudella, mutta toinen toistaan tukien siitä tulee ehkä vähän helpompaa. Molemmat rouvat keräävät kesäkaudella jotain viherkasveja tms. metsästä myyntiin - tarkempi lajimääritys jäi vähän vaillinaiseksi. Olivat sopineet jo, että ei-leikattu Ruusu poimii rehut maanrajasta, sillä toinen mummo ei saa silmän vuoksi kumartua. Suunnitelma selvänä odottivat kesän alkua. 

tuntemattomia kaunokaisia tienpientarreen kukkapenkistä

Kun olimme muut asiat hoitaneet ja hakeneet lisäväkeä kyytiin, haettiin mummot sairaalan pihalta. Siellä he istuivat kuin ruusut konsanaan nurmikolla. Vähän harmitti, että joutuivat odottamaan, mutta olivat kuitenkin ehtineet nähdä tuttuja ja tuntemattomia ja ehtineet keskustella jonkun lapsensa menettäneen äidin kanssa ja olleet hänen tukenaan. Kylmissään ja janoissaan olevat mummot ja koko autoväki hiljeni pian, kun tienvarsikioskista haettiin kaikille halukkaille kanadönerit :)

Tänään iltakävelyllä taas kohtasin paikallisen "ruusu-mummun". Löysin kaupungin ylläpitämän "urheilu-alueen" ihan kotini läheltä. Samassa  kyltissä lukee "hääsalonki", joten olin aina olettanut sen portin takana olevan vaan hääsalongin, mutta nyt sinne kääntyi niin monet äidit lastensa kanssa ja lenkkeilevän näköiset naiset, menin itsekin katsomaan. Siellä oli koripallokorit, pieni piknikalue, liikuntavälineitä ja toki ne hääsalongitkin :) Ei siellä kovin isoa ympyrää pystynyt kiertämään, mutta vähän kuitenkin ja etenkin turvallisesti. Ihailin ja valokuvasin polun ylle kaartuvaa ruusua. Seuraavalla kierroksella edelläni kulkenut mummo hävisi yhtäkkiä näköpiiristäni ja kun tulin lähemmäksi niin siellähän hän istui ruusun alla."Ihan täältä alta ja takaa vaan pari kukkaa otan"- supsutti mummu salaisuutensa. No, alhaalta ja takaa kyllä ottikin. Ihailtiin ruusuja ja illan kauneutta ja mummu sujautti ruusut villatakin alle. Mummo kehui minulle vielä asuinalueemme turvallisuutta ja ihanuutta, mutta ei kuulemma metsään kannata kuitenkaan yksin mennä, eihän sitä kaikista ihmisistä tiedä.

tuon alta löytyi mummo

Tauko ja sen aikana tullut kesä

Päätin, ettei koskaan tuu blogissa kuukauden taukoa enää, mutta niinpä tässä nyt taas näin kävi. Joskus vaan tuntuu, ettei keskittymistä eikä energiaa ole ollut ylimääräistä. Niin paljon kuin kirjoittamista ja valokuvaamista rakastankin ja niin paljon kuin ne voimia minulle antavatkin, joskus ei vaan silti lähde. Tällä luonteella tulee sitten sekin vielä eteen, että ei enää tiedä mitä ja miten kirjoittaisi, jos taukoa on ehtinyt kertyä. Nyt tuli sitten se ilta vastaan, jolloin päätin että rohkeasti on kirjoitettava ja jatkettava, jos aikoo. Samaisen tauon aikana en ole edes lukenut toisten blogeja, kaipaillut kyllä, mutta en juuri toteuttanut. 

Ehkäpä tähän bloggamiseen(kin) voisi koittaa suhtautua vähän rennommin. Kirjoittaa kun ehtii ja sitten taas ei. Ja toisaalta suuri läksy on opetella löytämään tunteihinsa, vuorokausiinsa, viikkoihinsa jne. mielekästä tekemistä - sellaista mistä saa energiaa ja voimia ja reippautta. Minulle ilman muuta erilaiset kävelyt kameran kanssa on yksi niistä.Yhä enemmän olen alkanut oppia myös kirjoittamisesta nauttimaan. Ja kaiken tämän seurauksena on myös hauska tarkkailla ympäristöä, vaikka huomaahan sen että ihan uutuudenviehätystä ei ole enää ja moneen asiaan on tottunut. Tähänkin auttaa kamera ja kirjoittaminen.

Osin tämä tauko johtui myös reissuista. Kävin pyörähtämässä Bulgariassa ja pohjoisen jättikaupungissa - Istanbulissa. Etenkin Bulgarian reissut on aina kyllä omanlaisiansa. Blogia pidempään seuranneet tietää, että minun piti suunnata Bulgariaan. Ehdin siis jo tutustua siellä moniin ihmisiin ja heistä ehti tulla rakkaita.  pienestä vuorien ympäröivästä kylästä - tai pikkukaupungista - ehti tulla myös tuttu. Olihan se ihana, kun monet tunnistaa, toivottaa tervetulleiksi kättelemällä ja poskisuukoilla ja toivotaan uutta tapaamista. Taidan tässä innostuttuani tehdä oman postauksen siitä reissusta ja kohtaamisista. 

Vuoret ja joenpientareet alkaa vihertyä ja puro oli pienentynyt

hevoslauma rinteessä

Sieltä lentelin suoraan Istanbuliin. Niin valtavan iso kuin Istanbulin kenttä onkin, se tuntuu kotoisalta kuitenkin. Onhan se ehtinyt olla "kotikenttä". Ehdinpä testata paikallisten rehellisyyttäkin vahingoissa. Kävin laukkujeni kanssa ostamassa vesipullon ja marssin jo liukuportaat ja kaikki läpi alas metrolle pelkän käsilaukun tuliaispussukan kanssa, kunnes onneksi hoksasin ennen metroon menoa, että jotain puuttuu. Sen verran säikähdin, etten meinannut ymmärtää minkäänkielisiä ohjeita siitä, mistä pääsisin takaisin ylös. Jouduin turvatarkastukseenkin ja kamat läpivalaisuun ennen kuin pääsin aulaan, josta onneksi rakas laukku löytyi. Ehti siinä jo pulssi nousta ja helpotus oli suuri, kun sai alkaa raahata laukkuaan kohti metroa ja ystävän tapaamista. 

Juudaksenpuu ja Bospor

se pakollinen Bospor-kuva

Istanbulin ruuhkia ja suuruutta en kaipaa, mutta on se toisaalta niin ihana kaupunki ja niin tuttu. Metroasemat vilahtelivat tuttuina ja Bosporin alittavaan Marmaray-metroon siirtyessäni mieleen tuli monet kerrat, kun siellä olin aiemmin metroa vaihtanut. Yhden kerran illan viimeiseen metroon juostessa tuli kaverin kanssa juostua väärät rullaportaat alas ja väärään metroon osan porukasta mennessä suoraan oikeaan ;) Yhtä nopeasti takaisin ylös ja toiset portaat alas ja niin vain ehdittiin illan viimeiseen metroon, jossa loppuporukka odottikin. Sen verran siitä on kuittailtu, että aina muistuu mieleen siellä harhaillessa. Parempi tuuri on sen jälkeen ollutkin ;)

Istanbulissa näin paikallisia ja suomalaisia ystäviä ja yksi suuri ilo oli ystävien pienen tyttövauvan näkeminen <3 Useaan kertaan sai taas huomata sen, kuinka ihana on nähdä ystäviä ja kuinka helppoa on yhdessä olla. Vauvan perheessä pääsin keittiöön avuksi leipomaan kakkua ja muutenkin touhuamaan. Juhlissakin olen sellainen juhlija, joka mielellään menee keittiöön tiskaamaan tai muuten hääräämään. Onhan keittiössä aina ne parhaat bileet ;) Tietysti myös arvostan juhlakutsua ja suostun pysymään myös olohuoneen puolella, mutta kyllä essun kietaiseminen ja parin lasin tiskaaminen on aina välillä paikallaan ;) Samoin myös ne juhlia edeltävät illat tuovat kyllä lapsuuden ja monet muut hyvät muistot mieleen :)

vauvan pöllöpeitto

 Tässä välissä on ehtinyt tulla myös lämpimämmät kelit tänne. Päivälämmöt kipuavat 24-28 asteen välille ja 10 päivän ennusteessa on jo ensimmäiset yli 30 asteen lämmöt, yöt vielä 10-15 välillä, joten aamut ja illat ovat vielä rehellisesti viileitä. On kyllä ollut ihana juoda iltateet parvekkeella. Ensimmäinen 26 asteen päivä tuntui tuskallisen kuumalta ja herätti ajatuksen, ettei tähän totu. Mutta nyt jo viikon jälkeen ei ollut pahakaan rasti lähteä 28 asteen iltapäivälämmössä postiin. Vielä oli pitkähihainen paitakin päällä, ihan käytännön syistä, kun  vaaleaihoinen ei jaksanut alkaa rasvaamaan. Kuuma nyt tietysti tulee, mutta on nämä lämmöt myös ihanat. Oi kesä. 

Valeakaasia

viinirypäleen alkua

aamupalalla ;)

tavallinen päivä - tavalliset murheet

Voi, kunpa huomenna ois ihan tavallinen päivä 

jonkun tuulisen syyskuun tiistai kenties 

ja ruuhkassa istuisi vain muuan mies,

ihan tavallisen työpäivän alla.

Ja sill' ois mielessään ihan tavalliset murheet: 

särkevä selkä ja saapuva talvi ja se ois ihan fine, 

vähän väsynyt vain, ku sill' ois ollut kaikenlaista.

Voi kun huomenna ois ihan tavallinen päivä.

Voi kun huomenna ois ihan tavallinen päivä, 

eikä varjot ois niin upottavan syviä enää

 ja se vaan hoitelis pois rästiin jääneitä töitä 

järkeilemättä liikaa elämäänsä.

Ja sill' ois mielessä ihan tavalliset murheet: 

särkevä selkä ja saapuva talvi ja sen vaimo ois fine, 

vähän väsynyt vain, kun niill' ois ollut kaikenlaista

Voi kunpa huomenna ois ihan tavallinen päivä

 ja sanojen alla olis ilmaa taas 

ja sill`ois sellanen fiilis et' elämä on tässä, 

eikä joku onnen hetki vuoden päästä. 

Ja sill' ois mielessä ihan tavalliset murheet: 

särkevä selkä ja saapuva talvi ja se ois ihan fine, 

vähän väsynyt vain, kun niillä ois ollut kaikenlaista

Ja kun ilta jo sais se vain parkkeerais autonsa 

siihen sen tuulisen vaahteran alle 

ja vaimo ois fine ja ne istuis vain 

rinnakkain olohuoneen hämärissä

Ja sill' ois mielessä ihan tavalliset murheet: 

särkevä selkä ja saapuva talvi ja se ois ihan fine, 

vähän väsynyt vain, kun niill' ois ollut kaikenlaista

Voi kun huomenna ois ihan tavallinen päivä.

ihan tavalliset pelakuut ihan tavallisessa ruokakaupassa

Edu Kettusen lyriikoista olen tykännyt jo pitkään ja taas yksi kappale kolahti tässä viime viikolla, jaanpa sen nyt tännekin. Olen tämän ennenkin kuullut, mutta tämä viikko on ollut sellainen että tavallinen päivä ja tavalliset murheet ovat olleet mielessä ja jopa toiveissa. Joskus tietysti arki on puuduttavan samanlaista, mutta sitten kun se heitetään ylösalaisin, niin sitä alkaakin jo kaipaamaan. Olispa tavallinen päivä ja tavalliset murheet. Kai ihminen kaipaa jotain määrää ennustettavuutta arkeensa, minä ainakin. Tykkään yllätyksistä ja muutoksista, enkä kai niistä heti hätkähdä, mutta jos kaikki on vaarassa muuttua koko ajan, tulee olo että kaipaa vähän maata jalkojen alle.

Tällä viikolla tuli 15 vuotta päivästä, joka jakaa elämäni ennen ja jälkeen -jaksoihin, kun isä kuoli. Ennen olleeseen huolettomampaan nuoruuteen ja opiskelija-aikaan ja jälkeen alkaneeseen vastuullisempaan elämään. Ennen olleeseen aikaan, jolloin saatoin unohtaa puhelimen äänettömälle yöksikin ja jälkeiseen aikaan, jolloin en ole voinut mennä nukkumaan tarkistamatta että äänet on päällä varmasti. Ennen en uskonut, että kuolema voisi ulottaa otteensa niin lähelle minua niin varhain ja sen oppitunnin jälkeen olen jo uskonut, että sen koura ei kysele lupia, ei ikävuosia, ei rahakukkaron paksuutta, eipä paljon mitään muutakaan. 

Isän kuolema vaan tuli ja kiepautti kaiken ylösalaisin. Kyllä meidän lähisuvussa oli kuolema käynyt jo aiemmin. Kaksi kummitätiä ja mummun olin jo isää ennen joutunut hyvästelemään, mutta kuitenkin tämä oli se tapahtuma, joka muutti parikymmpisen MatkaMartan sen astisen elämän. Eihän suuri suru sinänsä muuta ihmistä kokonaan - tai ehkä se pienen osan muuttaa lopullisesti, mutta paljon myös jää. 

narissit <3

Suhtautuminen tavalliseen arkeen kuitenkin muuttui kun isä sairastui vakavasti. Sen päivän jälkeen olen oppinut ja opetellut tykkäämään arjesta. Kun lähellä on vakavasti sairas ihminen, tavallinen arki katoaa. Voimat pitää keskittää olennaiseen. Olennaista on, että lääkkeet ja ruoka tulee ajallaan. Monet menot sairaaloihin ja virastoihin on muistettava. Muita läheisiä informoitava. Elettävä jatkuvassa jännityksessä, että mitä sitten tapahtuu. Tuntosarvet on viritetty äärimmilleen. Jokaista merkkiä tarkkailee ja niitä mietitään. 

Tavalliset murheet, kuten saapuva talvi, vääränmerkkinen talouspaperi, liian laiha kahvi, pieni päänsärky tai huono nettiyhteys ei jaksanut kiinnostaa. Näissä(kään) en ole kyllä jalostunut, nyt ne taas jaksaa joskus ärsyttää ja hyvä niin. Jos suurimpia murheita on pätkivä netti tai kolmas sadepäivä putkeen, lienee elämä kohtuullisesti mallillaan. Sillä koitan itseänikin tsempata näitä kamaluuksia kohdatessani. Viime postauksessa mainitsinkin, että Suomessa pari rakasta ihmistä on sairaalassa, edelleen teholla. Kuluneet viikot ja niiden rankat ja välillä taas iloiset (tilanteen huomioon ottaen) käänteet, joita Suomesta on tullut ovat muistuttaneet mieleeni nämä tavalliset päivät ja tavalliset murheet.

Toivon teille kaikille tavallisia murheita, pieniä iloja, yllättäviä käänteitä ja niistä koostuvaa ihan tavallista arkea.

Aikuisten ystäväkirja - haaste

Lemipaikkojani blogin Jonna haastoi bloggaajat täyttämään "aikuisten ystäväkirjaa". Lapsuudesta jo muistan, kuinka näitä täytettiin ja olenpa tainnut aikuisenakin täytellä vastaavia joskus. Innostuinpa nyt lauantai-illan iloksi täyttelemään ja haastan kaikkia mukaan. 

1. Kuvaile itseäsi viidellä sanalla: 

iloinen, ailahteleva, sopeutuva, sosiaalinen, realisti

2. Kolme asiaa, joita ilman et voi elää (perheenjäseniä ei saa mainita) 

valo, kauneus, luonto

 

3. Lapsuutesi paras muisto

Yhtä lähes mahdoton valita, monet sellaiset kesäiset hetket kun oltiin koko perheellä heinäpellolla ja illalla pääsi uimaan tai toisaalta ne, kun mummi tuli käymään ja tehtiin jotain hauskaa, kuten ommeltiin yhdessä äidin, mummin ja siskon kanssa vaikkapa barbien vaatteita :)

4. Takana on kauhea päivä, miten rentoudut?

Keitän teetä ja katson vaikkapa jotain suomen telkkarista omalla äidinkielellä tai uppoudun hyvään kirjaan. Jos kaapissa on (suomi)suklaata, voi sillä lisätä vielä vaikutusta. 

5. Jos sinun pitäisi syödä vain vain yhtä herkkua koko loppuelämäsi, mitä se olisi?

Korvapuusti :) 

6. Mitä et missään nimessä voi sietää?

Ihmisten arvioimista ennakkoluulojen perusteella tutustumatta ja antamatta mahdollisuutta.

7. Kuinka monessa paikassa/ kodissa olet asunut? 

Maita 4 (vähintään vuoden kahdessa maassa), kaupunkeja/kyliä 10 (vähintään vuoden 7) koteja 13 

8. Haaveita joiden toivot toteutuvan lähitulevaisuudessa?

Haluaisin päästä käymään Kreikan saarilla. Haluaisin oppia valmistamaan lammasta edes puoliksi yhtä hyvin kuin äiti. 

9. Salaiset paheesi? 

Vielä yksi tetris illalla sängyssä, jos ei saa unta. Fazerin marjasuklaa.

kellotorni toiselta kulmalta :D

Altaaseen meneminen on vaarallista ja kiellettyä. 

aurinkoinen kevätpäivä

vielä tuli joulupaketteja

Kielitaito ulkosuomalaisessa elämässä

Aloitin tässä joku aika sitten lukemaan Victoria Hislopin kirjaa The Island (suomennettu nimellä Saari). Löysin käytettynä enkuksi niin ostin. Olen pyrkinyt siihen että lukisin suomeksi tai turkiksi - omalla äidinkielellä on vaan niin kiva lukea ja turkissa on aina hyötypointti. En tosin kunnon aikuisten romaania ole vielä turkiksi lukenut. Orhan Pamukin novelleja ja jotain nuorten kirjoja vain. Haaveena on, että joku päivä ihan oikean kirjankin vielä.

Mutta siis nyt tätä romaania (hyvää sellaista, suosittelen) luen englanniksi. En jaksa katsoa joka sanaa, jota en tiedä, vaan luen menemään jos vaan on olo että kärryillä pysyy. Sitten tuli vastaan ekat kerrat sanoja, jotka olisi kiva ymmärtää. Eihän mulla mitään suomi-enkku-sanakirjaa ole puhelimessa ladattuna eikä ole paperiversionakaan. Niinpä käytin sitten enkku-turkki-sanakirjaani. Hislop käyttää niin värikästä kieltä, että ei riittänyt kielitaito, mutta sanakirja löysi lähempänä arkipäivää olevia sanoja, niin ymmärsin.

Siinä lukiessani vajavaisella enkulla ja tarkistaessa sanoja vielä vajavaisemmalla turkilla, aloin pohtimaan että käsitys kielitaidosta on varmaan iäksi muuttunut kun läksin tänne. Suomessa eläessä oli niin itsestäänselvää että kaikki itseä koskevat asiat hoiti omalla äidinkielellään. Ymmärsi kaupassa myytävistä lehdistä, kirjoista jne. kaiken. Ei ollut verovirastossa tai lempparikahvilassa minkäänsortin kielimuuria. Itseään pystyi ilmaisemaan sekä kirjallisesti että puhuen vivahteikkaasti ja tarkasti.

Aiemmin olen asunut pienen pätkän Englannissa, missä alun haparoinnista huolimatta olin aikalailla kärryillä ja kykenevä huolehtimaan asioistani. Toisen pätkän asuin Venäjällä, jossa taas olin ihan yy-kaa-koo leipä-kurkku-tee juna-bussi-taksi tyylisellä arkipäivän kielitaitomeiningillä. Minä yksi lippu Pietari kiitos oli jo aika suoritus juna-asemalla. Siihen se sitten jäi, kun oleskelu siellä päättyi. Jokainen ymmärretyksi tulemisen hetki oli keskivertaa suurempi ihme tai sattuma.

Tämä reissu tänne oli sikäli erilainen, että nyt on tarkoitus oppia kieli niin että sillä oikeasti pärjäisi. Että osaisi ilmaista itseään ja tulisi ymmärretyksi. Että voisi heittää rennosti juttua ihmisten kanssa ja vaivatta lukea lehtiä ja katsoa uutisia/leffoja jne.  (Huoh. Saas nähdä milloin sellainen kielitaito tulee tai miten sen saa hommattua. )

Sen olen tässä nyt nöyrtynyt hyväksymään, että natiivipuhujaa ei minusta tule ja että ei ainakaan vielä ole näköpiirissä sellaistakaan tunnetta ja tilannetta, että ei koko aikaa tulisi  muistutetuksi siitä, että puutteita on puhumisessa, ymmärtämisessä, sanavarastossa, kieliopissa ja vähän kaikessa. Ei tässä mikään epätoivoinen olo pääsääntöisesti ole. Selviän päivästä toiseen ja olen vakuuttunut että lisää oppii koko ajan. Lukemalla, kuuntelemalla ja puhumalla kai sen vaan täytyy tässä kehittyä.

Tämän pohdinnan nyt kirvoitti myös se, että tajusin etten olisi ehkä jaksanut lukea kirjaa näin mielellään englanniksi ennen, olisi ärsyttänyt liikaa etten ymmärrä joka sanaa ja vivahde-eroa jne. Nyt on joutun saanut tottua siihen, että on paljon mitä ei ymmärrä, yksi ja toinenkin vivahde menee väärin tai jää kokonaan huomaamatta. On oppinut olemaan rennompi ja nauttimaan siitä että pysyy tarinassa mukana, vaikka vähän vajaammallakin ymmärryksellä ;)  Suoraan vaan syvään päähän. Vaikkei uiminen olisi sujuvaa, niin on nyt sentään parempi räpiköidä parhaansa mukaan. Tällä periaatteella eteenpäin :)

Tsemppiä kaikille ulkosuomalaiskollegoille päivittäiseen selviytymistaisteluunne. Mitäpä siitä, jos sanoo joskus lentokone kun pitäisi sanoa kauas tai häntä kun pitäisi sanoa käsky. Kyllähän kuitenkin on monta sellaistakin hetkeä, kun tilaa kahvin maidolla ja saa kahvin maidolla tai haluaa ostaa nettipaketin puhelimeensa ja niin vaan pian on some silmien edessä.

kuvat viime päivien seikkailuilta.

kahvia muumimukista + hyvä kirja + villasukat = hyvä lauantai

viimeiset lumet viime keskiviikkona

aamuruuhkaa lumessa