kalabaliikkia

kalabaliikkia

lauantai 20. toukokuuta 2017

Lampaita laskemassa...

Öisin alkaa olla lämpöä jo sen verran, että minä öisin palelevakin olen jo nukkunut ikkuna raollaan, mutta lämpimän peiton alla (tänään tosin vaihdoin keskilämpöisestä ohuimpaan, saas nähdä). Katukissoihin ja -koiriin olen jo tottunut ja kukko kiekumisineen on tuttu myös. Tässä pari yötä sitten kuitenkin heräsin jo lapsuudesta tuttuun ääneen - bääää bäää, määäää :D Oli pimeää, niin en jaksanut lähteä turhaan ikkunaan katsomaan, mutta tuo on ääni, josta en vaan voi erehtyä.

Hauskaa oli, että uniseen mieleen tuli ekana ajatus, "Joo, nuo on varmasti karanneita lampaita, mutta minun EI tarvitse tehdä niiden eteen mitään." Minä olen lammastilallisen tytär ja edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeenkin ilmeisesti on olemassa valmius lähteä vaikka keskellä yötä paimentamaan karanneita määkijöitä. Kokemusta siltä saralta kyllä on kaikkina vuorokauden aikoina. Muistan kyllä sen tunteen, kun heräsi lampaiden ääneen. Yritti kuulostella onko se nk. normaalia satunnaista ääntelyä ja tuleeko se niin kaukaa että se osoittaisi kavereiden pysyneen pellolla. Usein oli näin, mutta usein niinkin että äänet vaan itsepintaisesti jatkui ja kuuluivat ihan liian läheltä. Sitten oli pakko nousta peiton alta ja hipsiä ikkunaan ja toivoa kovasti, ettei näkisi mitä näki. Piha täynnä ruskeita, valkoisia ja mustia kavereita kuka kaalimaassa, kuka porkkanapenkissä ja kuka kukkien keskellä prinsessana. Siinä ei sitten enää auttanut kuin lähteä katsomaan onko isä ja äiti jo heränneet ja hypätä saappaisiin kaveriksi mukaan. Muistan sen tunteen, kun aamuyön ilma tuntuu viileältä käsiin ja saappaista huolimatta aamukasteinen ruoho kastelee jalat. Uni pakenee silmistä ihan kätevästi siinä hommassa. Kun lampahaiset oli saatu paimennettua takaisin aidan oikealle puolelle, iskä kehotti muiden lähteä takaisin nukkumaan ja lähti itse etsimään ja korjaamaan aidan aukkopaikkaa.
oliivilehto

tästä tulee uusia oliiveita aamupaloille
Lammashan on siitä kätevä kaveri, että se menee usein aitaukseen takaisin siitä kohdasta, mistä on pois tullutkin, että usein ne itse paljastivat tekosensa ja näin auttoivat korjaajaa. Toki säikähtänyt lammas voi myös loikkia mistä vaan mihin vaan, eikä niiden kanssa nyt yhdellä säännöllä pärjää muutenkaan. Isä ja äiti oli ihmeen sinnikkäitä joka vuosi kasvattamaan kaalia, porkkanaa, mansikkaa, herneitä, papuja, perunaa ja monenlaisia kukkasia sekä myös heinää ja viljaa - ottaen huomioon kuinka monta kertaa lampaat haittasivat harrastusta tekemällä omavaltaisia retkiä ko. kasvimaille. Muistan eräänkin alkukesän illan, jolloin hyttyset tuntuivat täyttävän noin 90% hengitysilmasta ja kaalien itämisprosentti oli ollut hyvä (=niitä taimia oli paljon). Me teinit oltiin "reippaina" äidin ja isän kanssa kaivamassa kuoppia kaalintaimille (äidin itse kasvattamille), kantamassa vettä ja tunkemassa niitä taimiparkoja maahan samalla huitoen hyttysiä ja kuunnellen ininää. No, eihän se nyt oikeasti mikään iso projekti ollut, mutta teinit... Sitten kun kaalit olivat kasvaneet riittävästi, kävivät lampaat ne sieltä syömässä. Aina positiivinen isä käytti tästä nimitystä lammaskaali. Ei siis lampaanlihaa ja kaalta samassa padassa, vaan tässä versiossa kaali oli lampaan mahassa...Huoh ;)  Päätin, etten ikinä enää istuta kaalia enkä mitään muutakaan, mutta onneksi moneen kertaan sen päätöksen ehdin perua. Kukkaset kävi sääliksi myös. Kerran tultiin jostain yhden yön reissusta kotiin ja mietittiin oikein ääneen äidin kanssa, että miten meidän piha näyttää niin kummalliselta, kunnes tajuttiin että lampaat - ne vekkulit -olivat ottaneet hiukopalaksi kaikki kukat etupihalta.



Muistot lapsuudesta lampaiden kanssa eivät kyllä ole mitenkään huonoja, kyllä niitä karvakorvia on ollut myös ikävä. Pienet karitsat on niin suloisiakin. Olen itse ollut ihan pieni, kun ensimmäiset lampaat meidän tilalla syntyivät. Olen itse myös perheen esikoinen ja tarina kertoo (ihan pari kertaa kuultu) että olin saanut antaa nimet ensimmäisille kolmoskaritsoille. Luova olen ollut jo lapsesta saakka, vai mitäpä sanotte näistä: Pikku Paketti, Postimerkki ja Pantteri :D Ihan hauska sinänsä, että ne kai jostain virallisista papereistakin löytyy. 

Sen jälkeen ollaan siskon kanssa yhdessä nimetty lampaita. Monia ihania persoonia muistan edelleen. Valkoisen ja suht suoravillaisen Albatrossin, joka sai nimensä Juha Vainion ko. laulusta ;) Muuten lampaalla ja albatrossilla ei niin paljon yhteitä taida olla. Myös valkoisen johtajauuhen, Kaijan,  muistan. Kaija oli perso jyville ja lähti niiden perässä mihin vaan ja muut seurasivat Kaijaa. Ensimmäiset ruskeat lampaat olivat (ei meidän nimeäminä ) Makao ja O´boy silloisten kaakaomerkkien mukaan ostettiin Pelson lääninvankilasta, jonka lampolassa oltiin erikoistuttu ruskeisiin lampaisiin. Ruskean värin innoittamana meiltä on löytyneet mm. kaksoskaritsat Suku ja Laku ja toiset nimeltä Fazerina ja Geisha.

Suurista persoonoista kun puhutaan, niin ei voi unohtaa Kurkki-, Mikael- ja Petteri-pässejä. Kurkki sai nimensä tietysti siitä, kun se aina kurkki aitauksestaan, kun joku tuli navettaan. Siitä on kuviakin, kun ihan pieni MatkaMartta on "ratsastanut"Kurkilla <3 Mikael, tuo komeaääninen pässi oli oopperalaulaja Martti Talvelan lampolasta peräisin ja siellä saanut nimensä arkkienkeli Mikaelilta, joka oli yksi Talvelan kiitellyimpiä ja tunnetuimpia rooleja. Petteri taas oli meidän viimeinen pässi, lampaat laitettiin pois kun isä kuoli, ja niin rakas. Meille kaikille oli jotenkin sydämenasia, että sitä ei saa laittaa teuraaksi, vaikka se oli jo sen verran iäkäs, ettei siitä suuria rahasummia saisikaan. (Lammastaloudesta nyt ei muutenkaan saa isoja summia, onhan siitä käytetty määritelmää "luonnonmukainen tapa köyhtyä" ;) )

Löydettiin vanhukselle koti ja käytiin se sinne viemässä. Se lähti reippaasti juoksentelemaan laitumelle, me käytiin hoitamassa paperiasiat sisällä ja kun tultiin takaisin ulos, se tuli juosten meitä kohti, kun tunnisti äänet. Myönnän muutaman kyynelen vielä vuodattaneeni kun menin vielä rapsuttamaan ja halailemaan sitä. Sniif. 

viinirypäleterttu

kesän eka mehujää
Tänään olin vähän kävelyllä ja kohtasin varmaankin ne yölliset määkijät - tai ainakin niiden lajitoverit. Täällä lampaita näkyy kyllä paimenten kanssa aina silloin tällöin auton/junan/bussin ikkunasta, mutta ihan näin lähelle en ole ennen päässyt eikä paimentakaan näkynyt, mutta oli osalla pannat kaulassa, että kyllä ne jollekin kuuluivat, mutta olivat itsenäisesti sellaisella joutomaa-alueella lounaalla. Ne päästivät ihan lähelle kuvaamaan ja olivat hirmuisen suloisia mustine päineen ja läikkineen. Papanoita oli myös asiaankuuluvalla tavalla tiellä ja pellolla. :) 




Lampaat on ehdottomasti suosikkieläimiäni, ehkä pitää seuraavan kimmokkeen tai kuvien myötä palata vielä muistelemaan jotain niiden edesottamuksia - varoitan :)












maanantai 15. toukokuuta 2017

Kesän merkkejä


Suomessa on joku superkylmä - vain kerran vuosisadassa - ei tällaista usein ole, mutta taas on -kevät. 
Täällä oli kylmä talvi, lumikin tuli ja tälle alueelle tyypilliset - aurinkoiset jopa noin 20 asteen talvipäivät joulukuussakin jäivät välistä. Kevät kuitenkin alkoi hiippailla paikalle. Ensimmäiset puut alkoivat kukkia, ruoho vihertää ja illallakaan ei tarvinnut pipoa ja hanskoja. Sitä olisi voinut luulla että kesä tulisi Suomen tapaan pian niiden ensimmäisten kukkien myötä, mutta kyllä ei tullut.

Nyt sitten taas yhtäkkiä ilmat lämpeni, nyt päivisin on jo useana päivänä oltu varjossakin kolmenkympin tietämillä ja jopa yli. Egeanmeren alueen tapaan yöt ovat pysyneet suht viileinä, täällä on päivän ja yön välinen lämpötilaero usein aika iso. Päivät ovat lämpimämpiä kuin vaikka Istanbulissa, mutta yöt voivat olla samaa luokkaa. 




Vaikka täällä kesän ja talven välinen ero ei jollain tapaa ole niin radikaali kuin Suomessa, jossa kirjaimellisesti talven varta murtuu ja kevät puhkeaa kuin väkisten voimallaan esiin pimeän ja kylmän keskeltä. Täällä yksittäiset ruusut sinnittelevät pitkin talvea ja pimeyskään ei laskeudu koko maan ylle niin, että voi luulla auringon unohtaneen hommansa kokonaan. Suomen syksy melkein tuntuu pakottavan ihmiset kotisohvalle, keittämään teetä ja sytyttämään kynttilät ja tästä moodista vasta kevätaurinko alkaa houkutella pois. Lämpimät päivät ja yötön juhannus viimeistään huumaa toppatakin ja karvavuorikenkien sisältä kuoriutuneet pohjolan asukkaat. Puistot ja terassit täyttyvät, grillauskausi on koko kesän aktiivinen, koska eihän se aika ny niin pitkä ole :D

Kuten luontokin herää yhtäkkiä ja koko se kesän täyteys kukoistaa täysillä ne vähät kuukaudet. Kaikki muuttuu kuolleesta ja jäätyneestä hennon vihreän kautta syvään vihreään ja pian jo lakastuu. Samoin on ihmisten laita, kodin ja kaupan/työn/päiväkodin/koulun tms. väliä keinovalon loisteessa taapertava toppapukukansa muuttuu yhtä nopeasti iloisesti hymyileväksi kesämekko ja shortsi-kansaksi :D




Mutta kyllä täälläkin eroja huomaa. Tänään aamulla bussipysäkillä mietin, että tässä on yksi ero Suomeen nähden. Suomen lyhyessä kesässä auringonläiskät yleensä täyttyy ihmisistä. Täällä taas bussien odottajat ovat siirtyneet pysäkin reunoille puiden varjoon, sillä jo aamusta oltiin niin lähellä kolmeakymmentä, että lähes suoraan ylhäältä tulevan aurinko houkutteli hien pintaan jo ihan vaan seisoskeleville. Itse olen jättänyt jo sukat pääosin pois, enkä ole takkiakaan mukana kuljetellut. Paikallisilla on vielä joskus takkeja mukana ja illalla meren rannalla lenkkeilijöillä oli myös toppaliivin tyyppisiä asioita, tuulihan siellä vähän :D

Vesimyyjät ovat tulleet koloistaan ja kylmän vesipullon saa melkein joka kadunkulmasta max liiralla. Kukkamyyjiä on pitkin talvea, mutta näin kesän kynnyksellä, nekin ovat innostuneet. Kukkakauppojen edustat leviävät pidemmälle ja pidemmälle täynnä toinen toistansa ihanampia hortensioita, pelargonioita, mansikoita, basilikaa ja mitä lie ihanuuksia :) Näiden lisäksi on monenlaista "yksityisyrittäjää" katujen kulmissa kaupittelemassa erilaisia leikkokukkiakin. 





Ehkä yllättävin kesäasia oli kuitenkin illalla, kun kävelin pitkästä aikaa pitkin Izmirinlahden rantaa. Täällä on tehty sellainen ratkaisu, että ihan rannassa kulkee leveä kävely/pyöräily/lastenrattaiden työntely/rullaluistelu jne. tie ja rantakahvilat ovat vasta monikaistaisen vilkkaan rantatien toisella puolella. On se rantatie kyllä ihana, vaikka toisaalta voisi siinä ihan rannassa myös teellä tai päivällisellä istua ja löytyy niitä sellaisiakin ravintoloita eri paikoista kyllä. Mutta siis kävelin joitain kilometrejä sitä rannan kävelytietä ja tein havaintoja.

Turkkilaiset tuntuu usein olevan ainakin piknikeillä isoina ryhminä, suvuittain ja ystävien kesken varmaan lähinnä. Nyt tuossa rannasssa oli kuitenkin tosi paljon pariskuntia kahdestaan, isä-tytär-parivaljakkoja pyöräilemässä, kaksi vanhempaa rouvaa kävelyllä toisiaan tukien tai ystävät lenkillä tai kalastamassa. Paljon oli myös väkeä yksin, yksin nappikuulokkeet korvilla kävelemässä tai juoksemassa. Siellä oli paljonkin hmisiä penkeillä yksin istuskelemassa ja katsomassa merta ja auringonlaskua. Ihan tuli tuttu tunne. Tuota minäkin voisin tehdä, istua yksin katselemassa merelle. Ehkä se ei ole niin outoa tääläkään. Kesä on siis tuonut niin minut kuin muutkin kulkijat kaduille ja puistoihin porukoissa, kaksin ja yksin. Ihanat lämpimät illat, jotka ansaitsevat varmaan vielä joskus oman postauksensa :D










maanantai 8. toukokuuta 2017

Ruusumummuja.

Mummut, mummot, mummelit - yhtä ihania joka kulttuurissa. Oma mummu ja mummi tietysti ne ihan parhaat <3 <3 Jotain tosi viehättävää on kyllä Turkin ja Bulgarian mummuissa, joita usein näkee huivi päässä ja hame yllä.
Mummut löytävät paikkansa kassajonossa, ihmettelevät ostokset ja hinnat ja ottavat mukaan pohdintoihinsa vesimelonin kypsyydestä tai mansikoiden tuoreudesta tai kalleudesta. Mummun tuntomerkkeihin kuuluu siis se, että mielipiteitä ei pihtailla ja ääneen voi ajatella. Mummu voi nojailla kaupan tiskiin keräten voimia kotiinlähtöä  varten ja siinä sitten jutella kaikkien ohikulkevien kanssa :)


sunnuntain aamukahvi

koristeportulakka, kedi tirnağı (kissan kynsi) tai ipek çiçeği (silkkikukka)
 Turkki-mummoja tapaa myös busseissa ja minibusseissa. Siellä heidät voi tunnistaa erilaisista nyssäköistä ja pussukoista ja usein he liikkuvat myös pareittain tai pienissä ryhmissä ja joskus heitä voi nähdä yhdessä papan tai vaikka lapsenlapsen kanssa. Mummu nousee huokaillen minibussiin ja istahtaa penkkiin. Hän kaivelee jostain hameenhelman kätköistä pussukan, josta löytyy kolikot, jotka annetaan jollekin nuoremmalle, joka käy maksamassa. 

Bulgariassa minulla on jo tuttujakin mummoja, joita on aina yhtä ihana nähdä. Olin ystäväni kanssa lähdössä käymään isommassa kaupungissa asioilla ja samaan kyytiin oli tulossa kaksi aitoa mummoa, joista toinen oli ollut silmäleikkauksessa ja nyt olisi kontrolli ja toinen lähti tueksi ja turvaksi. Jos heidän nimensä kääntäisi suomeksi, niin kyseessä olisi kaksi Ruusua :) Minä istuin minibussi-tyyppisen auton etupenkillä ja Ruusut nousivat autoon tavoitteena takaosan penkeistä etummainen. Puheliaampi ja minulle tutumpi Ruusu tuli autoon ensin ja sisällä huomasi minut. Hän puhkesi heti iloiseen vuodatukseen, jonka pääsisältö oli kiittää Jumalaa, elämää ja kaikkea siitä että me näimme <3 Itse olin ajatellut (virhe) että tervehdin mummot poskisuukoin vasta sairaalan pihassa, sillä oli jo vähän kiire päästä matkaan. Ruusu ei lukenut ajatuksiani, vaan puheen soljuessa lähes tauotta, hän kumartui etupenkkien välistä kohti minua. Olin melko varma jo siinä vaiheessa, että normaalia poskisuukkotervehdystä tästä ei tulisi. Ei tullut ei. Poskisuukkoa ei tullut ollenkaan, mutta suukko kyllä - suoraan suulle :D Iloinen puhe tuskin siitä juuri katkesi, itse tosin mietin että tuleekohan sieltä kohta koko mummo pilkkuhameineen ja pinkkeine paitoineen syliin, mutta hellän napakasti työnsin mummoa taaksepäin ja siihenhän hän sitten tipahti istumaan ihan oikealle paikalle kaimansa viereen :) Ihan oma moka, eihän sitä voi tervehtimättä olla.

Ruusut ovat lähinaapureita ja leskirouvia. He ovat olleet jo miestensä eläessä hyviä ystäviä ja nyt kun molemmat ovat leskiä, he ovat toistensa apuna ja turvana kaikessa. Puheliaampi Ruusu-rouva selitti, että kun toisella on ruokaa, niin siitä syövät molemmat, rahaa lainataan sille, kuka sitä enemmän tarvitsee. Eihän se elämä helppoa siellä ole, ei etenkään talvikaudella, mutta toinen toistaan tukien siitä tulee ehkä vähän helpompaa. Molemmat rouvat keräävät kesäkaudella jotain viherkasveja tms. metsästä myyntiin - tarkempi lajimääritys jäi vähän vaillinaiseksi. Olivat sopineet jo, että ei-leikattu Ruusu poimii rehut maanrajasta, sillä toinen mummo ei saa silmän vuoksi kumartua. Suunnitelma selvänä odottivat kesän alkua. 



tuntemattomia kaunokaisia tienpientarreen kukkapenkistä

Kun olimme muut asiat hoitaneet ja hakeneet lisäväkeä kyytiin, haettiin mummot sairaalan pihalta. Siellä he istuivat kuin ruusut konsanaan nurmikolla. Vähän harmitti, että joutuivat odottamaan, mutta olivat kuitenkin ehtineet nähdä tuttuja ja tuntemattomia ja ehtineet keskustella jonkun lapsensa menettäneen äidin kanssa ja olleet hänen tukenaan. Kylmissään ja janoissaan olevat mummot ja koko autoväki hiljeni pian, kun tienvarsikioskista haettiin kaikille halukkaille kanadönerit :)

Tänään iltakävelyllä taas kohtasin paikallisen "ruusu-mummun". Löysin kaupungin ylläpitämän "urheilu-alueen" ihan kotini läheltä. Samassa  kyltissä lukee "hääsalonki", joten olin aina olettanut sen portin takana olevan vaan hääsalongin, mutta nyt sinne kääntyi niin monet äidit lastensa kanssa ja lenkkeilevän näköiset naiset, menin itsekin katsomaan. Siellä oli koripallokorit, pieni piknikalue, liikuntavälineitä ja toki ne hääsalongitkin :) Ei siellä kovin isoa ympyrää pystynyt kiertämään, mutta vähän kuitenkin ja etenkin turvallisesti. Ihailin ja valokuvasin polun ylle kaartuvaa ruusua. Seuraavalla kierroksella edelläni kulkenut mummo hävisi yhtäkkiä näköpiiristäni ja kun tulin lähemmäksi niin siellähän hän istui ruusun alla."Ihan täältä alta ja takaa vaan pari kukkaa otan"- supsutti mummu salaisuutensa. No, alhaalta ja takaa kyllä ottikin. Ihailtiin ruusuja ja illan kauneutta ja mummu sujautti ruusut villatakin alle. Mummo kehui minulle vielä asuinalueemme turvallisuutta ja ihanuutta, mutta ei kuulemma metsään kannata kuitenkaan yksin mennä, eihän sitä kaikista ihmisistä tiedä.

tuon alta löytyi mummo


sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Tauko ja sen aikana tullut kesä

Päätin, ettei koskaan tuu blogissa kuukauden taukoa enää, mutta niinpä tässä nyt taas näin kävi. Joskus vaan tuntuu, ettei keskittymistä eikä energiaa ole ollut ylimääräistä. Niin paljon kuin kirjoittamista ja valokuvaamista rakastankin ja niin paljon kuin ne voimia minulle antavatkin, joskus ei vaan silti lähde. Tällä luonteella tulee sitten sekin vielä eteen, että ei enää tiedä mitä ja miten kirjoittaisi, jos taukoa on ehtinyt kertyä. Nyt tuli sitten se ilta vastaan, jolloin päätin että rohkeasti on kirjoitettava ja jatkettava, jos aikoo. Samaisen tauon aikana en ole edes lukenut toisten blogeja, kaipaillut kyllä, mutta en juuri toteuttanut. 

Ehkäpä tähän bloggamiseen(kin) voisi koittaa suhtautua vähän rennommin. Kirjoittaa kun ehtii ja sitten taas ei. Ja toisaalta suuri läksy on opetella löytämään tunteihinsa, vuorokausiinsa, viikkoihinsa jne. mielekästä tekemistä - sellaista mistä saa energiaa ja voimia ja reippautta. Minulle ilman muuta erilaiset kävelyt kameran kanssa on yksi niistä.Yhä enemmän olen alkanut oppia myös kirjoittamisesta nauttimaan. Ja kaiken tämän seurauksena on myös hauska tarkkailla ympäristöä, vaikka huomaahan sen että ihan uutuudenviehätystä ei ole enää ja moneen asiaan on tottunut. Tähänkin auttaa kamera ja kirjoittaminen.

Osin tämä tauko johtui myös reissuista. Kävin pyörähtämässä Bulgariassa ja pohjoisen jättikaupungissa - Istanbulissa. Etenkin Bulgarian reissut on aina kyllä omanlaisiansa. Blogia pidempään seuranneet tietää, että minun piti suunnata Bulgariaan. Ehdin siis jo tutustua siellä moniin ihmisiin ja heistä ehti tulla rakkaita.  pienestä vuorien ympäröivästä kylästä - tai pikkukaupungista - ehti tulla myös tuttu. Olihan se ihana, kun monet tunnistaa, toivottaa tervetulleiksi kättelemällä ja poskisuukoilla ja toivotaan uutta tapaamista. Taidan tässä innostuttuani tehdä oman postauksen siitä reissusta ja kohtaamisista. 

Vuoret ja joenpientareet alkaa vihertyä ja puro oli pienentynyt
hevoslauma rinteessä
Sieltä lentelin suoraan Istanbuliin. Niin valtavan iso kuin Istanbulin kenttä onkin, se tuntuu kotoisalta kuitenkin. Onhan se ehtinyt olla "kotikenttä". Ehdinpä testata paikallisten rehellisyyttäkin vahingoissa. Kävin laukkujeni kanssa ostamassa vesipullon ja marssin jo liukuportaat ja kaikki läpi alas metrolle pelkän käsilaukun tuliaispussukan kanssa, kunnes onneksi hoksasin ennen metroon menoa, että jotain puuttuu. Sen verran säikähdin, etten meinannut ymmärtää minkäänkielisiä ohjeita siitä, mistä pääsisin takaisin ylös. Jouduin turvatarkastukseenkin ja kamat läpivalaisuun ennen kuin pääsin aulaan, josta onneksi rakas laukku löytyi. Ehti siinä jo pulssi nousta ja helpotus oli suuri, kun sai alkaa raahata laukkuaan kohti metroa ja ystävän tapaamista. 


Juudaksenpuu ja Bospor


se pakollinen Bospor-kuva


Istanbulin ruuhkia ja suuruutta en kaipaa, mutta on se toisaalta niin ihana kaupunki ja niin tuttu. Metroasemat vilahtelivat tuttuina ja Bosporin alittavaan Marmaray-metroon siirtyessäni mieleen tuli monet kerrat, kun siellä olin aiemmin metroa vaihtanut. Yhden kerran illan viimeiseen metroon juostessa tuli kaverin kanssa juostua väärät rullaportaat alas ja väärään metroon osan porukasta mennessä suoraan oikeaan ;) Yhtä nopeasti takaisin ylös ja toiset portaat alas ja niin vain ehdittiin illan viimeiseen metroon, jossa loppuporukka odottikin. Sen verran siitä on kuittailtu, että aina muistuu mieleen siellä harhaillessa. Parempi tuuri on sen jälkeen ollutkin ;)

Istanbulissa näin paikallisia ja suomalaisia ystäviä ja yksi suuri ilo oli ystävien pienen tyttövauvan näkeminen <3 Useaan kertaan sai taas huomata sen, kuinka ihana on nähdä ystäviä ja kuinka helppoa on yhdessä olla. Vauvan perheessä pääsin keittiöön avuksi leipomaan kakkua ja muutenkin touhuamaan. Juhlissakin olen sellainen juhlija, joka mielellään menee keittiöön tiskaamaan tai muuten hääräämään. Onhan keittiössä aina ne parhaat bileet ;) Tietysti myös arvostan juhlakutsua ja suostun pysymään myös olohuoneen puolella, mutta kyllä essun kietaiseminen ja parin lasin tiskaaminen on aina välillä paikallaan ;) Samoin myös ne juhlia edeltävät illat tuovat kyllä lapsuuden ja monet muut hyvät muistot mieleen :)




vauvan pöllöpeitto
 Tässä välissä on ehtinyt tulla myös lämpimämmät kelit tänne. Päivälämmöt kipuavat 24-28 asteen välille ja 10 päivän ennusteessa on jo ensimmäiset yli 30 asteen lämmöt, yöt vielä 10-15 välillä, joten aamut ja illat ovat vielä rehellisesti viileitä. On kyllä ollut ihana juoda iltateet parvekkeella. Ensimmäinen 26 asteen päivä tuntui tuskallisen kuumalta ja herätti ajatuksen, ettei tähän totu. Mutta nyt jo viikon jälkeen ei ollut pahakaan rasti lähteä 28 asteen iltapäivälämmössä postiin. Vielä oli pitkähihainen paitakin päällä, ihan käytännön syistä, kun  vaaleaihoinen ei jaksanut alkaa rasvaamaan. Kuuma nyt tietysti tulee, mutta on nämä lämmöt myös ihanat. Oi kesä. 

Valeakaasia



viinirypäleen alkua











aamupalalla ;)






lauantai 1. huhtikuuta 2017

tavallinen päivä - tavalliset murheet


Voi, kunpa huomenna ois ihan tavallinen päivä 
jonkun tuulisen syyskuun tiistai kenties 
ja ruuhkassa istuisi vain muuan mies,
ihan tavallisen työpäivän alla.

Ja sill' ois mielessään ihan tavalliset murheet: 
särkevä selkä ja saapuva talvi ja se ois ihan fine, 
vähän väsynyt vain, ku sill' ois ollut kaikenlaista.



Voi kun huomenna ois ihan tavallinen päivä.


Voi kun huomenna ois ihan tavallinen päivä, 
eikä varjot ois niin upottavan syviä enää
 ja se vaan hoitelis pois rästiin jääneitä töitä 
järkeilemättä liikaa elämäänsä.

Ja sill' ois mielessä ihan tavalliset murheet: 
särkevä selkä ja saapuva talvi ja sen vaimo ois fine, 
vähän väsynyt vain, kun niill' ois ollut kaikenlaista





Voi kunpa huomenna ois ihan tavallinen päivä
 ja sanojen alla olis ilmaa taas 
ja sill`ois sellanen fiilis et' elämä on tässä, 
eikä joku onnen hetki vuoden päästä. 

Ja sill' ois mielessä ihan tavalliset murheet: 
särkevä selkä ja saapuva talvi ja se ois ihan fine, 
vähän väsynyt vain, kun niillä ois ollut kaikenlaista


Ja kun ilta jo sais se vain parkkeerais autonsa 
siihen sen tuulisen vaahteran alle 
ja vaimo ois fine ja ne istuis vain 
rinnakkain olohuoneen hämärissä



Ja sill' ois mielessä ihan tavalliset murheet: 
särkevä selkä ja saapuva talvi ja se ois ihan fine, 
vähän väsynyt vain, kun niill' ois ollut kaikenlaista


Voi kun huomenna ois ihan tavallinen päivä.

ihan tavalliset pelakuut ihan tavallisessa ruokakaupassa

Edu Kettusen lyriikoista olen tykännyt jo pitkään ja taas yksi kappale kolahti tässä viime viikolla, jaanpa sen nyt tännekin. Olen tämän ennenkin kuullut, mutta tämä viikko on ollut sellainen että tavallinen päivä ja tavalliset murheet ovat olleet mielessä ja jopa toiveissa. Joskus tietysti arki on puuduttavan samanlaista, mutta sitten kun se heitetään ylösalaisin, niin sitä alkaakin jo kaipaamaan. Olispa tavallinen päivä ja tavalliset murheet. Kai ihminen kaipaa jotain määrää ennustettavuutta arkeensa, minä ainakin. Tykkään yllätyksistä ja muutoksista, enkä kai niistä heti hätkähdä, mutta jos kaikki on vaarassa muuttua koko ajan, tulee olo että kaipaa vähän maata jalkojen alle.

Tällä viikolla tuli 15 vuotta päivästä, joka jakaa elämäni ennen ja jälkeen -jaksoihin, kun isä kuoli. Ennen olleeseen huolettomampaan nuoruuteen ja opiskelija-aikaan ja jälkeen alkaneeseen vastuullisempaan elämään. Ennen olleeseen aikaan, jolloin saatoin unohtaa puhelimen äänettömälle yöksikin ja jälkeiseen aikaan, jolloin en ole voinut mennä nukkumaan tarkistamatta että äänet on päällä varmasti. Ennen en uskonut, että kuolema voisi ulottaa otteensa niin lähelle minua niin varhain ja sen oppitunnin jälkeen olen jo uskonut, että sen koura ei kysele lupia, ei ikävuosia, ei rahakukkaron paksuutta, eipä paljon mitään muutakaan. 

Isän kuolema vaan tuli ja kiepautti kaiken ylösalaisin. Kyllä meidän lähisuvussa oli kuolema käynyt jo aiemmin. Kaksi kummitätiä ja mummun olin jo isää ennen joutunut hyvästelemään, mutta kuitenkin tämä oli se tapahtuma, joka muutti parikymmpisen MatkaMartan sen astisen elämän. Eihän suuri suru sinänsä muuta ihmistä kokonaan - tai ehkä se pienen osan muuttaa lopullisesti, mutta paljon myös jää. 
narissit <3
Suhtautuminen tavalliseen arkeen kuitenkin muuttui kun isä sairastui vakavasti. Sen päivän jälkeen olen oppinut ja opetellut tykkäämään arjesta. Kun lähellä on vakavasti sairas ihminen, tavallinen arki katoaa. Voimat pitää keskittää olennaiseen. Olennaista on, että lääkkeet ja ruoka tulee ajallaan. Monet menot sairaaloihin ja virastoihin on muistettava. Muita läheisiä informoitava. Elettävä jatkuvassa jännityksessä, että mitä sitten tapahtuu. Tuntosarvet on viritetty äärimmilleen. Jokaista merkkiä tarkkailee ja niitä mietitään. 

Tavalliset murheet, kuten saapuva talvi, vääränmerkkinen talouspaperi, liian laiha kahvi, pieni päänsärky tai huono nettiyhteys ei jaksanut kiinnostaa. Näissä(kään) en ole kyllä jalostunut, nyt ne taas jaksaa joskus ärsyttää ja hyvä niin. Jos suurimpia murheita on pätkivä netti tai kolmas sadepäivä putkeen, lienee elämä kohtuullisesti mallillaan. Sillä koitan itseänikin tsempata näitä kamaluuksia kohdatessani. Viime postauksessa mainitsinkin, että Suomessa pari rakasta ihmistä on sairaalassa, edelleen teholla. Kuluneet viikot ja niiden rankat ja välillä taas iloiset (tilanteen huomioon ottaen) käänteet, joita Suomesta on tullut ovat muistuttaneet mieleeni nämä tavalliset päivät ja tavalliset murheet.

Toivon teille kaikille tavallisia murheita, pieniä iloja, yllättäviä käänteitä ja niistä koostuvaa ihan tavallista arkea.