Oppisinpa minäkin.

Oppisinpa minäkin laittamaan ihmisen edelle. Ensimmäiseksi. Mitä siitä, jos se vähän hidastaisi suunnitelmiani tai jopa muuttaisi niitä. Eikö ihminen ole tärkein. Onko tärkeämpää ehtiä tapaamiseen ajoissa, vai neuvoa eksyksissä oleva oikeaan suuntaan tai tulkata kirjakaupassa kauppiasta ja toista maahanmuuttajaa, että löytyisi yhteisymmärrys siitä mikä on poliisin vaatima erityinen kansio. Vaikuttaako se minuun, että minä olen mennyt kanssaeläjän valinnoissa edelle. Joku siirsi omia ostoksentekojaan hetken eteenpäin ja selitti puolestani ei puutarhaintoiselle kauppiaalle "hän haluaa kukilleen lannoitetta, kyllä hänellä jo multaa on" :) tai toinen maksoi bussilippuni, kun olin unohtanut ladata kortin.

maailman toiseksi vanhimman metroaseman tulppaanilaatoitusta

Oppisinpa minäkin (taas) tarttumaan hetkeen - olemaan ja elämään siinä. Minä olen vähän tämmöinen touhuaja-säätäjä-emäntä. Vaikkapa juhlissa en ole hyvä istahtamaan sohvalle, juttelemaan rauhassa ja keskittyen, vaan mieli vahingoissa ja pahaa tarkoittamatta harhailee moneen suuntaan. Tarvittaisiinko keittiöllä apua, näyttääköhän tuo sohvalla istuja yksinäiseltä jne. Tahtoisin oppia taitoa, joka ainakin joillain turkkilaisilla ystävilläni (toki myös suomalaisilla) on hallussa. He näyttävät osaavan kiireettömästi istua vierellä ja jutella. Päästä ensimmäisten tervehdysten taakse ja olla vaan. Älkää nyt käsittäkö väärin, minähän pidän kovasti kyllä keskustelemisesta ja etenkin siitä, kun voi puhua muustakin kuin säästä - kun kerrotaan, mitä oikeasti kuuluu ja kuunnellaan. Kyllä siihen pystynkin, mutta opetellahan aina voi, keskittyä juuri siihen, joka vieressä sattuu olemaan.

auringonlaskuja lautalta ihaillessa voi hetken aina olla hetkessä

tämä kaveri elää tätä hetkeä - lepohetkeä :)

Oppisinpa minäkin olemaan armollisempi itseä kohtaan. Niin helposti sitä on kärsimätön. Nythän se liittyy paljon kieleen. Kielen opiskelu ainakin näin 24/7 tilanteessa vieraassa maassa on kokonaisvaltainen tunneprosessi. Aikalailla sataprosenttisesti eri asia on käydä illalla pari tuntia opiskelemassa vierasta kieltä, mutta ostaa edelleen mausteensa ja puhelimensa omalla kielellä ja samoin omalla kielellä hoitaa pankki- ja lääkäriasiansa. Vaikka kuinka yrittää olla fiksu ja järkevä aikuinen, niin sittenkin sitä on niin "tuuliviiri" kun niin suuri osa persoonaa on eri tasolla kuin mihin on tottunut. Vaikka hoidankin nyt omat asiani pääsääntöisesti itse turkiksi, en tokikaan pysty samalla tasolla keskustelemaan turkiksi kuin suomeksi. Kun joku (kohteliaisuuttaan) sanoo että aksenttini on kaunis tai luulee että olen ollut pidempään täällä, sitä tulee niin iloiseksi että siinä huumassa on vakuuttunut että puhuu turkkiakin paremmin. Sitten seuraavalla viikolla tai jo samana päivänä kun luulee selittävänsä jotain ihan tavallista asiaa, niin keskustelukumppani ei ymmärräkään ja hakee englanninkielentaitoista kollegaa paikalle. Semmoisen jälkeen on taas yhtä vakuuttunut, ettei tästä mitään tule ja päättää vakaasti (niin vakaasti kun tuuliviiri voi) ettei puhu enää ikinä turkkia - tuota maailiman typerintä kieltä. Mutta jos muistaisi sen, että 1v4kk sitten en osannut kuin pari tervehdyssanaa, viikonpäivää ja muutaman numeron, niin hyvään suuntaanhan tässä on menty.

suureksi hämmästykseksi Karaköyn sataman kalabasaari oli purettu

Oppisinpa minäkin olemaan muukalaiselle, maahanmuuttajalle, ohikulkijalle, siskoni ystäville jne. ystävällinen. Laajentamaan piiriä niistä kaikista rakkaimmista vähän laajemmalle. Muutama ilta sitten ovikello soi ja mietin jo, etten mene avaamaan kun kello oli jo yhdeksän. Mutta menin. Siellä oli naapurin emäntä selkeästi työn touhusta tulleena. Pyysi minua hakemaan lautasen keittoa varten, koska oli tehnyt iftarille (paaston päättävälle aterialle) ruokaa. Hain hämmentyneenä lautasen. Pian kädessäni oli lautasellinen herkullisesti tuoksuvaa ja höyryävää keittoa ja lautasen vierellä myös höyryävän kuumaa pidettä. Naapurin nainen tarkisti, kaksiko teitä tässä on, vastasin rehellisesti että kolme ja niin ruokaa tuli lisää, vaikka yritin vakuuttaa että riittäisi kyllä.

hiljainen aamu Istiklalilla, ramadan näkyy näinkin katukuvassa

Paasto puhdistaa, lukee tässä moskeijassa

ramadan rummuttaja ja kaverinsa laulaja

Mietimme siinä keittoa maistellessa, että miten olisimme Suomessa toimineet. Jos asettaisin itseni naapurin asemaan, jonka taloon on muuttanut ulkomaalainen, joka puhuu kieltä kummallisesti ja vähän, ei osaa kulttuuria, laittaa roskat väärään aikaan ulos ja jonka ruuanlaitto- & leivontatuoksutkin poikkeaa normaalista, saati musiikki jos sitä sattuu asunnosta kuulumaan - mitä tekisin. Sanoisinko tämän emännän tavoin, jos on mitä tahansa kysyttävää, tule ovelle ja juhlapäivänä vielä toisin herkkuruokia. Pelkäänpä pahoin, että se perisuomalainen ujous ja "mitähän se minusta sitten ajattelisi" ajatus täyttäisi mieleni ja jäisi tekemättä. Mutta jospa minäkin oppisin.

5.kat ravintolan terassilta - suosittelen.

Ehkä tämän oman mamu-kokemukseni jälkeen olen avoimempi. Oletteko te paluumuuttajat tai muuten eri maissa pidempään asuneet huomanneet vaikutusta?