Kolme vuotta Bosporia, kahvia ja kukkia

Taas olisi se aika vuodesta, kun minulla ja Turkilla on vuosipäivä ;) Kolme vuotta sitten jännittynyt, selviämistään epäilevä, kaikesta innostuva ja yllättyvä MatkaMartta saapui tänne etelämmäksi. Punavalkoiset siivet toivat sinivalkoisesta maasta tänne niin monien värien, tuoksujen, äänien ja makujen maailmaan. Oliskohan se taas pienen muistelun paikka :)

Eka vuosi. Siitä jo lähtee tämä teema, jonka äsken huomasin. Kahvi, kukat ja Bospor löytyy jollain tapaa kaikista kollaaseista, paitsi tuossa toisen vuoden kollaasissa kukat on kahvikupissa, mutta luontokuva löytyy ;) En ole ajatellut, että nuo pitäisi löytyä, mutta siltä näytää että ne on tärkeitä, samoin joku historiallinen kohde löytyy joka vuosi :)

Ylhäällä vaakakuvassa on mulle rakas kuva ihan ekoilta viikoilta Turkissa Bergamon pikkukaupungin kujilta. Mua jotenkin puhutteli tuo karun ja kauniin yhdistelmä ja se mua puhuttelee Turkissa edelleen. Siinä vieressä kurkistelee Efeson kissa. Niin kissoja kuin antiikkisia pylväitäkin on riittänyt näinä vuosina ihasteltavaksi.
Keskirivillä sitten on jo se rakas Bospor ja Istanbul, tällä kertaa iltavalaistuksessa siinä ohikiitävässä lähes täydellisessä hetkessä kun on vielä valoa sen verran että voi kuvata, mutta on niin pimeää että siltojen ja autojen valot näkyy. Sen vierellä ne punavalkoiset siivet, mutta ei ekalta päivältä. Tuosta kuvasta tykkään, kun siinä on jotain sellaista lähdön haikeutta, kun satoi niin paljon.
Alakuvassa on kahvi muistaakseni palkintocappucino jonkun kielikoulukurssin mentyä onnistuneesti läpi ja saman rivin toisessa päässä näköjään on tehty läksyjä ja keskimmäisessä iloitaan osmaaniajan tiilikoristeista varmaan Topkapissa tai jossain moskeijassa tai metroasemalla ei oo oikein muistikuvaa (melko samankaltaiset kohteet nämä kolme, eikö? ;) )

Eka vuosi oli toisaalta sellaista aikaa, kun kaikki oli uutta ja jännää. Jokainen ravintola tuntui sellaiselta, ettei oo ollut näin hienossa (okei, en käynyt Suomessa juuri ulkona syömässä), maisemat salpasi henkeä, oli mahtavaa kun sanoi kolmen sanan lauseen turkiksi (Onko teillä leivontahiivaa? tms.) Oli niin paljon asioita, missä ylitti itsensä ja erilaisten kebabien maistaminenkin oli jännää ;) Toki ekana vuonnakin ahdisti monet asiat, en opi koskaan kieltä, miten mä päädyin näin kauas perheestä ja ystävistä jne. 

 Kakkosvuoden keskelle on päätynyt kuva, jota varten otin kymmeniä epäonnistuneita. Oltiin lautalla matkalla prinssisaarilta Istanbuliin ja kaverit heitteli lokeille simitin paloja ja lopulta päättivät kokeilla, uskaltaisivatko antaa kädestä palan ja niin siinä sitten kävi, että uskalsi. Vasemmalla ylhäällä pakollinen historiallinen kohde ja siksi tähän valittu, Aspendoksen amfiteatteri, yksi parhaiten ja ehjimpinä säilyneitä maailmassa. Sitten tietysti turkkilainen kahvi kukkaisessa kupissa ja vierellään ihana sademetsämäinen vesiputous Antalyan läheltä. Vasemmalla keskellä rakkaasta rauhoittumispaikastani - prinssisaarilta purjevene ja sen alla hauska tunneli Ibulin kotini läheltä. Kävelytie meni tuolta alta. Sen vieressä tietysti Bospor ja neidontorni ja harvinaiset lumiset rantakivet. Torttuja ja ikean jouluvaloa tuskin tarvitsee paljon esitellä. Siitä tulee kyllä mieleen joulut ulkomailla ja oman joulun laittamisen kotiin. Hartaasti valikoidut jouluvalot ja epäonnistumisen kautta onnistunut luumuhillon teko. Sen yläpuolelta rakkaaksi tulleesta Bulgariasta, Plovdivista kuva noin vuoden takaa tästä hetkestä taaksepäin. 

Toinen vuosi oli jo enemmän tasoittumisen ja arjen aikaa. Joka päivä ei ollut suuria onnistumisia, mutta moni arkinen asia sujui jo ilman jatkuvia epäonnistumisiakin. Kieli ahdisti tietysti, mutta alkoi osata jo hoitaa asiansa puutteista huolimatta. Joskus se rasitti, koska nosti myös omaa rimaansa tietysti ehkä välillä liiankin ylös. Kakkosvuotta tietysti eniten kohdallani leimasi muuton odottaminen Bulgariaan ja suunnitelmien muuttuminen kohti Izmiriä. Nyt tätä kirjoittaessa on hyvä näin. Bulgariassa on jo ystäviä minulla ja toivottavasti tässä ihan lähiaikoina pääsen käymään siellä.

Tässä olis sitten yläkulmassa vasemmalla kuva viime kesältä Raahen rannikolta, jonne pääsin ystäväni kanssa purjehdusreissulle. Sen vieresä antiikkiosastona kallioon hakattuja hautoja ystäväni K:n kanssa tehdyltä huikealta reissulta viime maaliskuulta - onko siitäkin jo vuosi?? Ja sitten on jo yhdistettynä Bospor, kahvi ja neidontorni :D Ei kovin yllättävä tämä MatkaMartta :) Myönnän tilanneeni kahvin osin sen vuoksi, että saisin tuollaisen kuvan, mutta kyllä rekvisiitta myös juotiin iloisena A-ystävän kanssa. Keskirivi lähtee liikkeelle Öludenizin rantakahvilasta katselluista liitelijöistä. NIitä oli hauska kuvata ja koittaa saada valo, liike, sommittelu ja muu kohdilleen hieman muuttuvissa olosuhteissa :) Haaste ei loppunut. Samalta reissulta on tuo mielestäni niin herttainen kypsyvä granaattiomena. Rivin päättävät kana ja nalle sänkyni päältä. Kai se oikeasti on kukko, mutta ainakin sen nimi on Kana <3 

Alhaalta lisää lintuteemaa Istanbulista tulppaanipuistosta, jossa joutsen ui helmililjameressä. Tulppaanifestivaaleista olin nähnyt kuvia jo ennen muuttamistani Paluumuuttajattaren Istanbul-ajan blogista ja sinne ehdottomasti halusin ja kahdesti ehdinkin. Tuohon alariviin piti laittaa sitten kuva toisesta haavepaikastani Kelebek vadisista, perhoslaaksosta, johon pääsin viime syksynä. Perhos(itta)laaksohan se sitten oli, mutta muuten niin ihana!! Alakulma sitten nykyisestä kotikaupungistani Izmiristä sen kellotorni, jota tulee kuvattua Bosporin tapaan auringonlaskussa ja ilman, lokeilla ja ilman, ihmisillä ja ilman jne. :D Pitää joku vakiokohde aina olla ;)

Tästä lähtee sitten nelosvuosi. Haaveilen että sen aikana ehtisin käydä ainakin jollakin Kreikan saarista, tutustua paremmin Izmiriin ja lähialueisiin ja Suomessakin piipahtaa. Kahvia ja kukkia en jätä, joten niitäkin varmasti löytyy seuraavasta kollaasista. Jää nähtäväksi tuleeko siihen kuvaa Bosporista. 

kuulumiskatkoa, keuhkoputkia ja kulttuurishokkia

Minä piipahdin Suomessa ja oli hyvä suunnitelma kertoa etukäteen että menen ja sieltäkin päivitellä. Päässä pyöri otsikoita ja aiheita, täytyy niitä nyt tässä sitten pikkuhiljaa toteutella. Keuhkoputkeni siis päättivät ottaa ja tulehtua tähän väliin. Lähdin yskäisenä Suomeen ja palasin tauotta köhivänä, mutta jälleen kuumeettomana. Pääasiat Suomen reissulla oli äidin näkeminen ja ystävien häät. Lisänä muutamia muita sukulaisia ja ystäviä, saunaa, metsää, puhdasta ilmaa, uimahalli, ulkoilu, nuotioretki metsään tms. Kuume ja tauti sitten karsi ohjelmaa, mutta sellaista elämä on.

Lento lähti aamulla superaikaisin ja lentokoneen vaihto olisi Istanbulissa ja se olisi aika tsäpäkkä. Olin onneksi kuullut aiemmin, että Istanbulin Atatürkin lentokentällä olisi nk. oikoreitti transfermatkustajille, jota voisi käyttää jos kotimaan- tai ulkomaan tuloaulaan tullessa olisi alle tunti seuraavan lennon lähtöön. Sain oikein piirretyn kartan ja löysin tuon huoneen, jossa piti näyttää lentolippu ja näin todistaa että aika on käymässä vähiin. Siinä oli sitten turvatarkastus, sitten hassua oikokäytävää pikakävelyä kohti passintarkastusta ja ulkomaan lentoja. Sama sitten takaisinpäin tullessa. 

Kulttuurishokki on ehkä liioiteltu termi, mutta alkoi mukavasti k-kirjaimella :) Mun viimeisestä Suomikäynnistä on vain noin 7kk, mutta silti olin taas pihalla ku lumiukko ja laskiämpäri. Tosin sitä taidan Helsingissä (vai taitaa se kenttä ja Tikkurilan asema olla Vantaata) olla aina. Nyt olin kuullut, että lentokentälle oli tullut rautatieasema, josta pääsisi Tikkurilan asemalle, josta ystäväni tulisi hakemaan minut lastensa (ihana kummityttö E ja veljensä S) kanssa syömään ja leikkimään. Suunnitelma kuulostaa selvältä, mun osuus oli vain selvitä sinne Tikkurilaan. Pala kakkua ;)

Viime kesänä Suomeen mennessä onnistuin Helsinki-Vantaalla missaamaan sen sinänsä selkeän Exit-kyltin ja valitsemaan Transfer-rullaportaat ;) Tajusin siinä rullaillessa, ettei näin ole kyllä ennen ollut ja ymmärsin ettei mennyt ihan niinku suunnittelin. No, ei ollut alaspäin tavisportaita, ei rullaavia portaita, ei hissiä, eipä mitään - ei edes ihmistä, jolta kysyä. Hetken siinä arvoin ja sitten päätin, että ei auta! Marssin laukkuineni sisään transferaulaan tietäen, että ovi sulkeutuu takanani. Menin kertomaan murheeni rahanvaihtopisteen työntekijälle. Sain ensimmäisenä kuulla, että tällaista tapahtuu lähes viikottain ja antoi ohjeet. Muuten tilanne hallussa, mutta en voisi mennä hakemaan laukkujani, koska tekisin tulllirikoksen (mikä se oikea sana nyt olikaan), vaan pitäisi soitella jostain sieltä alhaalta lupa. No, selvittiin.

tässä se valinta pitäisi tehdä

Miten se liittyy tähän reissuun, no siten, että piti ottaa kuva siitä kohdasta, jossa "eksyin". Kuvasin ensin toki väärää kohtaa ja sitten oikeaa ;) Sitten pääsin tullin kohtaan. Mietin, että tuossa sitä telkkarista tuttua sarjaakin kuvataan, millaistahan olis päätyä tarkistetavaksi jne. No, sinnehän päädyin satunnaisotoksena. Laukut läpivalaistiin, mutta ei tutkittu sen kummemmin ja matka jatkui. Laukun saatuani harhailin etsien sitä asemaa ja miettien, miten tästä eteenpäin. Rakas serkkuni M on ollut töissä kentällä ja nyt sattui olemaan koulutuksessa lähitienoilla. Hän lopetti ruokatuntinsa kesken ja tuli pelastamaan ;) Matkalla serkun määräämään paikkaan tuli vierelleni myös isoa laukkua vetävä nainen, joka pyysi neuvoja mm. lipun ostoon ja aikatauluihin, koska asuu ulkomailla ja oli omien sanojensa mukaan "pihalla". Enpä osannut auttaa, muuten kuin luvata että serkku auttaisi kahta eksynyttä naista siinä kuin yhtäkin. Minulla oli pankkikortti, mutta ei käteistä, eksymistoverillani tilanne oli päinvastainen. Niinpä osteltiin lippuja serkkupojan neuvoessa. Pian siihen tuli lisää turisteja ja M jatkoi neuvomista. Mietittiin, että siinähän voisi tipeillä elellä ja ostaa turisteille lippuja Hki-Vantaalta eteenpäin ;)

Selvisin Tikkurilaan, jossa tuli eteen helpoksi luulemani tehtävä, nimittäin lipun ostaminen. Hyvänen aika, miten vaikeaa voi olla löytää joku junalippuja myyvä kioski sieltä asemaksi itseään tituleeraavasta rakennuksesta. Hyvin vaikeaa. Liukuportaat ylös, siellä se varmaan on, kun alhaalla oli vaan raiteita. Ylhäällä sitten oli vaikka mitä, kuten ravintola ja toinenkin ja irtoripsiäkin olisi saanut ja hiukset kuntoon. Lippuja ei kukaan kuitenkaan myynyt. Ohikulkijan ohjeiden mukaan löytyi kuitenkin alakerta ja tutuin VR:n kylttien mukaan merkattu pieni huone. Sen jälkeen kaikki menikin kuin leikki. Kerroin myyjälle, että minulla on monenlaisia ongelmia, hän tosin epäili, etten ollut tullut oikeaan paikkaan, koska kyseessä oli lipunmyynti. Kaduin huonoa letkautustani ja sain oikean lipun.

Siinä harhaillessa ja säätäessä oli olo, että on vähän liiankin avuton olo siihen nähden, että olin ollut niin hetken pois, puolustaudun sillä että olin nukkunut vain kolmisen tuntia ja sillä, että tuo alue ei ole mulle muutenkaan niin tuttu. Ihmeellisesti sitä vaan näinkin lyhyessä ajassa, kuin pian kolmessa vuodessa ja useiden kuukausien yhtäjaksoisissa pätkissä, tottuu niihin oloihin ja tilanteisiin, missä elää. Taas ojentelin pankkikorttia ihmetteleville myyjille, en muistanut että kauppakassi pitää ottaa etukäteen, pitää tietää onko pankkikortissa joku siru vai ei, jossain kaupassa hedelmät punnitaan itse ja toisessa ei. Ihmeellistä on toki myös se, että kaikki puhuu Suomea, mutta kaikki ei välttämättä puhu minulle ja se, että vr:n wi-fi toimi ja junassa oli sopivan lämmin ;) Loskaa oli paljon ja siinä ei Suometar-laukkuni olisi tahtonut kulkea. Ystävällisimpiä ja nopeimpia auttajia olivat monet suomea murtaen puhuvat, mutta myös tavalliset kiireissään kiiruhtavat helsinkiläiset.

Alkupäivien kummallisin olotila hälveni pian ja kun saavutin itselleni tutumman Pohjois-Pohjanmaan, aloin jo pärjätä. Talviautoilu sujui ja vaan ihan salamannopean alkuihmetyksen jälkeen muistin että hanasta saa juoda vettä ;) Ihmeelliseltä, jopa vähän tuhlaukselta, tuntui se kun astiat pestiin samalla vedellä kuin mitä juomalaseihin laskettiin.

lunta oli ja lisää tuli

Suomen reissun ajatukset tulee nyt sitten näin pätkittäin tässä toipuessa.

Aikuisten ystäväkirja - haaste

Lemipaikkojani blogin Jonna haastoi bloggaajat täyttämään "aikuisten ystäväkirjaa". Lapsuudesta jo muistan, kuinka näitä täytettiin ja olenpa tainnut aikuisenakin täytellä vastaavia joskus. Innostuinpa nyt lauantai-illan iloksi täyttelemään ja haastan kaikkia mukaan. 

1. Kuvaile itseäsi viidellä sanalla: 

iloinen, ailahteleva, sopeutuva, sosiaalinen, realisti

2. Kolme asiaa, joita ilman et voi elää (perheenjäseniä ei saa mainita) 

valo, kauneus, luonto

 

3. Lapsuutesi paras muisto

Yhtä lähes mahdoton valita, monet sellaiset kesäiset hetket kun oltiin koko perheellä heinäpellolla ja illalla pääsi uimaan tai toisaalta ne, kun mummi tuli käymään ja tehtiin jotain hauskaa, kuten ommeltiin yhdessä äidin, mummin ja siskon kanssa vaikkapa barbien vaatteita :)

4. Takana on kauhea päivä, miten rentoudut?

Keitän teetä ja katson vaikkapa jotain suomen telkkarista omalla äidinkielellä tai uppoudun hyvään kirjaan. Jos kaapissa on (suomi)suklaata, voi sillä lisätä vielä vaikutusta. 

5. Jos sinun pitäisi syödä vain vain yhtä herkkua koko loppuelämäsi, mitä se olisi?

Korvapuusti :) 

6. Mitä et missään nimessä voi sietää?

Ihmisten arvioimista ennakkoluulojen perusteella tutustumatta ja antamatta mahdollisuutta.

7. Kuinka monessa paikassa/ kodissa olet asunut? 

Maita 4 (vähintään vuoden kahdessa maassa), kaupunkeja/kyliä 10 (vähintään vuoden 7) koteja 13 

8. Haaveita joiden toivot toteutuvan lähitulevaisuudessa?

Haluaisin päästä käymään Kreikan saarilla. Haluaisin oppia valmistamaan lammasta edes puoliksi yhtä hyvin kuin äiti. 

9. Salaiset paheesi? 

Vielä yksi tetris illalla sängyssä, jos ei saa unta. Fazerin marjasuklaa.

kellotorni toiselta kulmalta :D

Altaaseen meneminen on vaarallista ja kiellettyä. 

aurinkoinen kevätpäivä

vielä tuli joulupaketteja

Ystävyyspohdintaa.

Pikkaisen pelottaa astua tähän aiheeseen. Ystävyyssuhteet. Ystävyys. Ystävät. Montako oikeaa ystävää voi olla? Mitä kaikkia luokkia on: fb-kaverit, tutut, kaverit, luokkakaverit, työkaverit, hyvät kaverit, ystävät,  lapsuuden ystävät, sydänystävät ja se paras ystävä. 

Minun elämä ei ole ehkä kulkenut sitä tyypillisintä latua näissä(kään) asioissa, vaikka ei nyt täysin epätyypillistäkään. Ennen kouluikää leikin päivähoidossa parin hoitokaverin ja pikkusiskon kanssa. Näistä siskoni lisäksi olen tekemisissä toisen hoitokaverin kanssa jonkun verran. Välillä oli pitkät tauot, mutta mm. ulkosuomalaisuus yhdisti taas :) Hän on ansiokkaasti ymmärtänyt mun halua olla kotikaupungissa, eikä matkustaa mihinkään - ei ainakaan mihinkään missä ruoka on outoa ja vessoja saa aina etsiä ;) Vaikka kyllä tässä jo jotain reissua vois suunnitella taas... Hän on ainakin hyvä esimerkki siitä, kuinka matkaa sieltä puetaan kurahousut-syötetään yhdessä possuja-eksytään hiihtomatkalla ihan liian kauas- ajoista voi vuosien aikana matkat kuljettaa niin että tiet aina välillä risteytyy. Ala-asteen ajoilta toisen kaverin kanssa myös vaihdettiin ystävänpäiväviestit eilen. Nähdään kun nähdään ja mukava silloin on aina jutella. Meitä taas yhdisti lisää isiemme sairastuminen suht yhtäaikaa samankaltaisesti. Vertaistuki ymmärsi.

Ala-asteella ja vielä yläasteella kiusatuksi tuleminen oli osani. Onneksi aina on ollut joku puolustava tai ainakin kanssani leikkinyt kaveri. Yläasteella kiusaaminen ei loppunut heti, vaan jatkui siitä huolimatta että kävin kouluni ihan eri puolella Suomea, enkä tuntenut sieltä ketään. Aiemmalta ajalta tutut yksin jättämiset, kuiskailut, haukkuminen ja nauraminen saivat seurakseen myös ensimmäiset kunnon potkut jne ala-asteelta tuttujen lumipesujen ja tönimisen tilalle. Ihmeellisen onnekas olin, että potkujen aikaan minulla oli jo ensimmäiset ystävät siellä. Heistä olen kirjoittanut aiemminkin mm. täällä Nämä ihanat naiset pakottivat kanssaan rehtorin luo ja siellä vierailun jälkeen asia alkoi parantua, vaikkei täydellisesti ja heti tokikaan. Samaiset naiset sitten myös aloittivat vakuuttelun siitä että jotkut muutkin kuin äiti, isä, mummi, mummu,  sisko jne. voivat tykätä minusta ja haluta olla kanssani - tie jatkuu edelleen.

Se alunperin 9 hengen, nykyään 6 hengen tyttöporukka kun löytyi, niin löytyi se oma heimo. Joskus tietysti aina vietettiin aikaa kahdestaan jonkun kanssa, mutta paljon oltiin myös isommalla porukalla. On tehty jekkuja laittamalla hammastahnaa ovenkahvaan, itketty ja naurettu, huolestuttu tulevasta ja jaettu karkkipussi jonkun sängynlaidalla kikatellen. Bon Jovi, Kaija Koo, Eurooppa4, Neljä Ruusua :) Muistoja tulvii mieleen. Itkien erottiin, kun ysiluokka loppui. Nyt tämän porukan kanssa sovitaan tapaamiset heti kun ihmiset alkaa tietää lomansa. Niin vaan täytyy olla. Tätä ystävyyttä on päätetty hoitaa ja niin tehdään. 

Teini-iän jälkeenkin olen vielä onnellisesti löytänyt lisää omia ihmisiä. Olen ollut sellaisessa kesätyöpaikassa, lasten leirikeskuksessa,  seitsemän kesää, jossa samassa pihapiirissä asui toistakymmentä about samanikäistä koko kesän. Sanotaanko, että tutustumisen kannalta aika helmiympäristö. Sinne tultiin omilla autoilla, isän tai äidin tuomana, bussilla tai millä milloinkin kesän alussa. Katseltiin arkaillen toisiamme koulutuspäivässä ja koitettiin opetella nimiä. "Lähtisitkö uimaan?" "Mennäänkö saunaan?" "Mistä sä olitkaan kotoisin?" Siinä pitkien työvuorojen ja vapaiden aikana tutustuttiin kesän aikana niin että taas kyynelet silmissä erottiin sitten kun pihapiirin ruusut ja pionit olivat vuorotellen tehneet nuppunsa ja kukkineet. Sitten kun valoisat kesäyöt muuttuivat pimeiksi heinäkuun öiksi. Kiitos teille kaikille, jotka olette mun heimoa ja mun ihmisiä niiltä kunnahilta.

Samoihin vuosiin kuuluu myös opiskeluaika. Siellä luennoilla ja erityisesti Loviisa-kahvilassa sai myös tutustua ihaniin ihmisiin. Niinä aikoina sai jotenkin ensimmäisiä kertoja kokea, että voin saada ihan uudelta pohjalta uusia ystäviä. Minusta voi pitää. Opiskelijoina elettiin yhdessä. Oltiin vuorotellen (välillä vuorokuukausin) toistemme muuttoapuina. Juhlittiin vappua ja tehtiin Runebergin torttuja milloin kenenkin kodissa. Jäätiinkin yökylään yllättäen ja juteltiin kauan sen jälkeen kun lamput oli sammutettu. Vietettiin läksiäisiä ja tulojuhlia, kun ihmisiä lähti ja tuli vaihdosta. Juhlittiin kihlajaisia ja häitä ja kummitätikin olen näiltä ajoilta useammallekin ihanalle.

Jos jää asumaan lapsuuden paikkakunnalleen tai vaikka opiskelupaikkakunnalleen, niin tässä vaiheessa voi olla jo tilanne, että siinä on ne pysyvimmät ystävyyssuhteet valmiina, vaikka töissä tai harrastuksissa tai naapurustosta uusia kavereita saisikin. Minä en  tähän lopettanut muuttamisia, vaan kiepsahdin Etelä-Pohjanmaalle ja sieltä sitten pikkumutkan kautta vielä tänne kauemmas. Tästä syystä valitsin tämän alla olevan tekstin. Myös aikuisena voi vielä saada niin hyviä kavereita, että niitä haluaa kutsua ystäviksi. Heillä ehkä ei ole käsitystä siitä olinko lapsena partiossa vai en, tykkäsinkö Take Thatista teininä, vai en. Mutta he ovat tulleet kuitenkin elämääni, olen sallinut sen ja siinä sitä ollaan. 

Ulkosuomalaisuus on sellainen yhdistävä tekijä, että myös täältä reissulta olen saanut jo ihmisiä, joista kovasti tekisi mieli käyttää sanaa ystävä - ja käytänkin <3

Mistä sen ystävän sitten tuntee? Mitä ystävässä arvostan? Sellainen, kenen kanssa hauska kikattaa liian huonolle jutulle ja heittää vähän vielä löylyä, kun pitäisi jo olla aikuinen ja kypsä. Sellainen, jonka kanssa edellisen lisäksi voi myös heittäytyä vakavaksi, jakaa elämäänsä sen verran kun tuntuu hyvältä ja tarpeelliselta. Olemisen helppoutta osaa jo arvostaa. Joidenkin kanssa luonteet vaan loksahtelee enemmän kohdilleen kuin toisten, mutta ystävä voi silti olla. Itse olen tällainen jonkun verran ekstrovertin puolelle kallistuva ja ystävissä on itseäni ekstrovertimpia mutta myös kovasti introvertin puolelle kallistuvia jne. jne. Ja onhan se myös niin, että joidenkin kanssa on helppo jutella mistä vaan, toisen kanssa on joku yhteinen harrastus tai mielenkiinnon kohde ja yksi on sellainen, että yhdessä ruuan laittaminen tai muu arkinen askare on helppoa ja luontevaa. 

Huumori on kyllä hyvä liima ja samantapainen huumori näyttelee kyllä suurta osaa monissa ystävyyssuhteissa ja sillä voi värittää huonommankin päivän. Siitä osoituksena alempi kuva, jonka laitoin jopa yhteen ystävänpäiväkorttiin, ilmeisesti se ymmärrettiin oikein ;)

Pitipä ystävänpäivän kunniaksi testailla mm. täältä löytyviä sydänpullia. Ihan nättejä siihen nähden, että pelkäsin niiden hajoavan ja avautuvan miten sattuu ;)

kevättä ja innostumista.

Pilvinen päivä, kurja mieli. Aurinkopäivä, iloinen mieli. 

Itse olen asunut vajaat kymmenen vuotta Lapissa, jossa aurinko nukkuu ison osan vuotta. Monet opiskelijakaverit kärsi paljonkin kaamoksesta. Minä en niinkään. Syksyä olen aina rakastanut. Kesän jälkeen tuleva ihana pimeys ja toisaalta auringonväriset lehdet ja viimeiset kukat :) Mutta Lapin kevät. Ensin on talvi ja pakkaset. Puut ja maa on paksun lumen ja kuuran peitteessä (tai sitten ei), joen yli menee talvitie autoja varten ja hanget näyttää siltä, että niistä sulava vesi ei voisi mitenkään mahtua mihinkään maailmassa. 

Mutta sitten yhtäkkiä tulee aurinkoiset päivät ihan jostain vaan. Kevätahava kuivattaa nopeasti tai jotain - miten se sanonta nyt meni. Mutta siis jotenkin tuntui että päivällä hanget vaan humahteli alas. Tietysti loskaa ja vettäkin kai oli joka paikassa, mutta en niitä muista. Muistan vaan vähenevät hanget ja sitten ne ensimmäiset hiirenkorvat. Missään ei hiirenkorvat tunnu ja näytä siltä kuin Lapissa. Kun sen kaiken valtaavan pakkasen jälkeen katselee niitä paljaita oksia ja yhtäkkiä - yhden lämpimän hetken jälkeen kaikkialla vihertää. Ja sitten kun räpsäyttää pari kertaa silmiä tai korkeintaan sanoo Antsa Mertarannan tyyliin "kissa" niin hiirosten korvat on pienemmät kuin ne lehdet, jotka julistavat alkanutta kevättä Lappiin <3 

ihana ranunculus partsilta

rinnalleen eriväristä kaveria ja alleen multaa odottava esikko

Täällä kevät ei tunnu ihan yhtä mullistavalta - kaiken ylösalaisin kääntävältä - kun tuntuu ettei talvi koskaan ota kaikkea niin kunnolla valtaansa täällä etelässä. Mutta kyllä kevään silti tuntee, haistaa ja kuulee ja näkee. Linnut heräilee metsissä ja puistoissa kevätlauluunsa. Syksyn polttava helle vei mukanaan ruohon lähiseudun piknikalueeltakin, mutta tässä talven ja kevään mittaan se on palannut sateiden ja auringonkin myötä. Silmut pullistuu. Aurinko lämmittää jo, vaikka usein talvituuli viekin lämmön viimallaan vielä mennessään.  Vaikka Lappi on Lappi, niin onhan se sitten taas ihan huikeaa, kun ensimmäiset pienet lehdet ja etenkin ne ihanat kukat alkaa tulla näkyviin puihin. 

Kevät on kuitenkin aina jonkinlainen toivon ja tulevaisuuden ja ilon symboli. Se lupaa jo kesää ja aurinkoa, mutta on vielä lempeämpi, kuin ainakin täkäläinen polttava kesä. Kevät ja syksy on muutenkin jotenkin hauskoja muutoksen vuodenaikoja - sanoo MatkaMartta, joka yhtäaikaa kokee olevansa joustava ja tykkää vaihtelusta, mutta myös pelkää montaa uutta asiaa :)

Kellotornihan pitää aina kuvata, kun siinä lähellä metrosta nousee ;)

kaakelit on mun lemppareita

Kevätaurinko sai myös reipastumaan shoppailupäivään. Myös muutaman lahjan ostamisen tarve voimisti liikkellelähdön tarvetta. Suuntasimme tietysti paikalliselle versiolle Istanbulin grand basaarista - sekä kuten Ibulissakin, myös siihen sivukujille, josta löytyy kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Täällä basaarilla voi jopa melkein piipahtaa ja ehkä löytää sieltä poiskin. Istanbulissa suuri basaarihan ei ole suuri, vaan valtava. Lonely Planetissa on oma kartta sille basaarille ja oviaukkoja on enemmän kuin kädessä sormia vaikkakin vähemmän kuin taivaalla tähtiä. Yksi lempparikauppa oli lopettanut, mutta onneksi löytyi kuitenkin haluttuja asioita. Suosittelen suloista käsityöpuotia, josta allaolevat korvikset ovat. Sieltä löytyi joululahjoiksi enkeleitä ja kelloja ja vaikka mitä suloista pientä käsityötä - hyvä palvelu ja kauniit paketit. 

Perjantaina tuli täyteen puoli vuotta täällä, samalla shoppaillessa sitäkin piti juhlia lähes TÄYDELLISILLÄ turkkilaisilla kahveilla, joka löytyy basaarin sisäpihalta. Kahvila mainostaakin olevansa isoisältä lapsenlapselle ja kyllä niissä kokemus maistuukin. Nyt hörppäsin paikallisella pihkaerikoisuudella maistetun kahvin, yksi seurueen naisista otti suklaakahvin ja aiemmin olen maistanut myös erittäin hyvää kaardemummalla maustettua turkkilaista kahvia. Kyytipojaksi tulee aina myös tuoretta lokumia - eli turkish delightia. Tuoreena se on ihan eri tuote, kuin monesti - ikävä kyllä - turisteille kaupattu pahvilaatikkoonsa muovin sisälle kuivunut koppura. 

kahvila isoisältä lapsenlapselle

turkkilainen kahvi ja lokumit pihkan (damla sakız) makuisina

Kahville ei meinattu kuitenkaan päästä, kun näin sen, minkä tiesin ja odotinkin näkeväni. IHANAN kukkakauppakeitaan. Orvokkeja, ruusuja, atsaleoja, esikkoja, tulppaaneja ja narsisseja kaikissa väreissä ja kukkkien muodoissa. Kertakaikkiaan koukuttava paikka, sanotaanko että lievää sukurasitetta on tälle asialle. Niinpä muutama narsissi tuli sitten mukaan. Nehän puski jo vihreää vartta, niiden kuuluu päästä multaan eikä hengata siellä korissa, minähän vaan pelastin ne, eikö??

Vaikka puistoihin ja teiden varsille vihreää tuleekin, täytyisi sitä saada myös parvekkeelle ja omin silmin nähdä taas kasvun ihme. Näin kuuluu olla ja olen iloinen että vähän voin siitä päästä osalliseksi myös täällä. Ihan kuten äiti ja isoäitini, herään kunnolla eloon kun mullasta nousee vihreää sipulikasvin nokkaa tai hentoa taimea. Niin se vaan on :) Myönnän hieman ihastuneeni ja innostuneeni ;) Lupaan myös kuvia. 

Ehkä se on jotain niitä juttuja, että pitää uudessakin maassa olla jotain sellaista, mikä toi iloa jo Suomessa. Täällä on uusia ja erilaisiakin ilontuottajia, mutta myös vanhoja kunnon piristäjiä ja innostajia no syytä myös käyttää ja mulle yksi sellainen on kylvää ja istuttaa kevään airueita katseltavaksi. 

tahtoo. haluaa. tarvii. ostaa.

ihanuuksia

Izmir-kupit

vehreys valtaa alaa

Vaikka Suomessa kestin kaamosta hyvin ja osasin siitä nauttiakin, niin nautin kyllä täälläkin niin suunnattomasti auringosta. Mulle oltiin luvattu niitä joulu-tammikuun aurinkoisia +20 päiviä, joita ei kyllä näkynyt, mutta luotan että ne vielä tulee. Vaikka pilvisiä päiviä onkin ollut, niin aurinko vierailee näkyvissä ja jopa lämmittää kuitenkin hieman eri tahtiin kuin Suomessa tähän aikaan. Ihanaa. 

Aurinkoista uutta viikkoa kaikille. Piristykseksi vielä kuva basaarin läheltä pikkukujilta, jossa huomion kiinnitti lammas ja lintu :) Myyjä oli ihan huuli pyöreänä, kun ihmeteltiin miten siinä oli suomea :)

suomea???

Blogger Recognition Award

Kiitos tunnustuksesta Algeria Lapsiperheen silmin blogin Laura Suosittelen tätä blogia, mielenkiintoisella tavalla avaa sikäläistä elämää ja kulttuuria.   Minä olen ainakin oppinut uutta.   Tunnustushan tuli jo kauan sitten marraskuussa, mutta ikäänkuin jäi vähän roikkumaan. 

Tunnustuksen säännöt ovat seuraavanlaiset:

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen

2. Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen

3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille

4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi

5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi

Aloitin bloggaamisen ensimmäisenä kesänäni Turkissa. Olin tullut ehkä vähän luvanneeksi suvulle ja ystäville Suomeen, että minun kuulumisia olisi luettavissa ja kuvia katseltavissa blogissani. Muutama kuukausi siinä meni, mutta sitten lähti. Tarkoituksena oli ja on kirjoitella kokemuksiani ja ajatuksiani elämästä ulkosuomalaisena. Samalla oli mukava aloitella valokuvaharrastusta ja saada sen tuloksia laitettua muidenkin katsottavaksi.

Aloitteleville bloggaajille sanoisin, että rohkeasti mukaan vaan. Vaikka aluksi tuntuisikin, ettei tiedä mitä kirjottaisi, siihen pääsee pian mukaan. Joskus aiheita on hankalampaa keksiä ja joskus niitä tulee mieleen useampia kerrallaan. Kuvaaminen innostaa kirjoittamaan ja kirjoittaminen kuvaamaan - niin se ainakin minulla menee. Minulla on kokemuksia vain oikeastaan tästä bloggaavien ulkosuomalaisten ryhmästä, mutta tämä porukka on ainakin mukava ja kannustava. Mukaan vaan.

Tämä on tainnut kiertää jo monet blogit, mutta laitetaan eteenpäin nyt vaikkapa seuraaville blogeille. Niitä lukemalla pääsee pienelle matkalle niin Suomeen kuin eri puolille maailmaakin.  Jokainen on suosittelemisen arvoinen!
Paluumuuttajatar
Harmaa torppa
Adana`dan blogin Nea
Diplomaattirouva
ja
Lempipaikkoja blogin Jonna

Toiselle puolelle lahtea - retkipäivä

Minulta on usein kysytty, että olenko kotiutunut tänne. Vastailen myöntävästi perusteinani lähinnä että koti on ihana ja itse  kalustettu ja että Istanbulin ruuhkat ovat jääneet taa ja rauhallinen lähes kylämäinen kotiseutu löytynyt. Rehellisinä hetkinä olen lisännyt, että tunnen Izmiriä kyllä vielä ihan liian vähän. Elo- ja syyskuussa oli kuumaa, sitten piti kulkea vaan huonekalukaupoissa ja jotenkin pimeys toi väsyn.

Ehkä Izmir ei myöskään ole niin selkeä turistialueiltaan, tai että Istanbulissa niitä the nähtävyyksiä oli niin paljon ja ne niin laajoja että oli jotenkin helpompi alkaa laidasta lukien vaan niitä katselemaan. Nyt on kellotorni nähty useampaan kertaan, samoin Smyrnan rauniot ja kauempana oleva Efeso. Asansör-hissi on nähty ja vieläpä myöskin telefrik. Jokaisen retkikohdetta etsivän oma apu, trip advisorkaan ei paljon auttanut. Kesällä sitten noita rantakohteita on tuossa vähän kauemapana ja keväämmällä muutenkin ehkä on houkuttelevampaa reissata lisää.

Tiedän kuitenkin, että jokaisella paikalla on annettavaa, vaikkei sitä olisi TOP 10 sitä ja tätä listoihin valittukaan, eikä siellä olisi turistien jonoa - hyvä vaan jos ei olisi. Niinpä valitsin avaruuden kaipuussani retkikohteeksi Karşıyakan kaupunginosan toisella puolella lahtea. Tietysti vilkuilin vähän vinkkiä Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä blogin Petralta täältä ja täältä. Hän kun siellä asuu. Lautalla kerran olen Bostanlıssa käynyt ja se on osa Karşıyakaa, mutta vähäiseksi jäi se reissu. Tiesin, että lautta olisi varmasti kaunein ja ihanin reittiväline, mutta täältä pääsee suoraan junalla, niin houkutus kävi liian suureksi ja mukavuudenhalu voitti. Plus että vielä on aika jäätävä keli - näin ulkosuomalaisen näkökulmasta ainakin ;) (tuuli nyt ainakin oli kylmä ja voimakas)

erinäköisiä mauste-, pähkinä-, kuivahedelmäkauppoja oli siellä täällä

lempparisyklaamit pääkadun kukkina 

todella hämmentävä kaveri jonkun ravintolan edustalta

auringonpaisteessa lepäilijä

kevät tulee

Joskus on vaikea tietää, mikä piristäisi parhaiten. Leffa tai kirja kotisohvalla, puuhailu kotosalla, puhelu ystävän kanssa vai kenties pieni seikkailu kodin ulkopuolella. Nyt päätin kokeilla siis tätä. Matkaseurana kamera ja kirja. Tavoitteina ottaa muutama kuva, juoda ehkä kahvia kauniissa maisemassa, ehkä pyörähtää vaikka jossain kaupassakin... Levon ja hengailun kannalta siis.

Jo junassa tajusin, että oli todella jo aikakin ottaa kamera ja lähteä vähän katselemaan ympärille. Jo siinä tuntui pirteämmältä kuin toviin. Ihan hyödyllistä, että on tällainen luonne että jo kotoa poistuminen on seikkailu ;) Toisaalta, MatkaMartta on sellaista seuraa, että usein tulee seikkailuja aika itestään. Olen myös opetellut lisää sitä, että osaisin iloita kauniista kukasta, suloisesta mummosta kadulla, lumihuippuisesta vuoresta horisontissa, hyvästä kahvikupillisesta tai auton konepellillä venytellen heräävästä kissasta. Näillä faktoilla kun mennään, niin aina on jotain jännää edessä.

Perillä oli jo sellainen olo, että olisi melkein eri kaupungissa. Kävelykatu täynnä kauppoja,  sivukaduilla ravintoloita ja kahviloita ja kaikenlaisia hauskoja pikkuputiikkeja. Aamupäivällä oli vielä hiljaista ja iltapäivää kohti tuli enemmän "Istanbul-olo"  - enemmän sellainen olo että asuu suurkaupungissa. Rannalla käveleskelin myös sen, mitä tuulelta pystyi. Siellä ehkä siitä tuulesta juuri johtuen, kadut olivat melko tyhjät. Izmirin lahdelle katsellessa tajusin, että pienen seikkailun lisäksi olin kaivannut myös sitä, että näkisin kauas. Kaivannut sitä tunnetta ja tilannetta "ettei silimä pökkää heti mihinkään", kuten Etelä-Pohjanmaalla asia ilmaistaisiin. Kai sen siitä tunteesta huomaa, että pellon laidalla syntynyt, Lapin vaaroille ja järven rannalle lapsuudesta asti juurtunut ja vieläpä siellä Etelä-Pohjanmaan lakeuksillakin vuosia latomerta katsellessa aikaa viettänyt. "Jos mun tuloo niin paha olla niin lakialle kattelen..." laulaa myös Lauri Tähkä. Nythän ei varsinaisesti ollut pahasta olosta kyse, mutta lakialle katteleminen alkoi soimaan päässä :)

Kuten tiedätte, kapeat mutkittelevat pikkukujat, polut, portit ja tämä oma "kotikylä" on kovasti minun mieleen, mutta oi mikä vapauden tuntu kun näki niin pitkälle. Aallot vaan liplatti, tuuli tuuli, jalkakäytävät lähes tyhjät, miljoonakaupungin syke oli jäänyt jonnekin horisonttiin yhdessä lumihuippuisten vuorten kanssa. Täällä ajatuskin kulki jotenkin vapaammin ja reippaammin. 

vuorien huipuilla lunta

kalastajapappa

penkit odottaa istujia ja puut silmuja

ratikkatyömaa

houkutteleva nojatuoli

Mä olin kuvitellut että täällä etelämmässä talvi olisi lämpimämpi. Nyt ei kyllä ole ollut juuri Istanbulia lämpimämpi, ehkä vähän kuitenkin ja vähän aurinkoisempi. Mutta täällä onkin ihan kunnolla ollut kylmää, tosin olen ymmärtänyt, että on normaalia vähän kylmempää. Sitä taustaa vastaan eilinen aurinkoinen päivä tuntui jo vähän keväiseltä, kun aurinko paistoi, näkyi silmuja, kevätkukkia myytiin ja joihinkin istutettuihinkin oli kukat puhjenneet. Tuuli oli kylmä, mutta aurinko lupaili jo kevättä ja aavistusta kesästä <3 

turkkilainen kahvi on aina hyvä ajatus