Kulttuurieroja.

Satuin aamulla vilkaisemaan säätiedotusta ja tänne Aasian puolelle oli merkattu +2 ja tuntuu kuin -1, siis aaapua :) Lisäsin extraneuletakkia takin alle ja varauduin mielessäni kylmään aamuun, mutta silti vähän järkytyin kun lunta sateli. Enemmän kuitenkin räntää, suli heti maahan osuessaan, mutta L niinkuin lunta se kuitenkin oli.

Kielikouluun päästyäni kaverit muistutti, että tänään on kielikoulun retki Bosbor-risteily. En ollut ajatellut sinne meneväni, mutta minuthan on helppo tällaiseen houkutella ja kamerakin oli mukana, niin mikäs siinä. Siinä tuntien kuluessa aurinkokin alkoi näyttäytyä, niin uskaltauduin lähtemään. Meidän luokasta kanssania lähti vain venäläinen kurssikaverini J, hänen kanssaan on mukava hengailla, joten oli kivempi lähteä kun ei ihan yksin tarvinnut.

houkuttelevan näköistä kylänraittia - Istanbulin suurkaupunkia tämäkin

Bosborin lintuja ja silta

Siitä se kulttuurioppitunti sitten lähtikin. Meille oli kerrottu, että rahaa menee 14,5 TL ja että matkan kohde on Bosbor-risteily ja lähtö klo 13 kielikoulun edestä. Oppitunnitkin loppui klo 13, joten vähän kyllä arvelin että ihan 13 tasan ei vielä lähtölaukaus kaikuisi. Siinä pihalla ehti hetken vielä kylmyyttä lisätä ja seisoskella. Sitten yhtäkkiä yksi opettajista nosti käden ylös ja sanoi että nyt mennään. Kukaan ei sanonut, mihin ensin mennään, entä sitten, kauanko siellä ollaan, milloin ja millä tullaan pois jne. Ajattelin ottaa "seuraa johtajaa" leikin tyylisen asenteen ja luottaa, että kovin huonoja asioita opettajat eivät voisi meille tehdä.

Marssimme peräkanaa mm. halki Taksimin aukion. Olimme jonon loppupäässä ja aika lähellä oli, että iltapäivämme saa uuden suunnan, kun tajusimme seuraavamme väärää porukkaa :) Onneksi viime metreillä ennen metrotunneliin laskeutumista näimme muiden menevän kohti bussipysäkkiä ja vaihdettiin vähän kurssia ja päädyttiin myös sinne. Ehkä joku lippu, naru tai edes tieto mihin oltiin menossa olisi voinut auttaa, mutta hyvin kävi. Väittäisin, että Suomessa olisi hieman eri tavalla toimittu, vaikka kyseessä olikin aikuiset ihmiset, ei esikouluryhmä.

pitkästä aikaa ihana valoilmiö nimeltä kevätaurinko

Bussiin hypättiin ja Ortaköyn pysäkillä väki alkoi nousta pois bussista, mukaan vaan. Siitä sitten marssittiin kohti rantaa ja mentiinkin ensin ravintolaan syömään, mikä oli ihan hyvä ajatus. Ortaköy on kuuluisa kumpireistaan, eli uunissa paistetuista suurista perunoista, joihin voi valita eri täytteitä.
Suurin osa pöydästämme oli syönyt, kun meidän päädyssä pöytää ei ihmisillä vielä ollut edes perunoita ja väki yhtäkkiä nousi pöydästä. Ensin tietysti ärsytti, varsinkin kun infoa ei ollut siitä mikä tuleman pitää. Ärsytys väheni, kun kerrottiin että nyt juuri tulleet perunat pakettiin ja menoksi, koska lautta lähtee. Perunapaketit käsissä hipsittiin reippaasti lauttaan ja yläkannelle kivuttuamme aurinko paistoi ja Bosporhan tunnetusti hukuttaa harmituksia turkoosina kimaltavaan pintaansa :)

Take-awayksi muuttunutta perunaa hyvissä maisemissa

sillan alla

Oli hauska retkeillä ja katsella maisemia ja ottaa rauhassa kuvia. Reissuseurahan oli kunnon kielikoulumaiseen tapaan kansainvälinen, samoille penkeille ja kahvipöytään osui venäläinen, pari ukrainalaista ja yksi egyptiläinen turkinkielen opiskelija. Satuttiin olemaan pisimällä opinnoissa, huomasi että piti miettiä yksinkertaisempia ilmaisuja, eikä niinkään koittaa käyttää uusinta kielioppia. Tätä en nyt sano mitenkään itseäni tai kielitaitoani kehuakseni. Useinkaan en siitä paljon kehuttavaa löydä, mutta onhan se ilo huomata että kahdeksannella kurssilla osaa enemmän kuin toisella tai kolmannella.

Vaikka kuinka hauska oli kuvata, ainoastaan muutama plusaste ja navakka tuuli kylmensi sormet ja tunki takin läpi. Cappucino lämmitti jo ajatuksena ja vielä enemmän kupissa. Juteltiin Venäjän ja Suomen ja Turkin eroista esim. sen suhteen, kuinka asioita organisoidaan tai ei organisoida. Päädyttiin siihen, että Suomi ja Turkki ovat tämän jatkumon eri päissä ja Venäjä jossain siinä välissä. Vaikka tuolla välillä olikin olo, että kiva olisi tietää mitä tapahtuu, niin toisaalta ei se kovasti ja koko aikaa häirinnyt. En tiedä paljonko sitä on jo voinut vuodessa oppia ja toisaalta en ole ehkä luonteeltanikaan semmoinen, että ihan joka yksityiskohta pitäisi tietää kun nyt kuitenkin pystyi luottamaan, ettei mitään ihan tyhmää meidän päämme menoksi suunniteltaisi. Lähinnä se ihmetytti.

Tänä aamuna mietin tätä jo, kun minibussi pysähtyi rannassa lähes keskelle liikennettä, jossa meidän oli tarkoitus hypätä pois ja toisia autoja, takseja, minibusseja ja ihmisiä väistellen löytää tie itse kunkin haluamaan suuntaan. Näillä minibusseilla ei koskaan olekaan reittejä, joten on normaalia että pysähtyvät mihin sattuu, mutta välillä ne aamupysähdykset on aika hurjia, kun ranta on niin täynnä. Toisaalta taas samaa ominaisuutta kiittelee, kun kyytiinkin pääsee nousemaan mistä vaan.

Monesti kyllä oon tuumannut sitäkin, että t o i s a a l t a eipä se nyt aina niin huono asia ole, että eletään vähän rennommin ja ei aina tarvi ihan sillain joka piirron mukaan mennä. Jos bussi liikkuu, niin siihen vielä saattaa ehtiä, jos kuski vain huomaa. Hän pysäyttää uudestaan ja sekaan vaan. Sekaanhan sitä yleensä joutuu menemään, kun bussit on niin täynnä. Olisihan se kiva aina päästä istumaan, mutta mikähän määrä busseja tarvittaisiin jos ne kulkisivat niin vajaina että vaan istumapaikat olisi täytetty. Käytännöllinen on myös tapa luottaa kanssakulkijaan ja kertoa edessä olevalle määränpäänsä ja antaa rahat tälle käteen, hän sitten huolehtii rahan ja päämäärän kertomisen joko kuljettajalle tai jos ei itse vielä yllä, niin eteenpäin seuraavalle. Tänään itse kotiin tullessani satuin minibussissa etuosaan seisomaan ja hoitamaan tätä tärkeää tehtävää. Selvästi jotkut miettivät, että osaisikohan ulkomaalainen hoitaa tämän tehtävän, mutta kun olin selvästi parhaalla paikalla minuunkin luotettiin ja niin kolikot kulkivat nyrkistä nyrkkiin edestakaisin. Busseissa samaa tehdään matkakortilla, joita edessä oleva leimaa. Oon Suomessa käyttänyt niin vähän kaupunkibusseja että kysyin joltain asiaa ihmettelevältä vieraalta, että miten Suomessa sitten leimataan kortti jos väkeä olis niin paljon, ettei itse pääsis. Ratkaisu on kuulemma se, että bussiin pääsee sisään vain etuovesta. No, mitäs järkeä siinä sitten on :)

Rumeli Hisarin linnoitus ja kakkossilta

Joku välimuoto on varmaan tässäkin asiassa paras. Suomalaisessa systeemissä parasta on, että monesti on mahdollista tietää etukäteen mitä tulee tapahtumaan. Kaikki on ainakin suunniteltu turvalliseksi ja sellaiseksi, joka todennäköisesti voisi onnistua. Mutta sitten toisaalta, siinä ei ole sitten juuri joustamisen varaa eikä eri tilanteita oteta huomioon. Täällä taas tässäkin jotenkin näkyy se, että ihminen menee edelle, eikä kaikkea ole nyt ihan niin joka kantilta aina mietitty. Mutta tuleepahan ainakin tehtyä, kun ei kaikki uhkat oo mielessä suunnitelmia estämässä.  Oon toki kyllä jo päässyt tutustumaan myös paikalliseen byrokratiaan, joka sekin noudattaa tavallaan samaa kaavaa - eli sitä että kaavaa ei ole :)

Molemmissa reunoissa on hyvää ja huonoa. Taidanpa nyt tässä kevätauringon piristäessä mieltä keskittyä minäkin kaikkeen hyvään ja nauttia esimerkiksi siitä että voin saada oliivi-juusto-pizzan jos sellaisen eniten haluan, vaikka listalla ei sellaista olisikaan. Vastaukseksi voi tulla, että meillä ei ole oliiveja, mutta tuskin "Ei ole listalla." :)

Mukavaa viikkoa teille! Miten teidän maissanne näkyy tällainen etukäteen suunnittelu ja kaiken järjestyksessä meneminen.

:)