Bussimatkailua Turkissa Izmir-Fethiye

Bussireissut tuntuu ainakin Suomessa jotenkin hieman junia ankeammilta. Ei voi liikkua käytävillä, vessa on karmea, mistään et saa vesipulloa saati kahvia, jalkatilaa ei ole jne. Tosin osaltani busseilua on aina rajoittanut se että tulee niin helposti huono olo. Turkissa sen sijaan bussimatkailu on ihan eri levelillä, tosin paikallisia pitkänmatkan junia en ole edes testannut. 

Bussiliput voi tilata netistä ja siinä samalla varataan paikka. Paikkaa varatessa ilmoitetaan sukupuoli sillä toisilleen vierasta naista ja miestä ei laiteta vierekkäin. Tässä kuulemma syy siihen, että jotkut eivät käytä lentokonetta vaan bussia, koska eivät halua vieraan miehen/naisen viereen. Busseissa on turvavyöt ja penkit mukavat ainakin käyttämässämme yhtiössä. Menomatkalla oli oikein näppärä bussi-isäntä vai millä nimellä häntä voisi kutsua. Teetä, kahvia, colaa, vettä, pientä suolaista jne. tuli (alkumatkasta) melko usein. Tauot olivat suht lyhyitä, mutta vessaan ehti kyllä. Harmi kyllä kahvitarjoilua ei ollut siihen aikaan kun olisimme lounaaksi varaamamme suolaiset poğaça-leivonnaiset kahvin kanssa halunneet, no vedelläkin selvittiin. Leffoja olisi voinut katsoa ruudusta ja nettikin ilmeisesti oli, en testannut kun puhelimessakin sellainen on.

teetä ja keksejä

vuoristomaisemaa

ylös ja alas

kyliä matkan varrella

taatelit kypsyy

Olimme Fethiyessä perillä ennen muita eri paikoista saapuvia ystävättäriä, joten jäi aikaa toteuttaa muutama haave asioiden, kuten iltapalan ostamisen ja minibussireittien selvittämisen ohella. Ehdimme sekä uimaan että kahville. Ihan paras jääkahvi ikinä!! Ei makea, mutta ei semmoinen kitkerä niinkuin ne sokerittomat jääkahvit joskus on. Täydellinen, kuten maisema ja seura.

Niin, ensin etsiydyttiin minibussilla hotellille. Minibussi lähti sen Carrefourin läheltä (muttei ihan edestä) missä tämä banaanin osto aikoinaan tapahtui. Minarimatka meni paikallisten kinastellessa kuskin kanssa jostain, joka jäi vähän auki. Perille päästiin ja voin ihan suositella Delta hotellia johon päädyimme tripadvisoria ja booking.comia selailemalla. Ei mikään suuri ja pramea ja tänä vuonna valmistunut, mutta siisti, hyvällä paikalla ja erittäin hyvä palvelu. Reagoin itse sekä osa muustakin matkaseurueesta homeelle jne., mutta kellekään ei tullut mitään oireita. Samassa talossa oli italialainen ravintola Bella Mamma´s, jossa kerran kävimme ja ainakin minun lohi kastikkeella ja perunamuusilla oli ihana, vaikkei ehkä sitä italialaisinta osaa menusta :)

hotelli oli tässä heti rannan tuntumassa

parvekkeelta

Lämpöä oli jonkun verran enemmän kuin Izmirissä, ei ihan kesäkuumat lukemat kuitenkaan (siis Suomen kesä kyllä, muttei Etelä-Turkin) Fethiye selvästi oli turistien suosiossa ja vastaan tulikin ihmisiä bikineissä ja ihan rantakamppeissa. Se hämmensi sekä sen puolesta ettei enää tuntunut niin kuumalta ja siksi että on ehtinyt jo tottua täällä asuessa että bikinit ei ole kahvila-asu. Joka paikassa meille puhuttiin englantia ja kauppojen valikoimissa oli pyyhkeitä, aurinkorasvaa ja uimaleluja. Kovin paljoa väkeä ei kuitenkaan ollut. Myöhemmin kuultiinkin taksikuskeilta ja myyjiltä, että turistikato on todellinen ja vaikea asia sinne. Yli 30 vuotta pystyssä pysyneen tekstiilikaupan myyjä  (ilmeisesti omistaja) sanoi että joutuvat harkitsemaan lopettamista.

Voi, kunpa tilanne vielä muuttuisi ja rauhoittuisi niin että maailmalla taas jaksettaisiin uskoa että Turkissa voi edelleen lomailla turvallisesti. Onhan täällä niin monenlaista ihanaa nähtävää ja koettavaa. Varsinkin kun uskaltautuu turistirannalta vähän syrjään. YMmärrän kyllä senkin että nyt tilanne on hankala, kun täällä oikeastikin on tapahtunut kurjia asioita ja nykyään uutiset leviää hetkessä yli koko maailman. Ihanaa että siskoni ja tätini ovat uskaltautumassa tulla tänne vielä tässä kuussa, samoin Istanbulissa asuva ystäväni tulee tsekkaamaan uudet kotiseutuni. 

pasuunakukka, jota ei tarvitse mahduttaa sisälle talveksi kuten Suomessa asuvat serkkunsa

Aikanaan alkoi tulla tietoa lentokentältä Dalamanista että ystävien lennot ovat saapuneet ja pian voisimme nähdä. Osan kanssa näkemisestä ja jopa puhelinkeskustelusta oli jo aikaa, mutta heti oli kotoisa olo, kun tulivat. Halattiin ja siitä se sitten lähti. Iloinen puheensorina, jonka alkamiseen riittää se, että nähdään. Päätettin koittaa käydä nukkumaan, sillä seuraavana päivänä oltiin aamusta jo lähdössä Perhoslaaksoon. Nyt pitäisi käydä nukkumaan myös. Tässä ensimmäinen erä reissukuvia. Lisää seuraa.

Roskat ja MatkaMartta lähtee, mutta posti ei :)

Huomenna se on. Odotettu reissu muutaman ystävän kanssa kohti Fethiyetä. Tiedossa ei ole mitään jokaisen turistinähtävyyden kahlaamista, vaan rauhallista eloa ja oloa. Tavoitteena olisi kuitenkin nähdä Kelebekler Vadisi (Butterfly Valley, Perhoslaakso) ja Amyntas kaya mezarları Amyntas rock tombs tai suomeksi kalliohaudat ja sitten vähän Ölüdeniziä josta perhoslaakson lautat lähtevät ja Fethiyen vanhaa kaupunkia/satama-aluetta kierrellä. Enempi teemana kuitenkin tavata vanhoja ystäviä, puhua pois välimatkaa ja sitä ettei olla päästy hetkeen näkemään.

Olen täälläkin avautunut roskien lähtemättömyydestä. No nyt uskallan sanoa jo että toimii :) Jes! Migroksen sitruunantuoksuiset nauhoilla sidottavat keltaiset pussit sen teki, iloitsen! Postia taas ei ole tänne vielä kertaakaan tullut, mutta tänään sekin lähti toimimaan kun tuli ihana paketti Suomesta ja pari kirjettä. Kuplamuovikirjekuoria löysin ja niinpä lähdin postittamaan N-kummitytön lahjaa. Katsoin että postin piti olla auki viiteen, hyvin ehtii tuumin. No, olin neljän jälkeen siellä ja sain kuulla että paketit pitää kuitenkin olla jo 15.30 postissa, jotta lähtisivät. Sen ymmärsin - onhan Suomessakin joku aika nillä, mutta täällä siis eivät ottaneet paketteja sinne seuraavaa päivää odottamaan, no reissun jälkeen sitten...

Tämä oli vaan nyt tällainen pikapostaus ilmoittamaan että blogi elää hiljaisuutta viikonvaihteeseen asti ainakin. Viimepäiviltä nyt kuitenkin muutama kuva.

tältä aamulta puistosta tai sellaiselta piknikalueelta

kaverini matkalla postiin

ja matkalta postista kotiin tuli tämä astetta päättäväisemmin tietä pitkin taivaltava kaveri vastaan

huomaatte, että Bospor on vaihtunut vuoriin :) Ne on vaan niin <3

Reeta Paakkinen: Kuun ja tähden mailla - kirjasuositus

Tämä on hävettävän kauan ollut mielessäni. Kirja on ollut luettuna ja sitten se on ollut väärässä maassa tai minä. Moneen kertaan olen halunnut ja aikonut kirjoittaa ja aloittanutkin. Sitten kävi, kuten joskus käy että kun on tarpeeksi myöhässä ei enää tiedä miten asiaan tarttuisi. Mutta vielä kirjaa ehtii lukemaan ja ostamaan - suosittelen :)

Olen lukenut jo ennen Turkkiin muuttoa Reeta Paakkisen kirjan "Kotona Istanbulissa" ja nyt oli  siisvuorossa uusin kirja "Kuun ja tähden mailla - Elämää Turkissa ja Kyproksella" (Atena)

Kirjassa on historia ja nykyisyys - faktat ja mielenkiintoiset tarinat - kirjailijan oma elämä ja hänen kohtaamiensa ihmisten ja historiallistenkin henkilöiden elämät mielenkiintoisessa vuoropuhelussa keskenään. Kirja vie lukijansa Izmirin juutalaisten salaisisiin synagogiin, Pohjois-Kyproksen hiekkarannoille ja Istanbulin sohjoisille kaduille lastenrattaita työntämään. 

Nimensä mukaisesti kirja sijoittuu sekä Turkkiin että Kyprokselle. Tarinoiden ja sujuvan kerronnan lomassa siellä täällä on muutama sivu, jossa on kerrottu faktatietoa jostain tietystä aiheesta, kuten mistä Gezi-parkin tapahtumissa oikeastaan oli kyse, huivin käyttämisestä tai Kyproksen historiasta.

Monet luvuista sisältävät muutenkin tarkkaa historiatietoa vuosilukuineen ja nimineen. Samalla intensiteetillä kuin kirjassa kuvataan ottomaaniajan haaremeissa eläneiden naisten elämää, tulee lukija tietoiseksi myös siitä että Gezi-parkin tapahtumien aikaan sieltä lapset saivat kasvomaalauksia tai jotain sellaista Turkin viimeaikojen politiikasta, jota ei lehtien palstoilta voida lukea. Ehkä juuri se ajankohtaisuuden ja laajan historiallisen katsauksen ote tekee kirjasta niin viehättävän ja laaja-alaisen kuin se onkin. Siinä myös uskalletaan käsitellä mm. maahanmuuton, ihmiskaupan ja nykypolitiikan vaikeitakin aiheita loukkaamatta ketään.

Historian lisäksi myös turkkilaisesta arjesta ja sen tavoista tulee tavalliselle lukijalle varmaan huimasti lisätietoa, kun minäkin 2,5 vuoden täällä asumisen jälkeenkin sitä sain. Kirjassa lisävalotusta sai niin ympärileikkausjuhla, perhe-elämä ja työelämäkin. Hykerryttävää oli lukea niitä kohtia, joissa huomasi nyökkäilevänsä. "juuri näin se on" "näin minullekin on tapahtunut".

"Siisti vaikutelma on valttia esimerkiksi asunnonhaussa, jossa on tavallista tiedustella myös asunnonhakijan siviilisäätyä. Metsästäessäni itselleni vuokra-asuntoa monta vuotta sitten kuulin, kuina kiinteistönvälittäjä soitti haluamani asunnon omistajalle. Välittäjä kysyi omistajalta, suostuisiko hän vuokraamaan kolmion sinkkunaiselle vai halusiko hän vuokralaiseksi ehdottomasti aviossa olevan pariskunnan. "Juu, hän on neiti-ihminen... Sanomalehdessä töissä... Huolitellun ja siistin oloinen... Takaaja löytyy. Mitä sanot, tehdäänkö sopimus, minusta tämä asia on nyt hoidettu." 

"Turkissa naisten välinen solidaarisuus on usein vahvaa ja railakkaalla huumorilla maustettua. Toivotimme toisillemme nauraen hyvää päivänjatkoa ja jatkoimme omille teillemme."

Turkkilaista elämää kuvaaviin lukuihin verrattuna vielä enemmän ahaa-elämyksiä koin Kyproksen kohdalla. Alkoi olla jo olo että liput sinne pitää tilata pian tai mielummin heti. Enkä tietysti tyytyisi kreikkalaisen puolen turistikohteisiin, vaan haluaisin löytää kirjassa niin elävästi kuvattuja rantoja, basaareita ja kujia. Perustietoa minullakin toki oli saaren kahdesta valtiosta ja jotain sen historiastakin, mutta kuten arvata saattaa nämä koulun historian tuntien ja uutislähetysten tiedot saivat nyt runsaasti lihaa luiden ympärille. Tuli lisää ihan sitä yksityiskohtaisempaa tietoa, mutta myös ihmisten tarinoiden ja Reetan omien kokemusten myötä paikat alkoivat elämää mielessä paljon todellisemmin.

Kirjoitustapa on sellainen, että kokee itsekin olevansa mukana sukulaistädin parvekkeella ja näkee mielessään hänelle vietävät ruuat ja samoin pääsee mukaan kahden kotinsa jättämään joutuneen kohtaamiseen. Tunnelmia, säätä, ihmisten ilmeitä, sanoja ja eleitä kuvataan niin elävästi, että ainakin minun silmieni edessä ne vilistivät kirjaa lukiessani. Kirja tempaisee mukaansa ja se vie niin vauhdikkaasti tapahtumasta, vuosisadasta ja maasta toiseen ettei ajankulua huomaakaan.

"Olin toimittamassa 90-vuotiaalle tädille kotona valmistamiamme ruokia, jotka olin tuonut autolla Kyrenian rantakaupungista vuoriston ja Mesaorian tasangon läpi pääkaupunkiin. Isossa putkikassissa oli muoviastioihin pakattuja, riisillä ja yrteillä täytettyjä kurpitsankukkia, hitaasti uunissa kypsytettyä lammaspataa kleftikoa ja pieni rasia mintulla ja halloumi-juustolla (turkiksi hellimillä) täytettyjä uppopaistettuja piirakoita."

"Kyproksenturkkilainen nainen tiesi heti, kuka mies oli, sillä hän oli itsekin evakko ja tunnisti miehen kasvoilla olleen surullisen, eksyneen ilmeen. Hän avasi tälle portin kuistille, kätteli ja pyysi istumaan alas."

Suosittelen kirjaa niin Turkista ja Kyproksesta ja niiden historiasta kiinnostuneille, tännepäin matkaa suunnitteleville ja elämäänsä jo täällä viettäville. Joulun lähestyessä taas pikkuhiljaa (alle 100 päivää enää) tämä voisi olla myös hyvä lahjavinkki.

Syksyfiilis tulee kaikkialla.

Minä olen ihan syksyihmisiä - tai ehkä kaikkein eniten olen vuodenaikaihmisiä ja vuodenajanvaihtumisihmisiä :) Mutta kesän jälkeen tummat illat, kynttilät, viltit, tee, into kokeilla jotain uutta, innostus ottaa joku käsityöprojekti esille. Onhan se ihanaa. Suomessa siihen voi lisätä vielä saunan, sieni- ja marjaretket, mökkireissut ja siellä saunominen ja kylmään veteen pulahtaminen, nuotio-illat, ruska ja arjen palaaminen kesän hössötyksen jälkeen (josta myös tykkään).

Turkkilaisessa sykysyssä on ihan omia ihania piirteitä. Ruskaa ei ole, mutta kyllä puut kauniisti kellastuu täälläkin. Aamun kuulaus on yhtä ihana molemmilla, ehkä Suomessa on +10 ja täällä +16, mutta silti :) Tummissa öissä taas Turkki ehdottomasti saa suuremman plussan sillä täällä ne on myös lämpimiä, tosin nyt ei enää ilman vilttiä kovin myöhään parvekkeella istuskele, mutta ollaanhan sitä kohta jo lokakuussa.

Basaarilla oli juureksia, omenoita ja tuoksu sen mukainen. Basaarireissun jälkeen tuli myös ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa olo että voisi leipoa jotain ja tehdä ruokaa uunissa. Lapsuudesta muistan, että puu-uunia lämmitettiin koko talon lämpimyydeksi ja kosteuden poistamiseksi. Täällä tilanne ei ollut se, mutta nyt on jo fiilis että voi lämmittää ihan tuota sähköuunia ilman että koko asunto on ihan tropiikki.

Jotenkin syksyllä on vaan sellainen vaikutus, että kotia on kiva sisustaa (nyt on kyllä vähän pakko -hahaa), tehdä to-do-listoja (kuten myös Thaimaanrannan maalareiden Heidi on tehnyt ja melkein muakin houkuttaisi) ja muutenkin ajatella olevansa tehokas ja jopa spurtata sen kanssa hieman. Suomessa asiaan kuului tulppaanien, narsissien jne. istuttaminen ja nyt ostin täältäkin sipuleita. Pitäisi vielä käydä jotkut ruukut löytämässä jostain. Asiasta viidenteen - luotan ruukkujen löytämiseen kun nyt löytyi kirjakauppa, johon luvattiin tilata niitä kuplakirjekuoria :)

Syksyyn liittyy vahvasti se tunne että saa luvalla käpertyä kotiin ja yksinäisille lenkkipoluille, jotka ei ihan niin houkuttelevia ole täällä, mutta kuitenkin. Kesä on jotenkin paljon vaativampi, pitää olla esillä, olla sosiaalinen, reissata jne. Se on aivan toosi ihanaa myös, älkää ymmärtäkö väärin, mutta kyllä sen on aika myös loppua ja arki ja introvertimpi elämä on ihan tervetullut.

Lauantai-iltana testasin Suklaapossun blogista löytämääni omenapiirakkaohjetta, johon EI tarvita vatkainta, sillä mulla EI ole vatkainta eikä myöskään pikkukulhoja, sinitarraa, foliota, pakastepusseja, tulitikkuja (paitsi pari lainattua), liimaa tms. asioita joita yleensä kodissani aina on. No, piirakka oli ihanaa, ihan suosittelemisen arvoista. Sen sivutuotteena jääkaappini tuoksuu ihanasti ompulle - niin syksyistä sekin. 

huomatkaa mitta, joka aina valmiina jos jonkun seinän leveys tai laatikon syvyys pitäisi tsekata :)

leipomiskahvit

koska piirakka meni tuliaisina kylään niin tarvitsin selkeästi omena-persikka-kaurapaistoksen - ja resepti omasta päästä

syksyisessä vihannesinnostuksessa myös täältä löydettyä broileri-riisipataa testattu sovellettuna.

Olin jo ihan aidosti epäillyt, että täällä etelässä ei syksyfiilis löydä mua, mutta löysimme toisemme <3

Kotiutumisen edellytys on basaarin löytyminen.

Kuten olen kertonut, minusta tuli jo Istanbulissa basaari-ihmisiä. Ei ehkä äärettömän intohimoinen, että vaan sieltä ostaisin, mutta mielellään kuitenkin viikkobasaarilta vihannekset hain ja nautin tunnelmasta. Otin siis heti selvää, olisiko täälläkin basaari. Sen verran tärkeä oma basaari turkkilaiselle on, että netistä löytyi helposti koko Izmirin alueelliset basaarit (semt pazarları). Minäkin löysin lähimmäisen basaarin, joka on lauantai-basaari eli lauantaisin torin laidalle kauniin mäntymetsän läheisyyteen levittäytyy teltat myyjineen. Pari kertaa olen ohi siitä mennyt lauantaina, mutta tänään vasta ehdin paikalle ensimmäistä kertaa.

ilahdun aina, kun kadun päästä kurkistaa vuori

näkymää täältä "kotikylältä"

oliivipuita kasvaa teiden varsilla siellä täällä

meloni-auto

Kuljin tahallaan pidemmän reitin kautta ja koitin etsiä samalla kirjakauppoja ja kuplamuovikirjekuoria tai muita vähän paksumpia. Mutta Istanbulin tavoin se oli täälläkin hankalaa, eikä onnistunut. Löytyi pieni sievä vihko, pari kynää ja yhden kaupan setä tarjosi viipaleen melonia. Turkiksi kavun ja suomeksi näköjään cantaloupe-meloni. Samanlaisen ostin itsekin tienvarresta pojalta, joka niitä kuorma-auton lavalta myi. Ihan en ymmärrä, miten pakettien ostaminen on näin hankalaa. Nyt joutuu kummityttö N odottamaan synttärilahjaa vielä siellä kaukana <3 että täti ehtii löytää jostain paketin, paketti joka oli jo muutenkin myöhässä. Ou nou.

Kävelevä nähtävyyshän tietysti olin varsinkin kun oli kamera mukana. Yksi rouva pysäytti ja kysyi että "Näinkö mielenkiintoinen tämä katu on?" :) Sanoin, että olen vasta tänne muuttanut ja pitää sukulaisille ja ystäville vähän kuvia näyttää. Samalla hän vahvisti että suuntani on oikea kohti basaaria ja toivotti kovasti tervetulleeksi tänne. Sekatavarakaupan täti taas myi paketin henkareita ja ihmetteli myös kameraa, mutta ymmärsi että Istanbulista on paettava tänne rauhaan :) Olivat 5 vuotta myös siellä asuneet. Itsehän siis edelleen rakastan myös Istanbulia, mutta kyllä tämä rauha on ihanaa ja se että kävellen pääsee moneen paikkaan. 

Basaari löytyi ja voi, millainen :) Niin iso ja suloinen ja kotoinen. En edes kokonaan sitä ennättänyt kahlata läpi. Vaatteita jne. varten lähti oma kujansa, jota vaan kurkkasin ja vihanneksia ja hedelmiä varten toinen. Kovin paljon en sitten kuvia kuitenkaan ottanut, pitänee palata uudelleen vielä joskus kameran kanssa. Basaarit on siis vähän kuten Suomessa torit, useimmiten ne rakentuvat tavalliselle kadulle tai torille kerran viikossa. Joukossa on varmaan ammattimaisempia myyjiä että myös niitä, jotka myy omia tuotteitaan - en tiedä mutta näin oletan. Aina tuntuu myynnissä olevan kurkkua, tomaattia, salaattia, paprikaa, sipulia, porkkanaa, perunaa ainakin ja tietysti juustoja ja oliiveja, pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, yufka-taikinaa, mausteita jne. Sitten kauden vaihtelujen mukaan muuta. Nyt siellä näkyi mm. maissia, tuoreita saksanpähkinöitä, punakaalta, kaalta, purjoa, persikoita, nektariineja (kausi kyllä loppumassa jo kohta), viinirypäleitä, omenoita, päärynöitä, vesimelonia, cantaloupemelonia ja kohta satokauttaan aloittelevia mandariineja ja granaattiomenoita. 

Minä oliivifani olin jo viikon verran ilman oliiveja, kun odotin basaarille pääsyä. Täällä kuuluu asiaan, että oliiveja, viinirypäleitä, juustoja, mansikoita jne. saa maistaa ennen valintaa. Jotkut leikkaavat myös omenoista, persikoista jne. viipaleita. Maistelin minäkin siinä paria oliivia ja toista päätin pussillisen ottaa. Grammamäärän sijaan voi tahtomansa määrän ilmaista myös liiroina - Saisinko oliiveja kolmella liiralla tai sipuleita 1,5 liiralla :) Viinirypälemyyjä huuteli että rypäleet on tänäaamuna klo 5 leikattu köynnöksistä ja maistuisivat makealta kuin hunaja. Hän kehotti myös maistamaan ja sanoi, että jos eivät ole makeaa kuin hunaja, älä osta :) No, olihan ne ihania ja valitsin sieltä sopivan kokoisen tertun. Tällä basaarilla oli keitettyjen maissien myyjiä kojujen välillä ja liiralla sai sellaisen herkun evääksi.

Tällainen rauhallinen lauantai täällä. 

Rantoja Turkissa.

Viimeinen rantapäiväpäivitys kirvoitti lisäkysymyksiä. Koitanpa niitä vähän lisävalaista, vaikka en mitenkään koe olevani rantaelämän ekspertti. Näin suuressa maassa, joka vieläpä on turismista paljon tuloja saava maa, on toki monenlaista rantaa ja uimapaikkaa.

Istanbulissa olen nähnyt etenkin teinipoikien ja muutenkin miesten hyppivän Bosporiin uimaan monista kohdista vaikkei siinä mitään virallista rantaa tai uimapaikkaa olisi ollutkaan - joskus jopa kieltomerkki, tosin niitä ei täällä paljon harrasteta. Moni taas on sitä mieltä, ettei Bosporissa pitäisi uida ollenkaan sen likaisuuden vuoksi, mutta toisaalta taas ymmärrän kaupungin helteissä vilvoitusta kaipaavia. Varsinaiset uimarannat kun monesti ovat vähän kaukana kaupungin keskustoista. Jos ihan oikeasta rannasta kahlaa niin usein saa kahlata ihan reippaasti ennen kuin tavoittaa uimasyvyyden, muissa kohdissa (niissä enemmän kielletyissä) vesi lienee jo syvää heti rantakadun tuntumassa.
Istanbulissa, sen saarilla ja myös täällä Izmirissä ja Çeşmessä ja varmaan muissakin paikoissa on nk. halk plajeja eli yleisiä uimarantoja. Niistä osa on kokonaan ilmaisia ja osassa pitää auton parkkeeraamisesta maksaa. Joissain ei ole kertakaikkiaan mitään palveluja olemassakaan ja joissain on kahvilaa tai maksullisia aurinkopetejä ja/tai varjoja. Vessoja joko on tai ei ole ja ne on tai ei ole siistejä :) Lähtökohtaisesti ainakaan näissä asumissani suurkaupungeissa ei ole Suomen kaltaisia rauhallisia pieniä ja hiljaisia rantoja, mutta epäilemättä niitäkin on. 

Meren ja rannan puhtaudesta ollaan montaa mieltä, mutta etenkin maksulliset rannat pidetään usein siisteinä. En missään kovin likaisilla rannalla ole uinut, enkä olisi toki halunnutkaan. Maksullisilla rannoilla en ole kovin monilla käynyt, mutta muutamilla toki. On sellaisia, joissa on pieni maksu ja hintaan kuuluu varjo ja aurinkopeti ja kahvilasta saa ostaa juotavaa ja syötävää. Nyt tämä viimeksi käymämme ranta oli sitten selvästä aika hyvin huolehdittu - olematta kuitenkaan mikään luksusranta. Suomen hinnoissa maksu oli noin 10 euroa, siihen hintaan oli siistit pukukopit, vessat, suihkut, aurinkotuolit ja -varjot sekä muutenkin siisti ja kaunis ranta. Aurinkovarjojen materiaalia e tiedä, näyttivät niin kauniilta ja luonnollisilta joten taidan kuvitella etteivät olleet muovia :) Miinuspuolena oli ettei omia juomia (edes vesipulloa), kylmälaukkuja tms. ei saa ottaa rannalle, vaan kaikki on ostettava rannan kahvilasta ja ravintolasta. Eihän tällaiselle joka viikko halua ja voi mennä, mutta kaiken muuton ja kiireen keskellä pieni lomanen oli aika ihana ja siitä ilosta voi kerran kesässä maksaa tuon verran. 

Asioissa on aina puolensa ja puolensa. Suomessa on ihania ja rauhallisia järvirantoja ja toki myös ruuhkaisia merenrantoja. Kaipaahan sitä toki koivuja, hiekkarantaa, laineen liplatusta mökkirannassa, mäntymetsiä järven rannoilla jne. ja ne ovat sitä omaa maisemaa. Mutta kyllä myös kuuma hiekka, palmut ja rannaton turkoosi meri ovat saaneet sulatettua sydämeni myös - ja auringonlasku rannalla ei huono myöskään :)

Tällä käymälläni rannalla oli viheralue, jolla oli riippumattoja ja tyynyjä, joissa voi oleskella ja sitten lähempänä rantaa, jossa mekin olimme, oli aurinkopetejä. Musiikkia oli, mutta ainakin päivällä se oli vielä ihan kohtuullisella voimakkuudella. Rannalla kierteli välillä tarjoilijoita, joilta sai ostaa ainakin vettä, jääteetä jne. On myös rantoja, jotka on selkeämmin tehty myös yöelämää varten, mutta ne on testaamatta, en voi kommentoida siis :)

Tähän loppuunpa voisin pyytää sekä Turkissa asuvia/asuneita kommentoimaan ja lisäilemään että myös muissa maissa asuvia kertomaan millaisia rantoja teillä on.