Kiitollisena muistellen.

"Taas valo viiltää taivaanrantaa

se päivän yöstä erottaa.
On tullut aika pois se antaa,

jota niin paljon rakastaa.
Sen järjellä me ymmärrämme,

kun toinen lähtee, toinen jää.
Vain pieni lapsi sisälllämme,

ei sitä tahdo käsittää.

Hyvää matkaa, hyvää matkaa
kulje kanssa enkelin.
Hyvää matkaa, hyvää matkaa,
sinua paljon rakastin!"
(Petri Laaksonen: Hyvää matkaa)

Tänä kiirastorstaina on haikea olo, kuten kiirastorstaina aina. Kiirastorstai 13 vuotta sitten muutti minun elämäni. Jaan elämäni tapahtumia ennen sen kiirastorstain ja sen jälkeen tapahtuneisiin. Olin bussissa matkalla Helsinki-Vantaalta ystävien luo yöksi, kun tuli puhelu jota olin pelännyt aktiivisesti vajaat pari kuukautta ja kuitenkin toivonut, ettei sitä sitten kuitenkaan vielä tulisi. Isä sairasti, mutta mieli kyllä aina muutti faktat niin, että pidin ihan mahdollisena että isä lääkärin karuista sanoista huolimatta selviäisi. Eihän kukaan terve ja elämänhaluinen 54-vuotias voi kuolla. Tuona yönä olin bussin ainoa matkustaja vähän ennen puolta yötä, kun äiti kuitenkin soitti että isä on nyt kuollut. Edelleen kaikki hetket, tuoksut, äänet, tunnelmat ja värit niiltä seuraaviltakin päiviltä palautuu tarkkoina mieleen.

Nyt olo on haikeudesta huolimatta kiitollinen. 

Kiitollinen kaikista niistä muistoista, joita minulla on yhteisistä retkistä ja hetkistä.
Kiitollinen kaikesta, jota olen saanut oppia!

Ammatiltaan isä oli kaivosmies ja myös maanviljelijä. Pienenä oltiin iskän kanssa navetalla ja pihatöissä ja olimme siskoni kanssa erittäin vakuuttuneita että isä osaa rakentaa kaiken.  Olimme kai hoksanneet haluta pyytää lentokonetta, koska sellaisen iskä teki. Ei se nyt ilman mielikuvitusta taivaalle noussut, mutta kyllä sen sisälle pääsi istumaan ja se pyöri :)

Isä ja äiti molemmat ottivat meidät aina mukaan kaikenmaailman hommiin ja siitä olen kiitollinen, vaikka silloin sitä ei ehkä osannut näyttää, kun tuli kehotus mennä perkaamaan porkkanamaata tai pinoamaan puita. Mutta monta kertaa olen iloinnut siitä, että kädessä ainakin auttavasti pysyy sekä virkkuukoukku, sähkövatkain että vasara, vaikken mikään supertaitava olekaan.

Kotitöistä on ihania muistoja. Se hetki, kun oli niin iso että sai luvan ottaa itse rieskat leivinuunista leivinlapiolla tai kun sai isältä luvan pyörittää hunajalinkoa että saatiin mehiläisten työ talteen. Isä opetti myös, että työstä voi palkita itseään ja antaa pieniä kannustuksia. Kun heinäntekoaika alkoi, kellarin eteiseen ilmestyi limsakori, silloin oli vileä 0,33 litran lasipulloja ja sieltä sai isän tai äidin luvalla hakea pullon / heinäntekopäivä. Kyllä sillä odotuksella jaksoi paaleja hetken nostella ja haaveilla että joskus jaksaisi kantaa kerralla neljä pikkupaalia, kuten isä.



Pienenä olin aika vakuuttunut, että kaikki muutkin juoksevat kesälomareissulla sateessa isiensä ja äitiensä (mutta iskän aloitteesta ehkä) kanssa etsimässä erilaisia muistomerkkejä ympäri Suomen metsiä. Jos hyvä kyltti tuli vastaan, pitihän se tarkistaa ja kyllä ne joskus löytyikin :) Ilmeisesti näin e ole, eivätkä kaikki perheet ei myöskään pidä samaisten kesälomareissujen taukoja kotiseutumuseoiden portailla eväitä syöden, mutta mepä pidettiin, vaikka uimaankin välillä päästiin :)

Isä kannusti meitä aina lähtemään retkille ja matkoille ja tekemään ja kokemaan. Äidin sanojen mukana isä oli kuitenkin äitiäkin enemmän huolissaan reissujemme ajan ja seuraili kellosta missä olemme menossa, ehtisimmekö junaan tai lentokoneeseen. Hänelt ja äidiltä  olen oppinut sitä, että lähes kaikki on mahdollista jos vain haluaa ja harrastukset ja mielenkiinnon kohteet voi valita sen mukaan mitä haluaa, ei sen mukaan mitä pitäisi tai muut tekee. Isä päätti kerran opetella leipomaan kääretorttua, koska oli vakuuttunut ettei se nyt voi olla "hommaa kummempaa", jos on ohje -
ja hyvää kääretorttua tulikin!

Lapsena pääsin myös usein isän kanssa  hänen harrastuksiinsa eli kuuntelemaan klassisen musiikin konsertteja Ouluun. Isä opetti meitä kotonakin tykkkäämään klassisesta musiikista. Hän kehotti kuuntelemaan missä kohti soittimet esittivät ukkosta tai milloin hiljaa soljuvaa puroa. Tunnistan edelleen Mussorgskyn "Näyttelykuvia" teoksen kävelymusiikin, jota kuunneltiin ja mietittiin mikä seuraava kuva olisi. Lähinnä isän ansioista minulla oli jo yläasteella lempiooppera Lohengrin, jonka olin isän kanssa nähnyt useamman kerran.



Vaikkei isä perinteisessä mielessä ehkä mikään seurapiirimies ollutkaan hän osasi kyllä hauskuuttaa meitä ja keksiä vaikka laulun töitä edesauttamaan tai muuten vaan huvinvuoksi. Pitkillä automatkoilla keksimme tarinoita ihmisistä tai autoista joita näimme. Sen lisäksi isällä riitti kyllä tietoa myös kaikesta oikeasta faktasta. Olen vakuuttunut, että jos isä olisi päässyt käymään luonani täällä hän olisi tiennyt Hagia Sofiasta ja Istanbulin historiasta minua enemmän turvautumatta LonelyPlanetin tai Wikipedian viisauksiin. Historiatieto ei ole ihan periytynyt :)

En edelleenkään ymmärrä miksi isän piti lähteä niin varhain meidän luota pois ja jos saisin toivoa, ei näin olisi tapahtunut, mutta siitä huolimatta olen kiitollinen että sain ja saan rakastaa häntä ja että juuri hän oli minun isä ne vuodet mitä meillä oli <3 Kiitollinen olen myös siitä, että saimme hoitaa häntä paljon kotona viimeiset kuukaudetkin. Ei jäänyt mitään selvittämätöntä ja niiden viikkojen raskaudesta huolimatta niissä oli myös paljon rakkautta, välittämistä ja yhdessä oloa.

Nähdään <3