Kevään merkkejä ja ystävyyttä.

Istanbulissa ei enää muutamaan päivään ole satanut lunta, mutta vesisade ja harmaus on leijunut kauniin kotikaupunkini yllä. Olin sopinut ystävän kanssa jo lauantaiaamulle tapaamisen puistoon kävelylenkin ja aamupalan tiimoilta. Näin teimme, sillä eihän suomalaiset naiset ole sokerista, sisua on vaikka muille jakaa ja sateellakin pärjää kun on varustautunut hyvin ja kun päättää niin :)

pienet tulppaaninalut jo nousevat reippaasti maasta

Olin ihan innoissani kaikista kevään merkeistä, näin ekaa kertaa nyt tälle keväälle pienten tulppaaninalkujen nousevan, yksi puukin jo kukki (mutta mikä, kuka tietää?) ja orvokit ja esikot loistivat aurinkoina sateen ja harmauden keskellä. Küçük Camliça-puisto on oikein kiva puisto-alue niihin hetkiin kun pelkkä betoni, asfaltti, autot, bussit ja tööttäykset tulee korvistakin jo. Kipusimme ja liukastelimme rinteitä ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle. Vieläkö mennään? Tuosta vai tuonne? Tylsäähän ei äkkiä kahdelle naiselle tule. Puheenaiheet vaihteli. Me olemme tunteneet vasta vajaan vuoden- siitä saakka kun tulin tänne. Hän kuuluu siihen ulkosuomalaisnaisporukkaan, joita olen saanut tässä tämän vuoden aikana oppia tuntemaan. Istanbul, toisessa maassa asuminen ja sen ilot ja haasteet yhdistää kyllä ihmisiä kumman kätevästi.

Ihan viidakkotunnelma, kun muratit kiipeilivät pitkin puita

Sateinen keli ei antanut oikeutta sinänsä kauniille maisemille, mutta kukat ilahduttivat kulkijoita.

ylämäki alamäki ja piristävät kevätesikot

Sitten kun nälkää ei voinut enää vastustaa menimme aamupalalle eli siis turkkilaisesti kahvaltı. Se on täällä ihan käsite ja muutaman kerran olen ravintolassa aamupalan syönyt, mutta en tällaista kyllä ennen. Kuinka ihanaan paikkaan ja kauniiseen ravintolaan ystävä minut johdattikaan. Kattokruunut ja taitavasti koristellut seinät yhdessä kauniisti tarjolle aseteltujen lukuisten juustojen, oliivien, tomaatin, kurkun, hedelmien, hillojen, jugurtin, hunajan jne. kanssa olivat kauniita katsella ja ruoka oli hyvää. Kyllähän sitä tunsi itsensä melko hemmotelluksi, kun tarjoilijat kävivät kysymässä, tarvitsisimmeko jotain, vaikka siis buffet-pöytä oli vieressä. Suodatinkahvia sitten halusin, luulenpa että sain ihan tavallista nescafë-purkista otettua, mutta kaiken ollessa niin kaunista, mukavaa ja juhlavaa, ei sekään mitään haitannut.

vielä ei ollut ihan terassikeli

jugurttia ja hedelmiäkin löytyi ja melkein liian hyviä oliiveja :)

hillo ja hedelmävalikoimaa

juustoja, oliiveja jne. turkkilaiseen aamupalaan kuuluvaa

Olin niin reipastunut seurasta ja aamupalasta sekä ei-niin-kylmästä-säästä, että päätin kävellä kotiin asti. Mikäs sitä oli alamäkeä myöden tallustella maisemia ihmetellessä. Matkaa tehdessäni jatkoin aiempien keskustelujemme teemojen pohtimista osin myös ystävänpäivän innoittamana varmaan. Ystävyys on jännä juttu. Pakottaa sen syntymistä ei voi, mutta sen syntymistä voi varmasti edesauttaa, kun järjestyy tilaisuuksia missä ihmiset ovat keskenään tekemisissä. Kai meissä useimmissa on jonkun sorttinen tarve tutustua toisiin ja olla tekemisissä. Tarve jakaa asioita ja saada vastakaikua ajatuksillemme ja pohdinnoillemme. Välittää ja olla välitetty.

matkalla kohtaamani puu, jonka rungolla kasvoi pieni vaaleanpunakukkainen kukkanen

Yläasteelle kun menin, olin 12,5v ja olin kaukana kotoa. Monia haasteitakin siinä oli, mutta siellä myös tutustuin ihaniin ihmiisin, jotka edelleen ovat rakkaita ja joiden kanssa tavataan säännöllisesti. Kun niin nuoret laitetaan samoihin huoneisiin asumaan, jakamaan kaikkea arkea, iloa, suruja yhdessä, niin siinä kyllä alkaa aika hyvin toisen tuntea. Ei oikein enää tule mieleen asiaa, joka voisi tämän kaataa. Niin on testattu tämä ystävyys. Lapsena ja nuorena sitä ehkä tutustuukin nopeammin - mutta ei se silti itsestäänselvyys ole, senkin olen joutunut kokemaan aiemmin.

Kesätyöpaikka myös oli aika elämys. Olen ollut leirityöntekijänä useamman vuoden leirikeskuksessa, joka sijaitsi melko korvessa (kai niin voi sanoa :) )Sinne meitä sitten laitettiin parikymmentä nuorta aikuista kesäkuun alkupuolella ja heinäkuun loppuun asti niin mentiin. Siinä alkoi kyllä oppia tunnistamaan toiset askelista, yskimisestä ja siitä, mitä laulua ja millä äänellä kukin lauloi lapsille illalla :) Aina minua vähän ihmetytti se, että kuinka lähes aina porukasta tuli tiivis ja yhtenäinen vuodesta toiseen. Tietysti toiset tulivat keskenään läheisimmiksi kuin toiset ja jotkut pitävät vuosien jälkeen yhteyttä, jotkut eivät, mutta kun oli tarpeeksi yhteistä haastetta työssä, aikaa mitä viettää yhdessä ja yhteiset ilonaiheet (sauna, suuri seikkailu ohjelma tv:stä, uno-peli ja retket kylän keskustaan jäätelölle ja uimaan) niin pian alkoi tuntua tutulta ja oli kiva olla yhdessä. Useinhan yhteinen vihollinen yhdistää, mutta yhteiset ilonaiheetkin voi yhdistää ja yhteinen tekeminen - eli se työ tässä tapauksessa.

nuput kohti kevättä

Nyt sitten jotain samankaltaista, mutta toki myös hyvin erilaista, on saanut kokea täällä. Sukulaiset ja ystävät ovat Suomessa, Ruotsissa, missä maissa nyt kelläkin ja milloinkin ja moni asia muutenkin eri tavalla kuin aiemmin. Varsinkin alussa kielitaidottomana kauemmin maassa olleet suomalaiset olivat melko aarteita. Heiltä on pystynyt kysymään monenlaista: "Mistä löytyy leivinjauhetta?" "Miten pyydän ravintolassa laskun?" "Millä bussilla pääsen IKEA:an?" tms. :) On myös voinut tietää, että jos tarvitsisi tulkkia esim. lääkärireissulle tms. niin sellaisen varmaan saisi mukaan. Sama elämäntilanne on näin yhdistänyt toisiinsa meitä, jotka emme välttämättä Suomessa olisi toisiimme tutustuneet. Vaikka paikalliset ystävät on tärkeitä kielen ja kulttuurin kannalta ja muutenkin, niin kyllä tykkään että on niitäkin ystäviä täällä, jotka puhuu samaa kieltä, ei pidä salmiakkia myrkkynä ja antaa yllärilahjana muutaman kilon ruisjauhoja  tai puolukkahilloa <3

Itsestäänselvyytenä en ystäviäni halua pitää. Sellaisia kokemuksia taustalla minullakin on, että luulen osaavani arvostaa sitä, että nyt saan jakaa elämääni ystävieni kanssa ja saan olla osa heidän elämäänsä. Elämääni kuuluu ihmisiä, jotka olen tuntenut jo yli puolet elämästäni, niitä joiden numerot ovat olleet puhelimessa 10 tai 15 vuotta, sekä nyt esimerkiksi näitä viime vuoden mukanaan tuomia. Kiitos kaikille teille, en haluaisi kuvitella elämää ilman teitä!