Voi juurtuminen.

Juuri tuli kaksi kuukautta täyteen Izmirissä. Etenkin Istanbuliin jääneet turkkilaiset kaverit kyselee: "Oletko tottunut/sopeutunut jo Izmiriin?" Vastaan yleensä, että joo, pikkuhiljaa. En uskalla sanoa mitään varmaa "KYLLÄ" vastausta ilotansseineen, mutta en myöskään apeaa "en" ja totuus on muutenkin jossain siinä puolivälissä. Siihen nähden kuinka ikävöivä olin lapsena - en kestänyt leireillä tai mummolassa ollessa kuulla äidin ääntä kun tuli heti ikävä - en nykyään niin ikävöivä ole. Tietysti sitä äitiä, siskoa ja ystäviä olisi ihana useammin nähdä ja on tietysti ihan ikäväkin. Istanbuliin en sinänsä ole siis myöskään ehtinyt kunnolla ikävöidä, mutta toki tuolla reissussa kun näki muutamia sielläkin asuvia suomiystäviä, tuli pienimuotoinen haikeus ja samoin kun on paikallisten ystävien kanssa yhteydessä.

Yksi ystäväni oli käynyt Kreikassa ja kehui sikäläisiä kahveja maasta taivaaseen ja heitti "lähdetään Ateenaan"-kommentin minulle. Yllätyin itsekin ensi reaktiostani ja tunteesta, "Siis apua, ahdistaa ajatuskin että pitäisi lähteä reissuun". Ehkä se Istanbul vielä menisi, kun siellä on tuttuja ja pääsisi ystävien luo varmasti majoittumaankin ja Suomi sinänsä että ihmisten näkemisestä on aikaa. Vaikka ruska-, kynttilä-, sauna- jne. kuvat Suomesta täyttää facebookin ja whatsappin ryhmäviestit ja vaikka ne jotain liikauttaakin sydänalassa, ei minulla sinänsä Suomeen menemistä ole ikävä. Olen tässä koittanut nyt miettiä miksi ei tullutkaan sitä normaalia iloisen myöntyväistä ja helposti innostuvaa fiilistä.

Luulen, että on vaan ollut nyt niin monta muutosta, että nyt on olo että tekee mieli takertua "kynsin hampain" (ei kirjaimellisesti) tänne. Laittaa jarrusukat jalkaan ja vaikka käsiinkin ja tarttua nyt tähän maisemaan. Katsella vuoria eri kulmilta, vuoria silloin kun ne siintävät sinisinä horisontissa, vuoria lähempää, vuoria keskipäivän auringossa ja vuoria kun aurinko laskee. Tahdon ihmetellä palmuja ja palmujen ja mäntyjen viehättävää yhdistelmää. Siinä on jotain hauskaa, kotoisaa, niinkuin omaa elämääni jossa suomalainen ja turkkilainen kohtaavat. Haluan myös olla kotona ja kirjaimellisesti kotiutua. Oppia tietämään mikä huone on kuuma päivällä, mikä illalla. Ilahtua uudelleen niistä huonekaluista tai kohdista täällä, jotka jo miellyttävät silmää ja tietysti myös haaveilla tulevasta.

 

Voisiko tämä olla jotain tarvetta juurtua nyt tänne. Istanbuliin muuttaessa en muista ainakaan kokeneeni samaa. Sieltähän minun piti jatkaa matkaa Bulgariaan, eikä ensisijaisesti juurtua, vaikka juurruinkin kyllä. Olisiko se käynyt jotenkin huomaamatta vaan. Kyllä tässä nytkin on jo juurtumista tapahtunut, mutta ehkä se vaan tarvitsee nyt vähän aikaa ja rauhassa paikallaan oloa. Mielummin nyt lähden etsimään Izmirin ja lähialueiden nähtävyyksiä kuin toisiin maihin, vaikka Kreikka ja Kypros ovatkin listalla jo jonkin aikaa keikkuneet. Uskon kyllä, että mieli muuttuu pian ja otan iloisena laukun kaapin päältä, pakkaan ja menen reissuun, mutta nyt laukku kerätköön vielä ainakin hetken pölyä siellä ja minä iloitsen että saan tänne siskoni ja tätini kylään ja päästään yhdessä seikkailemaan näihin maisemiin. 

Luvassa siis varmaankin kertomuksia Smyrnan ja Efeson raunioista, jos suunnitelmamme ja vieraiden haaveet toteutuvat :)