Banaanin ostamista ja Kayaköyn hylättyjä taloja (reissupostaus nro2)

Demressä hotellilla kyseltiin, että mistä löydetään bussiasema. Vastaukset oli kannustavia, kuten "ette te sitä löydä" ;) Ehdotin, että soittaisivatko taksin meille sitten aamuksi, mutta se oli kuulemma turhaa kun matka niin lyhyt. Kysyin uudestaan, että miten sinne sitten voisi mennä? Hetken aikaa päätään pyöriteltyään työntekijä lupasi, että he heittävät hotellilta meidät bussiasemalle.

Aamulla ensin aamupalalle, jonne mennessä jo tutuksi tai ainakin "tutuksi" tullut työntekijä kuiskasi että tänä aamuna teimme teille munakkaan. Muille näytti olevan keitettyjä munia, kuten meillekin edelllisenä aamuna. Kannattaa näköjään kysellä kaikenlaista koko ajan ja niin tulla tutuiksi :D Otettiin sitten aamupalan vahvistamana puheeksi bussiasemalle menomme. Hän oli sitä mieltä, että kyllä se löytyisi ja että ei ole nyt hotellilla autoa - perussetti ;) Ymmärrettyään, ettemme oikeasti varmaan löytäisi bussiasemaa alkoi autokin löytyä - edellispäivänä lupauksen antanut herra tuli itse meidät viemään bussiasemalle ja huolehti meidät oikeaan bussiin ja vieläpä varmisti, että hän saattaisi meidät oikeaan bussiin Kaşissa, missä olisi vaihto.

Kaş ja sen seudut olivat juuri niin kauniita, mitä olin kuullutkin. Haluaisin kyllä sinne vielä mennä kunnolla joskus! Bussiasemalta näkymät eivät niin upeat olleet, mutta ihanat vuoret sieltäkin näkyi.

 Pääsimme Fethiyeen ja siellä bussiasemalla myös meistä huolehdittiin taas hyvin. Selvittelimme, että mistä lähtisi minibussit Kayaköyn aavekaupunkiin, joka oli matkamme varsinainen pääämäärä sinä päivänä. Minareiden lähtöpaikka selvisi suunnilleen ja viimeisen varmistuksen saimme Carrefourin supermarketin edessä istuvilta papoilta. Liityimme pappojen seuraan samalle penkillle odottamaan. Aamupalasta ja välipalastakin oli jo aikaa ja näin houkuttelevia banaaneja ja mansikoita kaupan kulmalla perusturkkilaisella myyntikärryllä. Aikani mietin ja sitten rohkaisin mieleni ja kysyin myyntikärryn vieressä seisoneelta nuorelta mieheltä että paljonko yksi banaani maksaa. Hän tuntui ihmettelevän kysymystä, mutta kun sitä toistelin ja tarjosin liiran kolikkoa asia tuntui alkavan onnistua. Poika otti rahan ja hävisi kulman taa ja taittoi tertusta banaanin minulle. Tässä vaiheessa ystäväni kysyi jotain tähän tapaan: "Oliko tuo myyjä? Minä luulen, että se on teinipoika, joka odottaa meidän kanssa samaa minibussia!" En haluksi halunnut uskoa, mutta niinhän se oli ;) Poika vei rahan myyjälle ja antoi banaanin. "Päivä, jolloin turisti minulta banaanin osti". Samaan bussiinhan poika nousi tosiaan - voi nolot hetket. Tarina jatkuu. Bussissa kyselimme kuskilta, että miten meidän hotellille pääsisi. Eivät tienneet, mutta eipä hätää - the poika kaivoi älypuhelimensa syövereistä  vanhan kunnon googlemapsin ja näytti meille reitin ;) Naurua pidätellen matkusteltiin mäntykankaiden läpi kohti Kayaköytä.

Nauru sittemmin myöhemmin alkoi hyytyä kyllä, kun meidän (ja myös pojan) googlemaps ja kuskin ja muiden kylänmiesten ohjeet olivat keskenään ristiriidassa. Päätettiin uskoa googlemapsia, joka oli virhe. Käveleskeltiin edestakaisin vähän ja sitten päädyttiin johonkin kahvila/ravintola/infotiskiviritelmään ja saatiin tietää ettei hotelli ole sielläpäinkään. Sen sijaan taksi luvattiin soittaa ja odottaessa tehdä (hivenen ylihintaiset) pinaatti-juusto-gözlemet. Taksi vei meidät hotellille ja sovittiin samalla haku seuraavalle päivälle.

Olimme jo ehtineet ajatella, että Misafir evi ei olisikaan niin hieno ja kiva paikka, mitä netistä katsoen näytti. Mutta kyllä se oli! IHANA! Suosittelen! Booking.comin karttasivuilla se vaan oli sijoitettu väärään paikkaan. Omistaja kysyi: "Syöttekö tänään kanssamme?" Sanoimme ensin menevämme tutustumaan kylään ja sitten kyllä mielellään. Olimmehan lukeneet itsetehdyistä luomuherkuista.

Lähdimme taksin kulkemaa reittiä (jota olimme jo kävelleet pariinkin kertaan ihan aluksi) kohti aavekaupunkia. Ilmaksi olisimme tietysti toivoneet kaunista ilta-aurinkoa, mutta saimme sadetta lupaavan synkkenevän taivaan. Totesimme myöhemmin, että ehkä se synkeän harmaa keli sopi hyvin harmaisiin taloihin ja synkkään maisemaan. Synkkä on Kayaköyn (=Kalliokylä) tarinakin. Jos englanti sujuu ja kaipaat lisää tietoa, niin täällä on hyvä matkakertomus ja myös historiallista tietoa.

oikealla reitillä ollaan

sieltä se alkaa näkyä

Alueella on antiikin aikaan ollu Lebessuksen kaupunki, jonka raunioille on 1700-luvulla rakennettu kaupunki, josta käytettiin kreikaksi nimeä Livissos ja turkiksi Kayaköy. Kristityt ja muslimit asuivat siellä rintarinnan, tietojen mukana muslimit laaksossa ja kristityt rinteillä. Muslimiväestö oli maanviljelijöitä ja kristityt käsityöläisiä. Heidän kerrotaan eläneen pääsääntöisesti rauhassa keskenään siellä - naapureina auttaen toinen toistaan. 1900-luvun alussa siellä sanotaan asuneen noin 10 000 Kreikan ortodoksia (kristitty väestön osa) Ensimmäisen maailman sodan melskeissä ja Ottomaanivallan murtuessa tuli käsky väestön pakkosiirrosta. Turkista tuli noin 1,5 miljoonan kreikan ortodoksin siirtyä Kreikkaan ja sieltä vastaavasti noin 50 000 turkkilaisen muslimin siirtyä Turkin puolelle. 

Näissä siirroissa rinteitä ylös-alas kulkevat kadut jäivät ilman kulkijoita, basaareilla ei kaikunut enää myyjien huudot, savupiiput jäivät törröttämään surullisina sen sijaan, että niistä olisi kohonnut savukiehkurat ilmaan, lapset eivät kirmanneet kouluihin. Portaille kasvoi kukat ja ruohot, kun askeleet loppuivat ja entisissä keittiöissä kasvaa ruokapöydän tilalla viikunapuut. Sekä "yläkirkko" että "alakirkko" eivät enää täyty kirkkovieraista ja lukuisat kappelit seisovat myös tyhjillään. Kayaköystä käytettävä aavekaupunki-nimitys ei ole kovin kaukaa haettu, siltä siellä kyllä tuntui erityisesti tähän aikaan, kun turistejakaan ei juuri ollut.

Alakirkon kulmilta lähtee nousemaan punaisilla täplillä merkattu polku ylöspäin, jossa häämöttää kappeli ja "Yksi Turkin kauneimmista maisemista". Polulla kivutessamme mietimme, että millainenhan tämä nyt paikoin huonokulkuinen polku on ollut vielä vaikkapa sata vuotta sitten ja missä kunnossa kirkossakävijöiden nilkat ovat olleet. Harmaa ilma ei tuonut maisemasta sitä ihan parhainta puolta esiin, mutta huikeasti meri sieltä näkyi kyllä!

Kukkulan kappeli

näköala korkealta

polku takaisin alas

Hyvä aika vierailla täällä on varmasti juurikin näin loppukeväästä tai alkusyksystä, kuumimpaan aikaan ja suurimpaan turistiaikaan kokemus ei ehkä olisi niin miellyttävä. Jäi kyllä olo, että sinne olisi mukava tulla uudestaan vielä ja käyttää hieman enemmän aikaa kylässä kuljeskeluun. Samoiten alakirkko oli nyt remontissa ja yläkirkkoon emme ehtineet, kun aurinko alkoi jo näyttää laskemisen merkkiä ja ukkonen jyrähteli.

Taivalsimme saman reitin hotellille, jossa pian odottikin jo iltaruoka ja millainen ihana turkkilainen kotiruoka! Misafir evin hotellia emännöivä nainen on asunut useita vuosia Englannissa ja siksi puhuu myös hyvää englantia, hän haluaa tehdä ruuat mahdollisimman pitkälti luomutuotteista ja alusta saakka itse. Nyt saimme ensin vihanneskeiton, sitten pari vihannes-alkupalaa ja salaatin, pääruaksi moussakaa ja riisiä ja jälkiruuaksi appelsiinijälkiruuan. Emäntä jäi juttelemaan kanssamme, kertoi elämäntarinaansa ja antoi meille molemmille kirjat, joissa esitellään Fethiyen ja Antalyan välinen patikointireitti, yhteensä 509 km, mutta joka on jo valmiiksi jaettu pienempiin paloihin.

Koko hotelli oli suloinen ja kodinomainen. Nyt oli käynnissä vielä remonttitöitä kesää varten ja piha ei tietysti ollut vielä kesäkunnossa, suosittelen kyllä lämpimästi! Siellä on tarjolla myös mm. kokkikursseja, joilla taitava emäntä opettaa tekemään turkkilaisia ruokia.

Aamulla lähdimme aikaisin "luottotaksillamme" Fethiyeen ja sieltä bussilla tällä kertaa pohjoisen vuoristomaiseman kautta Antalyaan. Lentomatka Antalya-Istanbul kesti luonnollisesti suunnilleen saman verran kuin bussimatka Sabiha Gökçenin lentokentältä Kadiköyn lauttasatamaan, oi Istanbul ja ruuhkasi!