Suomalais-turkkilaisia reseptejä ja pyhäinpäiväfiiliksiä

Lapsuudenkodissa oli usein tapana että sunnuntaisin ja pyhinä oli vähän parempaa ruokaa ja ehkä kauniimpi kattauskin. Isäni maanviljelijänä ja kaivoksen vuorotyöntekijänä tietysti joutui töitäkin tekemään välillä myös pyhinä, mutta muistan pyhät silti arjesta erottavina. Mummin synttärit osui usein myös pyhäinpäivän tienoille, joten pyhäinpäivää vietettiin myös iloisissa merkeissä pohjoisessa. Toinen mummo taas haudattiin pyhäinpäivänä vai oliko se edellisenä päivänä.

Täällä pyhäinpäivä olisi ihan helppo unohtaa, mitä nyt koneen kalenteri muistuttelee ja Suomalainen media myös. Päätin kuitenkin laittaa tänäkin vuonna jotain sunnuntairuokaa. Testasin lauantaibasaarin kalaosaston meribassia (levrek lat. Moronidae Percoidea) Googletin miten sitä Turkissa tehdään uunissa ja siitä sitten sovelsin. Näin basaarilla myös jo hetken kaipaamiani punajuuria ja niitä piti päästä testaamaan. Kalan perkaaminen ei kuulu vahvimpiin taitoihini, joten olin enemmän kuin iloinen kun Hra Kalakauppias  tarjosi perkaamisen kuuluvan kauppaan. Pää, evät ja pyrstö vielä menee, kunhan sieltä sisältä ne jutut on otettu pois :)

Meribassia uunijuuresten kanssa suomalais-turkkilaiseen tapaan

1 kala (ja syöjien määrän mukaan enemmän :) )
pilko kulhoon juureksia, esim. perunoita, sipulia, valkosipulia ja punajuuria, kuten minä tein. (Netistä löytyneessä ohjeessa oli myös kirsikkatomaatteja ja moni muukin tietysti toimii, kuten porkkanat, bataatti, kesäkurpitsa, munakoiso...) Lorauta juuresten päälle oliiviöljyä (sitä laitetaan täällä aina lähes kaikkeen mahdolliseen), hunajaa, suolaa, basilikaa, chiliä tms... Sitten vaan kippasin rehut siihen fisun viereen pellille ja koko setti uuniin noin 200 asteeseen.

Eihän tämä ehkä kaikkia juhlaruuan kriteereitä täytä, mutta minulle se oli nyt oikein sopiva. Innostuin myös kokeilemaan Ulkosuomalaisen äidin blogin börekejä, sekä su böreğin tyyppistä ratkaisua että sigara börekiä, joiden kuvat ei taas onnistuneet. Paistelen niitä joku päivä lisää ja koitan kuvata sitten uudestaan :D

Kun tajusin, että todella nyt on pyhäinpäivä niin kyllähän ajatukset vaelsi myös Suomeen ja rakkaiden haudoille. Ilman isää ja mummia on ollut nyt jo 15 pyhäinpäivää ja ilman mummoa ja kahta kummitätiä vielä paljon enemmän. Muistan niitä pyhäinpäiviä, jolloin kynttilää ei voinut ilman kyyneleitä ja loppuillan kestävää kuristavaa oloa viedä. Niinä vuosina mietti, miten tässä on voinut näin käydä ja suru tuntui liian suurelta kantaa, mutta sen kantamista ei voinut valita. Vuodet eivät vie surua kokonaan pois, enkä sitä edes toivo. Silloin 15 vuotta sitten minulle sanottiin, että suru muuttuu kevyemmäksi kantaa. En oikein tiennyt uskoako vai ei. Nyt voin sanoa samaa muille. Kyllä sen ahdistavuus mitä todennäköisemmin vähenee, mutta unohtaa ei tarvitse, eikä edes lakata ikävöimästä niitä rakkaita, jotka ovat olleet osa elämäämme.

Lapsuudessa oli myös niitä pyhäinpäiviä ja jouluaattoja, jolloin vietiin kynttilöitä niiden haudoille, joita en itse henkilökohtaisesti tuntenut.  Olen siitä onnellisessa asemassa, että juuret ovat olleet selvät jo pienestä pitäen. Myönnän kyllä että isovanhemmillani on niin paljon sisaruksia, että ei kaikki nimet ole edelleenkään ihan hallussa, mutta pääpiirteittäin kyllä. Hautausmailla näitä juuria on myös vahvistettu ja nimiä ja yhteyksiä opeteltu. Kynttilät vietiin mummon vanhempien haudalle ja toisessa haudassa oli isän isä ja hänen vanhempansa. Muistan, kun ihmettelin lapsena miten niin monissa hautakivissä toistuu samat nimet, oli Liisaa, Jaakkoa ja Juhoa. Oli pitkiä elämiä, sotaan päättyneitä elämiä ja traagisiakin kohtaloita. Siellä hautausmaiden käytävillä myös alkeellisella laskutaidollani laskeskelin ihmisten ikiä ja muistan kun kyseltiin äidiltä ja isältä että miten joku on voinut kuolla vauvana tai lapsena. Samalla tavalla ihmeteltiin myös pitkään ikään ehtineitä. 

Pohjoisen mummolan pyhäinpäivään liittyy sellainen ihan hauskakin muisto, kun mentiin isolla porukalla hautausmaalle, osa kävellen osa autoilla. Perillä yritettiin pimeässä illassa, pienessä pakkasessa (huom. Pohjois-Suomen näkökulmasta) ja lumihangessa etsiä hautoja. Joskus kävi niin että taskulamppu oli yhdellä porukalla, toisilla kynttilät ja kolmannella tulitikut. Niin jouduttiin etenkin ajassa ennen taskussa kulkevia puhelimia etsimään niiden hautojen lisäksi myös esim. tulentekovälineitä, tätiä, mummia, siskoa, koiraa ja serkkua. Lopuksi löydettiin tie takaisin mummolaan, jossa oli muistaakseni aina lämmin, hyvää iltapalaa ja kaikille nukkumapaikat.

Testasin tämän saman virtapiikin aikana vielä pikkuleipiä turkkilaisella reseptillä

2,5 dl tummaa sokeria (turkiksi esmer şeker), voinee korvata fariinisokerilla tai puoliksi fariinisokeria ja tavallista
n.5 dl vehnäjauhoja
2 munaa

2 tl kuivattua inkivääriä jauheena

1 tl leivinjauhetta (ei ollut ohjeessa, mut lisäsin)

250 g voita tai margariinia (laitoin vähän suolaa, kun käytin turkkilaista suolatonta voita)

(mitat käännetty kansainvälisempään muotoon turkkilaisista teelaseista ja vesilaseista)

Laita kuivat aineet ja huoneenlämpöinen voi kulhoon ja sekoita murumaiseksi taikinaksi. Sitten sekoita taikinaan munat erikseen. Oli helposti leivottavaa taikinaa ja siitä pyörittelin pellille pallosia ja vähän taputtelin litteämmäksi. Paista 160 asteessa noin 25-30 minuuttia.

Sopi aika täydellisesti tähän aikaan, kun ei vielä viitsi tehdä pipareita, mutta jotain syksyn ja joulun makuja ja tuoksuja jo kaipailee. Nämä jäi sisältä vähän sellaisiksi sitkeiksi ja ne oli hauskan simppelit keksit, kun monesti ohjeissa on kaikkea kikkailua. Näissä ei :)

Smyrnan raunioilla

Täti ja sisko ja heidän jälkeen vielä yksi ystävä ovat pitäneet MatkaMarttalan sellaisessa moodissa, ettei ole vaan pystynyt kirjoittamaan blogia vaikka pari kertaa on ollut jo lähellä. Tässä kuitenkin eka osa turistinähtävyyspostauksia.

Ennen siskon tuloa käytiin tädin kanssa tutustumasaa Smyrnan kaupungin raunioihin. Aiemmalla reissulla olin käynyt kerran kurkkimassa aidan raosta kiinni jo mennyttä museoaluetta, mutta nyt oltiin jo aamusta liikenteessä.

Izmirhän on jo vanha kaupunki ja tunnettu aiemmin kreikkalaisella nimellään Smyrna. Kuten aina, niin myös Smyrnan kohdalla, arviot varhaisimmasta asutuksesta/elonmerkeistä vaihtelevat. Jonkun arvion mukaan myös Homeroksen kotipaikkana tunnetussa Izmirissä on ollut väkeä jo noin 8000 e.Kr. Kuulostaa uskomattomalta, mutta lienee mahdollista.

Noin ajalla 650-545 e.Kr, jolloin kaupunki eli loistavaa aikaa. Se oli aina Mustallemerelle saakka johtavan kauppatien varrella, joka teki kaupungista tärkeän ja vauraan. Se oli myös suosittu erilaisten taiteilijoiden keskuudessa. Aleksanteri Suuri (Turkiksi Büyük Iskender ;) )valloitti kaupungin vuonna 333 eKr ja sen myötä kaupungin keskusta siirtyi aiemmasta hieman eri kohtaan. Vuonna 190 e.Kr Smyrna siirtyi yhdessä mm. Pergamon kanssa osaksi Rooman valtakuntaa. Niihin aikoihin kaupunkiin oli rakennettu mm. teitä, amfiteatteri ja agora. Kristinuskon saavuttua alueelle Smyrnasta tuli merkittävä kristillinen kaupunki ja sinne on myös perustettu yksi seitsemästä ensimmäisestä seurakunnasta. Kaupunki on ollut sitten vuorotellen useampien kansojen hallussa ja sen on valloittanut niin persialaiset kuin arabitkin. Vuonna 1422 siitä tuli osa Ottomaanien valtakuntaa muun Turkin mukana.
Minähän en mikään historian asiantuntija ole, pikkuhiljaa koitan oppia ymmärtämään. Virheet mahdollisia edellisessä(kin) tekstissä :)

pylvään päitä pitkin pihaa

holvikaari

köynnöksiä kasvaa pitkin muuria

muinainen vesiputki tuo edelleen vettä raunioille

Izmir tarjoaa jotain niin rantojen, rantakatujen, basaarien kuin historiankin ystäville. Me piipahdimme vielä Izmirin etnografisessa museossa näppärästi juuri ennen kun piti hakea sisko lentokentältä. Niinpä vieressä olleeseen arkeologiseen museoon ei enää ennätetty. Arkeologian aarteita toki nähtiinkin jo agoralla ja oltiin näkemässä seuraavana päivänä Efesossa. Niiden lisäksi oli mielenkiintoista tutustua etnografian museoon ja siihen, millaisia käsitöitä ja arkipäivän elämää on alueella eletty. 

jo rakennus oli huikea

Yksi Izmirin tunnetuimmista nähtävyyksistä ja kaupunkilaisten kohtaamispaikoista on Konakin kaupunginosassa Konakin aukiolla sijaitseva kellotorni. Se näyttää tyylinsä perusteella vanhemmalta, mutta onkin vaan reilut 100 vuotta vanha. Sen on suunnitellut arkkitehti Raymond Charles Pére hallitsija Abdülhamidin 25 vuotisuran kunniaksi.  Aukio tai torni ei sinänsä ole mitenkään niin ihmeellinen, mutta on se kohtaamispaikkana vailla vertaa ja hyvä tuntomerkki kuitenkin.

 Tässä nyt eka erä tästä turistiopas-pätkästä ja omastakin Izmiriin tutustumisesta. Jatkoa seuraa :)

Voi juurtuminen.

Juuri tuli kaksi kuukautta täyteen Izmirissä. Etenkin Istanbuliin jääneet turkkilaiset kaverit kyselee: "Oletko tottunut/sopeutunut jo Izmiriin?" Vastaan yleensä, että joo, pikkuhiljaa. En uskalla sanoa mitään varmaa "KYLLÄ" vastausta ilotansseineen, mutta en myöskään apeaa "en" ja totuus on muutenkin jossain siinä puolivälissä. Siihen nähden kuinka ikävöivä olin lapsena - en kestänyt leireillä tai mummolassa ollessa kuulla äidin ääntä kun tuli heti ikävä - en nykyään niin ikävöivä ole. Tietysti sitä äitiä, siskoa ja ystäviä olisi ihana useammin nähdä ja on tietysti ihan ikäväkin. Istanbuliin en sinänsä ole siis myöskään ehtinyt kunnolla ikävöidä, mutta toki tuolla reissussa kun näki muutamia sielläkin asuvia suomiystäviä, tuli pienimuotoinen haikeus ja samoin kun on paikallisten ystävien kanssa yhteydessä.

Yksi ystäväni oli käynyt Kreikassa ja kehui sikäläisiä kahveja maasta taivaaseen ja heitti "lähdetään Ateenaan"-kommentin minulle. Yllätyin itsekin ensi reaktiostani ja tunteesta, "Siis apua, ahdistaa ajatuskin että pitäisi lähteä reissuun". Ehkä se Istanbul vielä menisi, kun siellä on tuttuja ja pääsisi ystävien luo varmasti majoittumaankin ja Suomi sinänsä että ihmisten näkemisestä on aikaa. Vaikka ruska-, kynttilä-, sauna- jne. kuvat Suomesta täyttää facebookin ja whatsappin ryhmäviestit ja vaikka ne jotain liikauttaakin sydänalassa, ei minulla sinänsä Suomeen menemistä ole ikävä. Olen tässä koittanut nyt miettiä miksi ei tullutkaan sitä normaalia iloisen myöntyväistä ja helposti innostuvaa fiilistä.

Luulen, että on vaan ollut nyt niin monta muutosta, että nyt on olo että tekee mieli takertua "kynsin hampain" (ei kirjaimellisesti) tänne. Laittaa jarrusukat jalkaan ja vaikka käsiinkin ja tarttua nyt tähän maisemaan. Katsella vuoria eri kulmilta, vuoria silloin kun ne siintävät sinisinä horisontissa, vuoria lähempää, vuoria keskipäivän auringossa ja vuoria kun aurinko laskee. Tahdon ihmetellä palmuja ja palmujen ja mäntyjen viehättävää yhdistelmää. Siinä on jotain hauskaa, kotoisaa, niinkuin omaa elämääni jossa suomalainen ja turkkilainen kohtaavat. Haluan myös olla kotona ja kirjaimellisesti kotiutua. Oppia tietämään mikä huone on kuuma päivällä, mikä illalla. Ilahtua uudelleen niistä huonekaluista tai kohdista täällä, jotka jo miellyttävät silmää ja tietysti myös haaveilla tulevasta.

 

Voisiko tämä olla jotain tarvetta juurtua nyt tänne. Istanbuliin muuttaessa en muista ainakaan kokeneeni samaa. Sieltähän minun piti jatkaa matkaa Bulgariaan, eikä ensisijaisesti juurtua, vaikka juurruinkin kyllä. Olisiko se käynyt jotenkin huomaamatta vaan. Kyllä tässä nytkin on jo juurtumista tapahtunut, mutta ehkä se vaan tarvitsee nyt vähän aikaa ja rauhassa paikallaan oloa. Mielummin nyt lähden etsimään Izmirin ja lähialueiden nähtävyyksiä kuin toisiin maihin, vaikka Kreikka ja Kypros ovatkin listalla jo jonkin aikaa keikkuneet. Uskon kyllä, että mieli muuttuu pian ja otan iloisena laukun kaapin päältä, pakkaan ja menen reissuun, mutta nyt laukku kerätköön vielä ainakin hetken pölyä siellä ja minä iloitsen että saan tänne siskoni ja tätini kylään ja päästään yhdessä seikkailemaan näihin maisemiin. 

Luvassa siis varmaankin kertomuksia Smyrnan ja Efeson raunioista, jos suunnitelmamme ja vieraiden haaveet toteutuvat :)

Vanhan kaupungin kujilla kuljeskelua - reissupostaus nro 3

Toisena aamuna saatiin maistaa taas ihanaa turkkilaista kohteliaisuutta, kun hotellin respassa meitä muutenkin koko ajan tosi hyvin palvellut työntekijä kertoi, että keskustaan pääsisi myös "venetaksilla" maata pitkin menevän perus minibussin sijaan. Sinnehän sitten suunnattiin ja muutamalla liiralla päästiin vettä pitkin satamaan lähelle nk. vanhaa kaupunkia, joka olikin ensimmäinen tavoite. Aika ihana tunne, kun laiva lipui kanavassa, vuoria näkyi kaukana. Juuri noita ihan parhaita sinisiä silhuetteja, kun vuoret näkyy eri sävyisinä horisontissa. Niitä voisin ihailla kyllä aika melkoisen kauan tuijotella varsinkin kun aallot liplattaa ja samassa lautassa on tuttuja naisia.

taatelit kohta korjuukypsiä

Päättäväisinä lähdettiin satamasta kohti nk. vanhaa kaupunkia, Paspaturia On aina mielenkiintoista käydä vähän basaarikujilla kiertämässä, tosin kyllähän turistialueiden kujat muistuttavatkin toisiaan, vaikka sinänsä kaupunkien maisemat erilaisia olisivatkin. Mutta eipä sekään niin justiinsa ole, kun seura on hyvää. Istanbulissa asuin siis kalustetussa asunnossa ja nyt olen rakentelemassa kotia ihan alusta saakka. Siksikään minua ei kyllä tyynynliina-, päiväpeitto-, astia jne. -valikoimien katselu ja kiertely haittaa ollenkaan. En ehkä ole sen värikkäimmän turkkilaissisustuksen ystävä - sen, jossa joka huone on eri värinen, eikä tupsuissa, pitsissä, kimalteessa jne. ole säästelty, mutta huomaan kyllä myös että haluan jotain turkkilaista kotiini silti, tai jotain joka minua tästä maasta muistuttaa. Kun tarpeeksi kiertää, niin on mahdollista löytää myös hieman hillitympiä värejä ja kuviointeja myös. Minulla on ihan vaalea sohva, löysin siihen tuolta reissulta puuvillaisen vaaleanturkoosin (lähelle minttua, mutta se kuulostaa liian pelottavalta :) ) päiväpeiton, jonka voi laittaa siihen suojaksi. Lisäksi löytyi kaksi vaaleaa tyynyliinaa. Lupaan kodista kuviakin vielä johonkin päivitykseen.

tämän tapaiset tyynynliinat ostin, mutta vähemmillä väreillä

Näitä etsinkin :)

oijjoi mitkä pelakuut ja minkä värisissä ruukuissa!

Fethiyen satama-aluetta ravintolan kattoterassilta

Nähtävyyksiähän Fethiyen läheltä löytyisi mm. Kayaköy ja Saklıkent ja monta muuta. Me päädyttiin Amyntaksen kalliohaudoille kaupungilla hengailun jälkeen. Tarkoituksena oli viettää rentoa päivää. Tiedettiin, että  kalliohaudat ei ehkä ole Turkin hienoimmat. Aiemmin olen käynyt kalliohaudoilla Demressä, jossa oli parempi ja näyttävämpi kalliohauta-alue, mutta tätä Fethiyen aluetta on kehuttu erityisesti sieltä olevien näköalojen vuoksi. Sitäpaitsi oli mukava nähdä vähän kaupunkia ja kuljeskella mukavassa säässä kujilla.

Pienet kujat ja niiltä näkyvät pihat ovat aina mielenkiintoisia. Niissä on jotain tuttua kylämäisyyttä Suomestakin, mutta värit, tuoksut, kasvit ja maisemat ovat silti niin erilaisia ja myös erilaisia mitä vaikkapa Istanbulin tai Izmirin keskustan alueella. Minun silmää ja erityisesti valokuvaussilmää houkuttelee nämä ylös alas menevät kujat, pihoista aitojen läpi, yli tai ali kurkottavat oliivipuiden, päärynäpuiden, luumupuiden ja viinirypäleköynnösten oksat. Paprikataimien ja kukkien ruukut on tehty lähinnä erilaisista ämpäreistä ja peltitölkeistä ja ne levittäytyvät katujen varsille. Kissat oikovat uneliaina selkiään herätessään ääniimme päikkäreiltään autojen alta ja pensaiden katveista. Ovia löytyy perinteisten valkoisten tai tummien tehdasvalmisteisten lisäksi violetteina, pinkkeinä, räjähtäneinä, tyylikkäinä jne. Lämpimässä tuulessa liehui erilaisilla naruviritelmillä lakanaa, paitaa, peittoa ja pöksyä. Tällaisilla kujilla elämä näkyy ja se saa näkyä. Tykkään. 

öljypurkkien paprikat ja kukat

violetti ihana ovi

Edelleenkään ei tarvinnut paljon kysellä reittiä, (tosin googlemaps puhelimestakin auttaa) sillä paikallisten mielestä tällainen ulkomaalaisten naisten joukko oli varmaan itsestäänselvästi menossa kohti kalliohautoja - sellaisella varmuudella ohjetta tuli risteyksissä arpoessamme. Jossain vaiheessa ne alkoivatkin jo näkyä. Portaita oli muutama kivuttavaksi ja nousun myötä alkoivat myös alhaalla näkyvät maisemat tulla upeammiksi ja upeammiksi. Kannatti nousta ylös, kuten yleensä aina. 

auringonkukkaöljyastia

katu nro 73

paprikat kuivumassa talvea varten

Takaisin palatessa jatkui kuvaaminen ja asioiden ihmettely. Nautin täysin siemauksin keskusteluista siinä alaspäin laskeutuessa. Tiedättehän, kun joskus on helppo olla porukalla. Keskustelunaiheet poukkoilee taivaan ja maan välillä sinne ja tänne. Välillä joku aina pysähtyy kuvaamaan, kuvausvinkkejä annetaan ja kuvaamisen jälkeen juttu ja matka jatkuu. Suurkaupungeissa asuvat (suurin osa meistä) nauttivat pienistä kaduista ja rauhasta sekä tietysti siitä että saa höpötellä omasta kulttuurista olevan kanssa. Paikallisten ystävien kanssa on sitten omat ilonsa ja suomalaisten kanssa omansa. 

Aurinko laski taas Välimereen. Sitä ei väsy myöskään katselemaan. Viimeisen illan haikeus alkoi hiipiä mieleen. Nyt pitäisi hyvästellä taas sakki joksikin ajaksi. Toisaalta taas näiden naisten kanssa heipat sanotaan melko pienellä tunnekuohulla. Nähdään taas - nähdään kun sellainen mahdollisuus tulee. Elämä on muutenkin niin lähtemistä ja tulemista, että siihen alkaa jotenkin tottua. Vaikka toisaalta niitä kaikkein rakkaimpien ja läheisimpien hyvästelyihin ei tottune eikä kai tarvikaan. Näiden päivien aikana puhuttiin paljon myös niistä asioista, jotka ikäänkuin vaan kuuluu siihen pakettiin kun lähtee eläämänsä ulkomaille elämään. Siihen kuuluu lähtöä ja tuloa. Lentokentät ja erinäköiset asemat tulevat tutuiksi ja matkalaukkua ei tarvitse etsiä varaston perältä miettien "minkä värinen se nyt olikaan". Erinäköisiin tapoihin, ruokiin jne. ollaan totuttu tai sitten siihen on totuttu että ne on erilaisia, vaikka maku ei aina miellyttäisikään ;)

Heihei - Nähdään taas.