Ensimmäinen adventti ja sitä edeltävä lauantai.

Niin se vain on ensimmäinen adventti myös täällä Istanbulissa. Tässä tältä aamulta aamupalakuva. Tuli tarve saada adventtikynttelikkö, mutta omani on Suomessa, eikä sitä tähän hätään sieltä saanut. Täällä myydään tuoretta maitoa lasipulloissa, niistä vaan kyltit pois ja sisälle merisuolaa ja punaista nauhaa ympärille :) Äitini lähetti Suomesta mun joskus ostamat metalliset numerokyltit 1-4 ja ne sitten tuohon ja voilá, meillä on adventtikynttilät. Ikeahan muutenkin pelastaa ulkosuomalaiset pulasta ja sieltä myös tuo led-kranssi. Sen ripustamisprosessi ei ihan ehkä täyttänyt kaikkia työturvallisuusmääräyksiä, mutta sielläpä tuo nyt on :D

Adventtirauhaa edelsi suomettumiskohtaus, johon kuului ruisleipä ja pullaleeta. Ystävillä oli tupaantuliaiset ja mikä olisi sen parempi hetki kokeilla toiselta ystävältä jo joku aika sitten saatua pakastimessa ollutta ruisleivän juurta. Ihan en malttanut kaikkia ohjeita heti totella, olisi muka kannattanut laittaa juuri uuniin niin alhaiselle lämmölle, että vaan valot tuli päälle. Ajattelin että kyllähän se tulee pöydälläkin liinan alla. No, eipä tullut :) Sitten piti vähän säätää ja sählätä ja sitten onnistui vaihe vaiheelta. Onneksi ohjeetkin oli hyvät!

Lopulta siis uskoin, että uuni on juuren mieleen. Säädön jälkeen tässä on yksilö, jossa on kuplia ja joka tuoksuu ihanan happamalle.

Sitten se sai odottaa päivän. Illalla lisäsin siihen jauhoja niin paljon, että puukauha pysyy siinä pystyssä. Huomatkaa kulhon alla ohjelappu, jonka piti olla koko ajan mukana. Sitten kun jauhoja on sopivasti, taikinaan tehdään risti kämmensyrjällä. Isoäidit opetti jo sen. Ensimmäinen merkitys on siunata taikina ja siitä näkee myös suunnilleen sen, milloin taikina on valmiiksi noussut.

 Tässä noussut yksilö matkalla paistumaan uuniin ja seuraavaksi jo matkalla ystäville liinaan käärittynä.

Jostain kumman syystä ruisleivän leivonta kirvoitti mieleni semmoiseen suomi-fiilikseen, että tuli tekaistua pullataikinakin. Sitä tehdessä päätin, että tekaisenpa pitkästä aikaa pullapitkot oikein neljällä letittäen. Tuli elävästi mieleen muisto MatkaMartan lapsuudesta. Mieleni kulki 80-luvun pohjoispohjalaiseen maalaistaloon, jossa sain lapsuuttani viettää isän, äidin, pikkusiskon ja mummon kanssa. Meillä oli perinteenä leipomispäivät noin kerran viikossa, jolloin lämpeni leivinuuni. Olin varmaan alle kouluikäinen, kun arkena olin mummon kanssa leipomassa. Mummo teki pullaa neljällä letittäen ja minäkin halusin tai tarkemmin ottaen H A L U S I N !!!! No, mummo antoi taikinapalat ja kehotti toimimaan :) Sain aikaiseksi kaksi pitkää nauhaa, mutta sitten olikin hankalaa. Mummo oli ihana, mutta hänen ajatuksensa leipomispäivästä oli ehkä se että silloin leivotaan eikä säädetä. Hän neuvoi minua, "vuorotellen, ylhäältä, alhaalta, ylhäältä, alhaalta ja jätä sitten sinne laitaan ja taas vasemmalta liikkeelle..." No, eihän siinä kauaa mennyt, kun pulla oli ihan solmussa. Pienen MatkaMartan päässä oli ehkä kuva siitä, miten barbin tukka oli onnistuneesti mennyt kolmen osan letille, mutta neljä olikin ihan eri juttu ja pullataikina vähän tarttuvampaa.

Kovin kauaa ei mennyt, kun kiskaisin pullataikinani perisuomalaiseen keihästyyliin ja varmaan vielä huutaenkin vastakkaiseen seinään. Mutta kuinkas kävi, mummo ei tullutkaan hakemaan hieman kiukuttelevaa mussukkaansa takaisin leipomaan - ei, sanottiin että siltä päivää on pullanleipominen osaltani ohi. Menin pöydän alle itkemään kurjaa kohtaloani. Muistan kuulleeni oven käyvän ja tajusin että isä tulee navetalta, ajattelin toivoni koittaneen ja että isä varmaan antaa minun leipoa vielä. Mutta tokikaan näin ei sitten käynyt, vaan hän ei käyttänyt veto-oikeuttaan ja mummon päätös pysyi voimassa. Toki varmaan jotain sain tehdä vielä silloin, mutta pullaan koskeminen oli kiellettyä :)

Kerrastahan ei temperamenttinen kaveri oppinut, seuraavalla kerralla vielä kokeilin saisinko pullataikinan heitettyä minne pippuri kasvaa, mutta pikkuhiljaa kasvatustoimenpiteet tehosivat ja niin koitti se päivä, kun sain tehtyä neljällä letitetyn pullan. Olihan se niin paljon hienompi kuin ne kolmella tehdyt. Sitä saavutusta piti sitten äidillekin näyttää :)

 Lauantaina oli kaikki edellytykset sille, että tämäkin pullaparka päätyisi pois leivontapöydältä, mutta hillitsin kuitenkin itseni :) Ruisleipä oli uunissa ja pullataikina tehty, kun ovikello soi. Siellä oli vuokraemäntä joka kertoi, että parvekkeen kukat pitäisi kantaa NYT pois sieltä, sillä tulee remontti. Mentiin sitten partsille porukalla ja tempaistiin kukat pois. Kukathan 95 prosenttisesti ovat vuokraemännän kuolleen siskon entisiä. Sisko siis omisti tämän asunnon, mutta hänen kuolemansa jälkeen vuokraemäntä huolehtii asunnosta.

Emäntä sanoi, että antenni pitäisi poistaa, hän hakee ustan ja tulee. No, sain vähän keittiöhommia eteenpäin, sitten he tulivat mutteivat päässeet yhteisymmärrykseen hinnasta. He poistuivat ja hän palasi myöhemmin vielä yksin. Vuokraemäntä alkoi puhua jotain kukista ja seuraavasta maanantaista. Ymmärsin paljon mutten ehkä ihan tarpeeksi. Soitin turkkia puhuvalle ystävälle, joka puhui vuokraemännän kanssa ja kertoi sitten mulle sisällön. Tärkein asia oli ollut, etteivät kukat näytä tarpeeksi kauniilta, vaan pitäisi ostaa uudet taimet. Osa pelargonioista kukki, että mielestäni ei nyt NIIN huonossa kunnossa, mutta ei auttanut. 

 Samassa hötäkässä sitten paloi nisutkin. Vähän meinasi ärsyttää, mutta lepyin sitten. Otin ruisleivän ja vähiten palaneen leetan kainaloon ja marssin sinne tupaantuliaisiin. Siellä oli hauskaa ja iloista. Juhlan aiheena oleva koti oli kaunis ja erityiskauniilla paikalla. Isäntäväki ja muu seura mukavaa ja piristävää ja lasten kanssakin ehdin hetken leikkiä.

Kävellessämme kämppiksen kanssa kohti kotia pitkin Bosborin rantaa päädyimme rantakahvilaan sahlepille ja istuskelemaan. Näimme siellä taivaalla palavia paperilyhtyjä ja kuultiin että semmoisen voisi ostaa itselleenkin ja laittaa menemään. En ollut ikinä ajatellut, että voisin niin tehdä mutta innostettuna innostuin!

 Tällainen viikonloppu takana ja tänään alkoi taas kielikoulu. Ihan hauskaa se on niinkuin ajattelinkin. Mukavaa viikkoa kaikille!

Kujilla lämmössä ja kotona kylmyydessä.

Niin, pääsinhän minä siellä Izmirissä myös kujakävelyille ja oikein kameran kanssa. Oli ihanaa, kun monesta kohdasta vilkahteli vuori, meri tai molemmat. Ihanat kujat houkuttelivat kurkkaamaan aina seuraavalle, katsomaan mitä tuon kulman, mutkan tai nousun jälkeen olisi. Mihin näkyisi, mikä olisi vastassa. Auringossa ja ylämäissä fleece lämmitti vähän liiankin kuumasti, tuulen tuivertaessa se oli aika hyvä vaatetus. Matkaan siis.

 Bougainvilleasta eli ihmeköynnöksestä tulee eniten mieleen mummu, äiti, mummi ja tädit - serkutkin. Tätä taitaa olla suvussa molemmilla puolilla. Niin hauska kasvi, kukkii Suomessa usein lehdettömänä ja sitten tekee taas lehdet. Meillä oli aina semmoinen ihan hennon vaaleanpunainen yksilö, mutta Turkissa olen tavannut tämän kuvassa olevan lisäksi myös violettikukkaista bougainvilleoita kiipeilemässä porteilla, aidoilla, parvekkeilla ja puiden varsilla. Niin se vain kukki vielä marraskuun loppupuolella. Istanbulissa on kyllä jo enemmän syksy.

Kutsuva penkki. Kuvasta ei näy, mutta ylä- ja alamäkeä on joka puolella

Turkkilaista aamupalaa 10 liiralla olis saatavilla tästäkin ravintolasta. Aamupala oli jo  ystävien kotona nautittu, mutta hauska oli tämä välimerellinen sinivalkoinen tasakattoinen talonen.

 

Ja täällä sen aamupalan olisi voinut nauttia kai...siihen tulokseen tulimme. Olisikohan saanut tuoreita kananmunia aterialleen :)

ja se pakollinen kisukuva

 Joissain paikoin, ilmeisesti myös täällä on vielä kylän yhteinen uuni, jonne naiset kokoontuvat leipiään paistamaan yhteistuumin. Aika ihanalta kyllä kuulostaa, lieneköhän vielä käytössä. Voisin minäkin taikinoineni mennä tuommoiselle tapaamispaikalle. Vaihtaa kuulumiset ja reseptit. Ihmetellä vuodenaikojen vaihtelua ympärillä ja ihmetellä maailmanmenoa.

Ennen Turkkiin tuloani en ollut jotenkin tajunnut, kuinka suuri juttu oliivit ovat täällä. Ei olekaan mahdollista eikä järkevää napata vaan jotain halvinta oliivipurkkia hyllyltä. Ei. Niitä valitaan basaareilta niin, että saa itse maistella vaihtoehtoja. Yleensä ne myydään kivellisinä niin että olen siihen jo ihan tottunut. Kävelyreittimme varrella oli oliivilehto ja puissa sinersi uusi sato.

 Päämäärämmehän oli basaari ja sinne myös päädyimme :) Ei ollut toki ensimmäinen basaari mulle, mutta silti vähän erilainen. Kotikulmieni basaarit nousevat pystyyn kaduille, tämä taas muistaakseni parkkipaikalle. Myyjien värikkäät varjot olivat myös toisenlainen tapa suojautua auringolta, kuin Istanbulin basaarien valkoiset kankaat. Kyläpaikkojen emäntien mukaan olen samaa mieltä, elämä ja viikko menee vähän sekaisin jos ei saa basaarilta hedelmiä ja vihanneksia. On ne ihan toista maata.

 Päädyimme vielä myös tässä maassa harvinaisille joulumarkkinoille. Muutama koriste tuli ostettua. Niin monet joulukoristeeni on Suomessa. On hauska, että kaikki uudet eivät ole ikean alekorista (vaikka sekin on ihan varteenotettava vaihtoehto) vaan joillain voisi olla myös joku tarina. Ostin nämä Izmirin reissulta.

Kotiin päästyäni kämppis kertoi, että meillä ei tuu lämmintä vettä eikä koti muutenkaan lämpiä. Voi apua - ajattelin. Takaisin etelään - ajattelin. Varsinkin, kun Istanbul oli ottanut minut vastaan +8 asteen lämmöllä ja tihkusateella. Sellaisella ilmalla, jossa kaikki mahdollinen pieni valontuike imeytyy asfaltin tummuuteen. Tämä vastaanotto kruunatiin vielä ruuhkabussilla :)

No, kuten todettua, matkamartta on myös korjaajakerttu. Kengät pois jalasta, laukku eteisen lattialle ja hommiin. Sain nopeasti kombilämmittimen toimimaan, mutta tajusin että vedenpaine on niin alhaalla että pian se sammuisi ehkä uudelleen. Asiaa selvittelin, googletin, kilautin kaverille, googletin, kaveri googletti, luovutin, sain idean, jatkoin... ja sitten luovutin ja menin nukkumaan. Seuraavana päivänä uuden kaverillle kilauttamisen jälkeen kaverin nro 2 idea varmistui oikeaksi ja kun sain lisärohkeutta kääntää vähän reippaammin ruuvimeisselillä, niin onnistui ja kombi sai lisää vettä koneeseen ja taas mennään :D

Kiitos kaikille auttaneille ja tsempanneille :)

Nyt katsomaan mitä ruisleivän juurelle kuuluu, hänen elämästään ja kuulumisistaan sitten seuraavassa postauksessa :)

Kyläreissulla, agoraa ja merta.

Tulipa osin ainakin olosuhteiden pakosta niin pitkä blogitauko etten oikein meinannut tietää mistä jatkaa, kun rutiini katosi :) Onnistuin nyt kuitenkin.

Olin marraskuun toisella retkellä tuolla tämän maan eteläosissa ystävien luona, jotka siellä asuvat. Tämä kielikouluton marraskuu mahdollisti sellaisekinn matkan, vaikka tällä viikolla ohjelmaa taas näyttäisikin olevan. Kyseessä oli vain muutaman miljoonan asukkaan Izmir, joka tuntui Istanbulin jälkeen ihanan pieneltä ja rauhalliselta. Iltaisin valoja kyllä näkyi paljon, joka paljasti sen että ystävieni lisäksi siellä muitakin asunee, mutta ruuhkat oli esim. aikalailla toista luokkaa. Erilaista oli myös Istanbulia isommat vuoret ja monesta kohdasta näkyvä meri.

Erityisen kivaa oli kyllä juurin se, että oli paljon aikaa jutella ystävien kanssa. Nauran kyllä muutenkin helposti, mutta aikoihin en niin paljon yhden viikonlopun aikana kuin tuolla. Naurettiin hyville jutuille ja ei ehkä niin hyville (jotka taisivat olla enemmistössä). Ehdittiin myös käydä kävelyllä lähikylällä kujia ihmetellen ja ehdittiinpä sekä ravintolaan että kotoisasti tehdä yhdessä ruokaa. Kiitos kaikille <3

Tässä matkaraporttia kuvin.

valkoiset pöytä- ja lautasliinat tekee aina niin juhlavan tunnelman

Maisemaravintolassa tuoretta kalaa hyvässä seurassa, en valita.

huom. kuvan lintu on pelikaani.

Lähdettiin sitten ihan naisporukalla kävelylle rantaa pitkin ja sekä agoraa että muutakin kaupunkia katselemaan.

kaunis taivas ja valo

Miten voi olla näin tyhjä rantatie perjantai-iltana?

Basaarillehan se johtaa aina naisten tie. En edes tiedä, miten sen voisi estää :) Löysin ekat joululahjat Suomeen sieltä, niitä ei siis voi paljastaa, sillä on oletus että lahjojen saajat lukevat tätä. Hih. Tästä alkaa jouluinen salaisuus-hyshys.

¨

Näyttää olevan koko Turkkia koskeva ilmiö, että ovet ja portit ja ikkunaluukut on koristeellisia ja vaihtelevan värisiä. Niitä olen bongaillut nyt mm. Bergamosta, Istanbulista, Mudanyasta ja tääältä Izmiristäkin nyt. Suomessa suositaan niin tylsää ja tavallista linjaa, että vieläkin nämä ihanat pilkahdukset oikein pompahtaa silmiin!

Nämä villiviini- tai jotkut vastaavat ruskaiset köynnökset oli ihania!

Nykyinen Izmirhän on sama kaupunki kuin muinainen Smyrna. Smyrna on hyvin vanhaa asutettua aluetta. Voi olla, että vanhin asutus on peräisin jopa 8000 luvulta eKr. Ainakin 3000 eKr siellä on jo ollut asutusta ja heettiläiset pitivät valtaa 2000 eKr. Siellä on ollut valtava Athenen temppeli noin 600 eKr. Lyydian kuningas tuhosi kaupungin samoihin aikoihin. Kaupunki toipui ja temppelin saivat rakennettua uudelleene, mutta se joutui taas myöhemmin valloittajien valloittamaksi. Aleksanteri Suuri perusti kaupungin 300-luvulla uudelleen kilometrien pääästä edellisestä. Smyrna on mainittu jo myös Raamatussa, yhtenä Ilmestyskirjan seitsemästä seurakunnasta.

Olen jo aiemmin käynyt Efeson raunioilla, jotka ovat Izmirin lähettyvillä sekä Istanbulin ja Izmirin välisellä ajomatkalla käytiin myös Bergamon raunioilla. Niihin verrattuna näitä Smyrnan raunioita ei oltu vielä kaivettu esille samassa määrin. Ilmeisesti siellä ollaan vähän myöhään havahtumassa asiaan ja myös se toki vaikuttaa, että Efeson ja Bergamon kohdalla varsinainen nykyinen kaupunki ei ole raunioiden päällä Izmirin tapaan.

Kaupunkiin tullessa yksi toiveistani olikin nähdä tuo agoran alue ja se myös naisten kanssa löydettiin, mutta alueen portit oli jo siltä iltaa suljettu. Ihmeellisen aikaisin meidän mielestämme, mutta jouduimme sitten tyytymään verkkoaidan raoista kurkkimiseen ja kuvaamiseen.

Illan jo hämärryttyä pääsin vielä näkemään Izmirin yhden nähtävyyden, kellotornin ja sen viereisen moskeijan. Olivatpa aika hienoja pimeässä loistaessaan monissa väreissä. 

Izmirin kellotorni on kuuluisa nähtävyys ja onpa se ollut 500 liiran setelissäkin kuvana 80-luvulla. Tornin on suunnitellut ranskalainen arkkitehti R.C.Pére ja se on rakennettu vuonna 1901. Kellotornin kello on lahja saksalaiselta hallitsijalta Wilhelm II:lta. Torni kalpenee Big Benien ja muiden kollegojensa rinnalla kyllä, mutta yltää sekin 25 metrin korkeuteen.

Nähtävyyksien kiertäminen leppoisalla naisporukalla oli oikein mukavaa. Minut tuntevat ja blogia tietävät kuinka paljon tykkään kujista ja kylistä, laitanpa niistä sitten Izmirin matkan osalta toisen päivityksen myöhemmin.