osa 2: vai sittenkin komedia tai urheiluohjelma?

Kiitos kaikista kommenteista ja tsempeistä edelliseen kirjoitukseen!

Tilanne on nytkähtänyt eteenpäin, mutta varsinaisesti prosessi ei ole käynnistynyt. Lähtökitkahan on aina se suurin - ajattelen toiveikkaana. Poliisithan kysyivät, että onko sulla kavereita, kysy niiltä. Tätä neuvoa olen noudattanut ja ohjeita on tullut. Kielikoulussa koko luokka vaihtuvia opettajia myöden ovat miettineet mitä mun kannattaisi tehdä ja geçmiş olsuneita (vähän niinkuin tsemppiä!) toivotellaan. Mielipiteitä on tulvinut laidasta laitaan; ei sun kannata mitään oleskelulupaa enää hankkia tai että, lähdetään heti hankkimaan yhdessä :) Oikeasti olen kyllä superkiitollinen kaikesta avusta, mihin ihminen joutuisi etenkään vieraassa kulttuurissa ilman ystäviä - suomalaisia, turkkilaisia, japanilaisia, jordanialaisia, venäläisiä jne. ystäviä :)

Mikäpä sen paremmin yhdistäisikään tässä maassa asuvia ulkomaalaisia, kuin maassaololuvan haku :) Tietysti voi ihmetellä, että syödäänkö täällä aina kebabia, miksi jonoissa etuillaan, onko oikeasti aina ruuhkaa jne. Mutta eihän nyt mikään voita sitä, että voidaan ihmetellä, miksi lupa on kalliimpi ukrainalaisille tai suomalaisille kuin niille, joiden passissa lukee Etelä-Korea. Ollaan myös suositeltu toisillemme hyviä vakuutusyhtiötä - niin ja sitten tietty kerrattu miten metrolla oikein nyt pääseekään sinne the virastoon.

Yksi näistä kavereistani oli menossa hoitamaan oman perheensä asioita sinne kaikkien ulkomaalaisten puheissa olevaan ulkomaalaisvirastoon ja koska puhuu minua parempaa turkkia kysyi lähtisinkö samalla mukaan. No, toki mukaan vaan. Metrosta pois hypättyämme oli jo aika selvää, että oikealla pysäkillä ollaan. Sen verran paljon ulkomaalaisia kuhisi jo metroaseman pihalla. Kun oikeaan suuntaan lähti kävelemään, kävi myös melko pian selväksi että mikä on oikea talo. Pihalla oli poliiseja vartiossa ja jono oli samaa luokkaa kuin maalaiskylään avatussa k-raudassa ämpäreiden ollessa tarjouksessa 1/talous puhumattakaan ilmaisesta (puolikylmästä tosin) presidentistä ja kuivasta pullanpalasta s-marketin asiakaspäivänä. Jono vei kaikki meidät turvatarkastukseen, vähän kuin olisi lentokentällä ollut.

Alhaalta tuli ohje mennä ylös, ylös toiseen kerrokseen käveltyämme tuli ohje mennä alas, jossa sanottiin että ei kun ykköskerrokseen, jossa kysyttiin numeroa, josta ei ollut mitään hajua. Numeron saadakseen mentiin johonkin kerrokseen, josta neuvottiin menemään alas tai ylös, ei nyt enää pysty muistamaan. Jonkun kierroksen välillä mietittin, että montako kertaa on tässä kerroksessa jo oltu. En pystynyt sanomaan senkään takia, koska ei ollut enää hajuakaan missä kerroksessa olimme. Se onneksi rauhoitti mieltä, että tiesin tulleeni sisään pohjakerroksesta, kai sinne poislähtiessä löytäisi kun menisi aina vaan alaspäin. Kellarikerroksessahan on yleensä sauna, että jos sinne päätyisi - ei sekään niin huono vaihtoehto olisi :) Pieninä kirjaimina c ja e ovat myös niin lähellä toisiaan, että väärän tulkinnan vuoksi kävimme vielä yhdet kunniakierrokset ylös ja alas.

Portaikko oli kapea siihen nähden, että muutkin ihmiset tuntuivat sielllä harrastavan porrasjumppaa paperiniput ja muovitaskut yhdessä kädessä, hikinen passi toisessa. Osa vielä kuljetti vauvaa sylissä tai ohjaili itkupotkuraivareita saavaa taaperoakin menemään ylös ja sitten alas ja sitten ylös ja sitten vasemmalle ja alas :) Vinkki arkkitehdeille: tehkää leveät rappukäytävät, jos on ajatuksissa että suuri määrä ihmisiä ravaa niitä portaita ylös ja alas ja osa heistä vielä raahaa paria pikkuihmistä mukanaan tai taluttaa isoäitiä kolmatta kertaa alas (tosin he ehkä ymmärtävät mennä jonottamaan hisseihin)

Portaita vaeltaessani tiesin, että suomalainen passini olisi jonkunsorttinen "valttikortti" kuitenkin, että en olisi maahanmuuttajista sitä kastia, jota vähiten maahan haluttaisiin, joskin tuskin ehkä sitä ylintä eliittiäkään. Minä en myöskään ollut paennut sotaa mistään, joten kotimaahan palaaminen olisi mahdollista, jos Turkki päättäisi ovensa sulkea. Kuinka onnekas olenkaan. Lopulta löydettiin huone, jossa ystäväni asiat hoidettiin ja hän samalla ystävällisesti kysyi minunkin asiaani. Ei muuta kun hakemusta täyttämään - sanoivat. Osasivat myös neuvoa vähän alkuun, että mitä papereita tarvitaan ja millä nimellä hakemus netistä voisi löytyä.

Ensi viikolla sitten hakemusta varten tarvittavia papereita etsimään. Katsotaan, millainen jännitysnäytelmä tai farssi tästä tulee