Toiselle puolelle lahtea - retkipäivä

Minulta on usein kysytty, että olenko kotiutunut tänne. Vastailen myöntävästi perusteinani lähinnä että koti on ihana ja itse  kalustettu ja että Istanbulin ruuhkat ovat jääneet taa ja rauhallinen lähes kylämäinen kotiseutu löytynyt. Rehellisinä hetkinä olen lisännyt, että tunnen Izmiriä kyllä vielä ihan liian vähän. Elo- ja syyskuussa oli kuumaa, sitten piti kulkea vaan huonekalukaupoissa ja jotenkin pimeys toi väsyn.

Ehkä Izmir ei myöskään ole niin selkeä turistialueiltaan, tai että Istanbulissa niitä the nähtävyyksiä oli niin paljon ja ne niin laajoja että oli jotenkin helpompi alkaa laidasta lukien vaan niitä katselemaan. Nyt on kellotorni nähty useampaan kertaan, samoin Smyrnan rauniot ja kauempana oleva Efeso. Asansör-hissi on nähty ja vieläpä myöskin telefrik. Jokaisen retkikohdetta etsivän oma apu, trip advisorkaan ei paljon auttanut. Kesällä sitten noita rantakohteita on tuossa vähän kauemapana ja keväämmällä muutenkin ehkä on houkuttelevampaa reissata lisää.

Tiedän kuitenkin, että jokaisella paikalla on annettavaa, vaikkei sitä olisi TOP 10 sitä ja tätä listoihin valittukaan, eikä siellä olisi turistien jonoa - hyvä vaan jos ei olisi. Niinpä valitsin avaruuden kaipuussani retkikohteeksi Karşıyakan kaupunginosan toisella puolella lahtea. Tietysti vilkuilin vähän vinkkiä Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä blogin Petralta täältä ja täältä. Hän kun siellä asuu. Lautalla kerran olen Bostanlıssa käynyt ja se on osa Karşıyakaa, mutta vähäiseksi jäi se reissu. Tiesin, että lautta olisi varmasti kaunein ja ihanin reittiväline, mutta täältä pääsee suoraan junalla, niin houkutus kävi liian suureksi ja mukavuudenhalu voitti. Plus että vielä on aika jäätävä keli - näin ulkosuomalaisen näkökulmasta ainakin ;) (tuuli nyt ainakin oli kylmä ja voimakas)

erinäköisiä mauste-, pähkinä-, kuivahedelmäkauppoja oli siellä täällä

lempparisyklaamit pääkadun kukkina 

todella hämmentävä kaveri jonkun ravintolan edustalta

auringonpaisteessa lepäilijä

kevät tulee

Joskus on vaikea tietää, mikä piristäisi parhaiten. Leffa tai kirja kotisohvalla, puuhailu kotosalla, puhelu ystävän kanssa vai kenties pieni seikkailu kodin ulkopuolella. Nyt päätin kokeilla siis tätä. Matkaseurana kamera ja kirja. Tavoitteina ottaa muutama kuva, juoda ehkä kahvia kauniissa maisemassa, ehkä pyörähtää vaikka jossain kaupassakin... Levon ja hengailun kannalta siis.

Jo junassa tajusin, että oli todella jo aikakin ottaa kamera ja lähteä vähän katselemaan ympärille. Jo siinä tuntui pirteämmältä kuin toviin. Ihan hyödyllistä, että on tällainen luonne että jo kotoa poistuminen on seikkailu ;) Toisaalta, MatkaMartta on sellaista seuraa, että usein tulee seikkailuja aika itestään. Olen myös opetellut lisää sitä, että osaisin iloita kauniista kukasta, suloisesta mummosta kadulla, lumihuippuisesta vuoresta horisontissa, hyvästä kahvikupillisesta tai auton konepellillä venytellen heräävästä kissasta. Näillä faktoilla kun mennään, niin aina on jotain jännää edessä.

Perillä oli jo sellainen olo, että olisi melkein eri kaupungissa. Kävelykatu täynnä kauppoja,  sivukaduilla ravintoloita ja kahviloita ja kaikenlaisia hauskoja pikkuputiikkeja. Aamupäivällä oli vielä hiljaista ja iltapäivää kohti tuli enemmän "Istanbul-olo"  - enemmän sellainen olo että asuu suurkaupungissa. Rannalla käveleskelin myös sen, mitä tuulelta pystyi. Siellä ehkä siitä tuulesta juuri johtuen, kadut olivat melko tyhjät. Izmirin lahdelle katsellessa tajusin, että pienen seikkailun lisäksi olin kaivannut myös sitä, että näkisin kauas. Kaivannut sitä tunnetta ja tilannetta "ettei silimä pökkää heti mihinkään", kuten Etelä-Pohjanmaalla asia ilmaistaisiin. Kai sen siitä tunteesta huomaa, että pellon laidalla syntynyt, Lapin vaaroille ja järven rannalle lapsuudesta asti juurtunut ja vieläpä siellä Etelä-Pohjanmaan lakeuksillakin vuosia latomerta katsellessa aikaa viettänyt. "Jos mun tuloo niin paha olla niin lakialle kattelen..." laulaa myös Lauri Tähkä. Nythän ei varsinaisesti ollut pahasta olosta kyse, mutta lakialle katteleminen alkoi soimaan päässä :)

Kuten tiedätte, kapeat mutkittelevat pikkukujat, polut, portit ja tämä oma "kotikylä" on kovasti minun mieleen, mutta oi mikä vapauden tuntu kun näki niin pitkälle. Aallot vaan liplatti, tuuli tuuli, jalkakäytävät lähes tyhjät, miljoonakaupungin syke oli jäänyt jonnekin horisonttiin yhdessä lumihuippuisten vuorten kanssa. Täällä ajatuskin kulki jotenkin vapaammin ja reippaammin. 

vuorien huipuilla lunta

kalastajapappa

penkit odottaa istujia ja puut silmuja

ratikkatyömaa

houkutteleva nojatuoli

Mä olin kuvitellut että täällä etelämmässä talvi olisi lämpimämpi. Nyt ei kyllä ole ollut juuri Istanbulia lämpimämpi, ehkä vähän kuitenkin ja vähän aurinkoisempi. Mutta täällä onkin ihan kunnolla ollut kylmää, tosin olen ymmärtänyt, että on normaalia vähän kylmempää. Sitä taustaa vastaan eilinen aurinkoinen päivä tuntui jo vähän keväiseltä, kun aurinko paistoi, näkyi silmuja, kevätkukkia myytiin ja joihinkin istutettuihinkin oli kukat puhjenneet. Tuuli oli kylmä, mutta aurinko lupaili jo kevättä ja aavistusta kesästä <3 

turkkilainen kahvi on aina hyvä ajatus