Pieni ihme ja suuri suru.

Minä olen nähnyt vauvan. Paikallinen ystävä on saanut vauvan sinä aikana, kun olin Suomessa kesälomalla. Hän suri jo ennen lomaani sitä että en pääsisi katsomaan vauvaa pian syntymän jälkeen ja moni muukin hänen ystävistään oli niihin aikoihin heinäkuun helteessä pois Istanbulista. Täällä on normaalia mennä jo sairaalaan katsomaan äitiä ja vauvaa tai ainakin mennä heti mahdollisimman pian kotiin katsomaan. Lupasin, että saavuttuani tulen ja eilen sitten yhteisen ystävämme kanssa mentiin.

Näissä helteissä on silmä jo tottunut heti uudelle kadulle käännyttäessä katsomaan, kummalla puolella katua on parempi varjo ja sinne mennään. Aikamme kääntyiltyämme ja haeskeltuamme löysimme perille. Naapurin mummo parvekkeelta ihmetteli ulkomaalaisia tulijoita, ei ehkä niillä sivukaduilla paljon liiku meikäläisiä.

Heidän kotinsa on pieni huone, joka on tämän nelihenkisen perheen valtakunta ja wc, suihku, keittiö jne. jaetaan lähinaapureiden kanssa. Ihailin ja ihailen heitä, että jaksavat näin asua, vaikka halu isompaan asuntoon etenkin nyt vauvan syntymän jälkeen onkin. Mietin, että onko kaikki se mitä minä ympärilleni haluan tai ainakin toivon; tilaa, astianpesukone, pyykinpesukone, lämpöä/viileyttä todella kaikki tarpeen. Totta toki on myös se, että ehkä vaihtoehtojakaan ei ole kaikille suotu niin montaa - elämä ei ole aina reilua.

minivarpaat

Pääasia ei kuitenkaan ollut heidän asuntonsa, eikä edes tee jota yhdessä juotiin, vaan pieni ihme. Kolmeviikkoinen tyttövauva. Ruskeatukkainen, kauniit silmät, joita hän ei kovin montaa kertaa jaksanut meille näyttää kun uni maittoi. Kuinka pieni voikaan uusi ihminen olla, pienimmätkin vaatteet hölskyivät hänen yllään. Niin pienen hetken ihminen on sen kokoinen, että hän mahtuu yhdelle käsivarrelle ja tuntuu höyheneltä ja tuoksuu vauvalta.

Isovelikin lähes vauva vielä, taapersi pitkin huonetta kantaen meille milloin sisätossua, millloin pahvilaatikkoa. Pikkusiskon parahtaessa itkuun hän meni katsomaan pientä raasua ja katseli aikuisia sen näköisenä, että voisiko joku auttaa. Mustasukkaisuus kuitenkin meinasi iskeä, kun vauva pääsi syliin. Mutta onneksi sylejä riitti nyt molemmille nappisilmille - molemmille pienille.

Turhaan emme menneet, niin onnellinen äiti sanoi olevansa käynnistämme ja ilo myös näkyi. Hänen lapsuudenkotinsa on ihan toisaalla, toisella puolella Turkkia. Elämän kiemuroissa välit vanhempiin ja moniin sukulaisiin on katkennut tai välimatkan vuoksi ainakin mutkistuneet. Hän itsekin sanoi, että täällä hänellä on vain vähän ystäviä. Siksikin tuntui niin tärkeältä saada istua siellä lattialla ja juoda teetä. Vaihtaa kuulumisia, keskustella kuten naiset kautta aikain ovat keskustelleet ja iloita yhdessä näistä kahdesta pienestä ihmeestä ja lahjasta. Isompi murunen taapersi aina välillä kädet ojossa syliin. Entistä pahempi hikihän siinä halaillessa tuli meille molemmille, mutta oli ne sen arvoisetkin hikipisarat että kannatti vuodattaa :)

pieni isoveli

Muina kuvina tämän päivän otoksia matkalta Euroopan puolelle.

Samana aamuna kuulin toisten ystävien palaneesta talosta. Ensimmäiseen perheeseen on syntynyt suuri ilo ja ihme ja toisilta vietiin kaikki - paitsi henki ja terveys. Onneksi eivät olleet olleet tuolloin kotona ja ihmisille ei käynyt kuinkaan. "Gelen mala gelsin, cana gelmesin!" toivottavat turkkilaiset tarkoittaen, että materia on vain materiaa, onneksi ihmisille ei käynyt huonosti.  Surullisia kuvia näin kodista, jossa olen itsekin käynyt. Heillä ei nyt niin kovin paljoa ollut ennenkään, eikä ulkopuolisen silmissä luksusluokan kotia, mutta heille rakas ja oma. En ole vielä heitä tavannut nyt tämän jälkeen. Jos ilon kohdatessa esim.vauvan syntymän merkeissä,  kuuluu mennä tervehdyskäynnille, niin myös surussa mennään luo ja surraan yhdessä. Voi olla, että sillä käynnillä on vaikeampi asetella sanojaan kuin pienen prinsessan kodissa. On tärkeää kuitenkin saada jakaa sekä ilot että surut.

Minun äitini lapsuudenkoti, myöhemmin suvun mökki, paloi 80-luvun alussa ukkosella. Kenellekään ei siinäkään käynyt mitään, paitsi tavaralle. Toki voi ajatella, että menkööt tavarat kunhan henki säilyy ja niin ajattelen ja toki tavaroistakin tärkeimpia ne, joita ilman ei arki pyöri, astiat, petivaatteet, huonekalut jne. Silti niin monta kertaa lapsenakin olisin toivonut että äidin lapsuudesta ja nuoruudesta olisi säilynyt jotain vanhaa. Kaikki valokuvat meni niin että isoisästäni on vain muutama kuva olemassa. Äidin lapsuuden ja nuoruuden mekot ja kaikki.

Olen joskus miettinyt, että mitä sitä pelastaisi, jos sellaiseen tilanteeseen joutuisi, että vaan jotain saisi ottaa mukaansa. Valokuvat, isän tekemän tuolin, äidin punoman seinävaatteen, vai vaatteita, passin ja hammasharjan? Nyt tajuan, että tännehän olen tullut niin että (harkitusti kyllä) olen voinut ottaa vain jotain mukaani Suomesta. Mitä sitten otin? Valokuvia, äidin tekemän seinävaatteen tuomaan tuttuutta ja valoa, villaisen viltin asunnon ja maailman kylmyyttä vastaan, kummitädiltä saamani ikkunakoristeen sekä ystäviltä saadun Fiskarsin juustohöylän :) Toki, jos rajattomammin voisin muistorikkaita tai muuten vain tärkeitä esineitä tuoda, toisin lisääkin, mutta toisaalta en ole myöskään kaivannut valtaisasti omia mattoja, verhoja tai edes Arabian astiastoa. Sitä luulee tarvitsevansa niin paljon enemmän kuin sitten kuitenkaan tarvitsee.

Muisto ja mielikuva rakkaasta ihmisestä ja tärkeästä tapahtumastahan se on, mikä jostain esineestäkin tekee sen erityisen. Punaharmaaraitainen villasukka on vain tavallinen villasukka muille, mutta hänelle joka on sen saanut mummoltaan, se on paras sukka. Talon kuva ei ole tavallinen mökki sille, joka näkee siinä rakkaan lapsuudenkodin, mummolan tai lapsuuden kesien onnelan - kesämökin. Muistoja ei onneksi voida viedä.

Mitä muistoja te olette Suomesta raahanneet mukananne maailmalle, vai muotoutuuko uudet tärkeät asiat ja tavarat kulloisen asuinpaikan ja kodin mukaan?