Ihanan normaalia.

Kuten blogia seuraavat tietävät, MatkaMartta on arkielämän ystävä ja sen ihanuutta hehkuttava ja arkeen juhlahetkiä rakentelevainen. Tiedossa on myös, että Istanbul on aika jees paikka asua ja elää, Bosporin lähes välittömässä (2km)  läheisyydessä asuminen ei myöskään haittaa. En tällä hetkellä edes erityisemmin kaipaa elämää Suomessa, vaikka ihmisiä tietysti kaipaankin. Elämä on kielikouluineen ja muineen ihan riittävän täyttä ja viime viikkojen väsymyskin on hellittämässä, kun olen ymmärtänyt että pidemmillä yöunilla ja seuraavan päivän paremmalla fiiliksellä on yhteys ;)

Voi selfie-keppi.Mistä sinä oikein tulit tänne?

lintujen ruokkijoita Ortaköyssä

Vaikka olisi tänne kotiutunutkin ja kielikin alkaa luistaa niin että ei ihan koko aikaa ole sen vanhan ja kuuluisan laskiämpärin tai lumiukon tapaan pihalla, niin fakta on se, että erilaista elämä on. Ihan jo etäisyyksien ja ruuhkien vuoksi jotkut asiat (monetkin) on Suomessa sutjakampi organisoida. On myös kirjastot, uimahallit, oma piha, kummilapset, ystävät, suku ja vaikka kansalaisopiston käsityökerhon kevätnäyttely työkaverin kanssa :)

Mutta tässä tällä viikolla olen ajatellut, että oi kuinka ihania ja normaaleja asioita tapahtuu, ihan kuin kotona. Lamppu syttyi, kotonahan sitä ollaan :) Yhdessä niistä. Ehkä se on sitä kotiutumista. Maanantaina sain soiton ystävältä, joka olisi tässä kotini lähimaastoissa hengailemassa illalla - kuluttamassa aikaa - että nähtäiskö. Voi mikä ihana ylläri kaupungissa, jossa välimatkat on niin pitkiä, ettei yleensä noin yllättäen paljon kyläillä. Mikäs siinä oli sitten kuulumisia vaihdellessa ja parvekkeella kirsikoita syödessä :) Kiitos vaan kyläilystä!!

Samana iltana pyydettiin toiseen perheeseen "tädiksi" - eli lastenvahdiksi. Sekin oli ihanan normaalia. Ensi maanantaina pääsen sitten vähän pelaamaan ja hengaamaan - olemaan "täti sillain turkkilaisesti - eli teyze". Suomessa aina silloin tällöin pyydettiin vastaavaan hommaan, eikä täälläkään nyt eka kerta ole, mutta silti siitä tulee semmoinen normaali olo. Turistiolo nyt ei ole varmaan vuoteen ollut pääsääntöisesti - toki voi lähteä kotikaupungissaan turistiretkelle - mutta kunnon kotiutuminen tapahtuu tietysti pikkuhiljaa. Ihmisillä taitaa yleensäkin ottaen olla tarve (ainakin monilla ja ainakin jonkun sortin tarve) kuulua yhteen toisten kanssa. Minä tykkään olla nykyään yksin ahdistumatta siitä, mutta toisaalta olen hyvinkin sosiaalinenkin. Minusta on mukava kuulua porukkaan, jossa voi olla kotoisasti. Minua ei haittaa, jos kylään mennessäni autan salaatin teossa tai parkkeeraan pikkuautoja tai pelaan lapsukaisten kanssa, päin vastoin, tulee enemmän rento olo, kun pääsee mukaan ihan tavalliseen arkeen.

Magnum Istanbul :)

Vieläpä olen tällä viikolla käynyt katsomassa jalkansa murtanutta kaveria toisten kanssa. Tässä kulttuurissa sairaiden luona käyminen on vielä tärkeämpää. Vaikka kurja tilanne, niin normaalia arkea tämäkin, Suomessakin olisin voinut käydä samaan tapaan katsomassa sairastunutta tai loukkaantunutta. Olen joskus (tai parikin kertaa ehkä) valittanut verojen suuruudesta Suomessa, mutta nyt taas ajattelin että on niistä kyllä suurta iloa ja hyötyäkin. Täällä esim. sairastunut on monella tapaa oman onnensa ja suvun/ystävien jne. avun varassa. Missä sv-päivärahat, halvat tk- tai sairaalamaksut jne. No, ei niitä ole. Jos vakuutusta ei ole, avun saaminen voi tulla todellakin kalliiksi.

Tämä ystävä ei toki sairaalassa enää ollut, mutta varsinkin sairaaloissa olevien luona on pakko jonkun olla, sillä hoitajat eivät tee perushoitoa (pesut, ruuat jne.) vaan ainoastaan sairaanhoidollisen työn muun jäädessä suvulle ja ystäville. Kyllä meillä suomalaisilla ja koko Pohjois-Euroopan väellä varmaan on paljon oppimista tästä ihmiskeskeisyydestä ja huolehtimisen kulttuurista. Taidetaan aina olla vähän oppipojan asemassa. Tosin löydän kyllä suomalaisuudesta paljon piirteitä, joista en pois haluakaan.