Vihreyttä, linnunlaulua ja kulttuureja

Yksi ulkomailla asumisen helmiä on toiseen kulttuuriin tutustuminen ja uusien paikallisten ystävien saaminen. Vietin viime viikonlopun kansainvälisellä ystäväporukalla maaseudun rauhassa. Äidinkieliä yhteensä kai kuusi vai lieneekö seitsemän, yhteinen kieli pääosin kuitenkin turkki.

Viimeksi juuri kirjoitin suurkaupunkielämästä ja sanoin siihenkin tottuvani, mutta oi oi tuota vihreyttä ja lintujen laulua ja ulkona vietettyjä päiviä. Yksi ystävä sanoikin ääneen varmaan monen ajatukset "Ihmistä ei ole luotu elämään suurkaupungissa." :) Olimme Marmaranmeren toisella puolella niin että Istanbulin silhuetti näkyi horisontissa erityisesti illalla kun sen miljoonat valot olivat syttyneet. Kaukaa katseltuna se olikin oikein kaunis, hiljainen ja ruuhkaton - parhaat puolet esillä.

Ibul jäämässä taakse

tuolla meren toisella puolella on Ibulin ruuhkat

Aamupalalla juteltiin aamupalojen eroista eri maissa. Me syötiin tavallinen turkkilainen aamupala - ei mitään ylirunsasta ravintolaversiota, vaan ihan tavallinen. Leipää, fetajuuston tapaista paikalllista juustoa (beyaz peynir), mustia oliiveja, voita, keitettyjä kananmunia, tomaattia, kurkkua ja hilloa ja tietysti teetä ja kahvia. Yritin selittää kaurapuuron valmistusta, herkullisuutta ja syvempää identiteettiä. En tainnut onnistua ja päädyin minäkin vain ylistämään Turkin aamupalaa muiden mukana.

Suomalaisista ruuista alkoivat myös turkkilaiset kysellä ja heillehän vastattiin. Vastasin niin reippaasti ja kunnolla, että aloin kaipaamaan suomalaisia juustoja, lihaa, maitotuotteita, karjalanpiirakoita ja Vaasan jälkiuunipaloja! Sain myös vinkkejä joistain turkkilaisista juustoista, joita pitäisi kokeilla ja tuli myös kehotus tuoda Suomesta niin kovasti kehumaani Auraa tännekin maistettavaksi.

Ruoka on kyllä aihe, johon niin usein päädytään keskustellessa olipa keskustelukumppanit mistä maasta hyvänsä. Tulee lupauksia jakaa suosikkireseptiä ja suosituksia tietyistä juustomerkeistä tai että leipä kannattaisi kyllä leipoa itse. Täällä käytetään myös Suomea enemmän luontaistuotteita. Äkkiä tulee neuvo hieroa valkosipulia silmäluomen näppylään tai vinkki sitkeään yskään auttavasta yrtistä.

Oli kerrankin aikaa kunnolla jutella monenlaista. Naisten kanssa päädyttiin parantamaan maailmaa ja puhumaan mm. tunteista. Sama ilmiö tuntuu olevan niin täällä kuin Suomessakin, siis se että nykyajan nuori sukupolvi on edellisiä valmiimpi puhumaan monenlaisista tunteista. Jotkut turkkilaiset ystäväni muistelivat omaa nuoruuttaan, että myös vanhempien ja muun suvun edessä piti aina esittää hymyilevää, vaikka mikä olisi ollut. He kysyivät myös, että onko Suomessakin semmoinen kulttuuri että "mies ei saa itkeä", kuten Turkissa. Nämä hämmästyttivät minua, joka on pari vuotta koittanut tätä kulttuuria kuunnella, katsella, oppia ja ymmärtää. Tutustumiseni myötä olin tullut siihen tulokseen, että täällä tunteita näytetään melko avoimesti ja itkeviä miehiäkin olen nähnyt varmaan Suomea enemmän, vaikken nyt niin kovin paljon täälläkään.

On kyllä ehkä niin, että ilon tunteet on täällä helpompi näyttää ja ne näytetäänkin reippaasti. Samoin ainakin jotkut, esim. taksi-, bussi- ja dolmuşkuskit näyttävät ärsyyntymisen tunteitaan avoimesti toisia kuskeja kohtaan :) Tämä tuli tänäänkin todistettua matkalla Ikeaan. En uskalla ehkä yleistää, mutta ajattelisin että viha ja ärsyyntyminen on tunteita, joita Suomessa tai suomalaiset ei taas niinkään näytä, kun taas surun voisin ajatella olevan helpommin näytettävissä. Turkkilaisten ystävieni mielestä juuri esim. suru on tunne, jota ei voi näyttää ettei näytä omaa heikkouttaan. 

ihana pikkupalmu

palmu ja mäntyjä :)

Maaseudun ilo niin minulle kuin ei-suomalaisille näytti olevan nuotio :) Vaahtokarkit unohtui ostaa, mutta ei se haitannut menoa. Elävää tulta, virtaavaa vettä ja nukkuvaa lasta voisi katsoa loputtomiin - sanotaan. Samaa mieltä. Osalle nuotion äärellä istuminen oli uusi kokemus ja joillain edellisestä kerrasta oli vuosikausia aikaa. Jännä kyllä, kukaan ei tylsistynyt kuitenkaan, eikä lapsetkaan olisi malttaneet mennä nukkumaan. 

Kerroinkin siinä, että minä muistan erilaisten nuotioiden, kokkojen ja leiritulien äärellä istuneeni jo lapsuudesta saakka. Ihan lapsena menimme "eksysmetsään", kuten kutsuimme sitä siskoni kanssa. Lähdimme siis äidin, isän, usein myös kissan, halkojen ja eväiden kanssa retkelle lähimetsään. Kun itse en nähnyt enää kotitaloa tai piharakennuksia, olin varma että voisimme eksyä. Isä ja äiti vakuutteli, että osaisivat takaisin kotiin :) Makkara ja lämmin mehu maistui paljon paremmalta metsän keskellä ja tekemistä tuntui keksivän loputtomasti. Partiolaisena taas muistan yön kipinämikkovuorot, nuotiolla paistetut lätyt ja kuumennetut leivät. Nuotion tuhkiin on myös kaivettu nauriita ja perunoita ja rosvopaistin teko enon pihalla on jäänyt hyvin mieleen lapsuudesta. 

Viikonlopun rentoutumisen, linnunlaulun, vihreyden, nuotion ja iloisen ajanviettämisen jälkeen on taas tapahtunut paluu arkeen ja Istanbuliin. Maanantai-iltana kipaisin rantaan ihailemaan auringonlaskua - en vaan voi kyllästyä siihen. Olen tavoitellut täydellisen teekuppikuvan ottamista auringonlaskun aikaan Bosporilla. En ole tyytyväinen vielä, mutta tässä eilisen paras saavutus :)

Elämääni suurkaupungissa.

Suomessa asuessani olin käynyt miljoonakaupungeista Lontoossa ja Pietarissa, jossa olen hetken asunutkin. Pohjanmaan tyttönä Helsinkikin oli aina lähes huimaava kokemus. Ihmiset tuntuivat säntäilevän niin varman näköisesti eri suuntiin, kun minä vaan koitin pitää huolta että en joudu rautatieaseman, Forumin ja Stockan bermudankolmion ulkopuolelle ilman natiivia tai muuten pätevää opasta. Eihän kotona pohjanmaallakaan enää hevoskärryillä kuljeta, mutta Helsingissä oli kaikenmaailman autoja ja raitiovaunuja vaikka ja kuinka. Tarinan (kai toden sellaisen) mukaan joku sukulaisistani on ammoisina aikoina kuollut Helsingissä jäätyään raitiovaunun alle, kyllä niitä pelätä vähän kannattaa ;)

Ajatukseni mukaan suurkaupungeissa olisi pelkästään tai lähes pelkästään pilvenpiirtäjiä, miljoonakaistaisia moottoriteitä, suurien firmojen ja pankkien pääkonttoreita. Superkiireiset ihmiset kipittelisivät korkkareissaan tai laadukkaissa nahkakengissään puhelimet korvalla pitkin katuja... Toinen vaihtoehtoinen kuva voisi olla suurkaupungin slummi ja kaduilla jalkapalloa pelaavat pojat. Reilu kaksi vuotta on nyt takana Istanbulissa, jonka virallinen väkiluku on 14-15 miljoonan kieppeillä, mutta taksikuskien ja muiden ammattilaisten arviot vaihtelevat 18-25 miljoonan välillä. Populaa siis on niin että Pariisi ja Pietari jää ihan minikaupungeiksi ;)

Ensikohtaamiseni Istanbulin kanssa ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Oli elokuun loppu ja viileän Suomen jälkeen täällä oli toki lämmin. Jo lentokentältä ulos astuessani lämmin ja kostea ilta tuli vastaan kuin seinä. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että elokuun lopun ilta on vain varjo siitä kuumuudesta, jota elokuun päivät tarjoavat. Kaikki tuntui sekavalta, väkeä oli paljon, kalakojujen haju tuoksu oli huumaava, kadut olivat täynnä tööttäileviä autoja ja ylinopeutta kaahaavia minibusseja (totuus ei ole kovin kaukana tästä kyllä). Bosporin ylitimme lautalla ja siinä tuli jo sellainen olo, että meistä voisi tulla ystäviä Istanbulin kanssa. Iltapala korkealla kukkulalla muutti sitten kunnolla käsitykseni :D

Keskiviikkona menin dolmuksella (minibussi, joka ajaa pidempiä matkoja) ystävilleni. Katselin talomerta ja kauppakeskuksia, joita ohitimme. Ei tarvinnut epäillä, ettenkö todella olisi miljoonakaupungissa, mutta silti tiesin koko ajan missä ollaan menossa, oli tuttuja paikkoja ja olo oli ihan arkisen rento. Eilen taas istuskeltiin Bosporin rannalla teekuppi kädessä. Vastarannalle laski aurinko (joka tosin peittyi rantaan parkkeeranneen laivan taakse, laivasta kaikui myös jumputtavaa musiikkia kaikkialle). Edessä lähimpänä oli yksi Istanbulin maamerkeistä, neidon torni ja kauempana näkyi Galatantornin ja Sultan Ahmetin alueen moskeijoiden silhuetit. Takana menevällä tiellä tööttäili autot ja kaikenmaailman kaupustelijaa kävi tuotteitaan mainostamassa, olisi saanut kätevästi paikallaan istuen hajuvesiä, auringonkukansiemeniä ja muuta pikkunaposteltavaa, teetä, hattaraa, persikanmakuista vesipiippua, kirsikoita, luumuja, nenäliinoja, kukkia ja sellaista. Tyydyin teehen, kirsikoihin ja erikoisiin kirpeisiin luumuihin.

Siinä teekuppi kädessä pohdiskelin ääneen, miten tätä kaupunkia voikaan rakastaa näin ja välillä taas vihata niin, kuinka voi suunnitella täältä pakoa edes hetkeksi rauhaan, mutta tänne voi myös kaivata, tähän massaan voi pelätä hukkuvansa, mutta toisaalta metroasemalla voi törmätä tuttuun yhtäkkiä, välilllä (suurimman osan aikaa) korvat kärsii metelistä ja löytyypä täältä hiljaisuuttakin. Lapsuuteni olen viettänyt kylässä, jossa ihmisiä on vähemmän kuin Istanbulissa moskeijoita (en ole laskenut kumpaakaan). Kaikkeen näköjään voi tottua ja oppia. Eikä vain tottua ja sietää, vaan löytää kotinsa. Vaikka tietysti elämä siellä kylässä tai pikkukaupungissa on erilaista kuin täällä, minua kiehtoo ajatus siitä että elämänsä ja arjensa uomat voi rakentaa ja ne voi rakentua monenlaisiin ympäristöihin. Rakkaat asiat voivat pysyä rakkaina, löytäen vaan uuden muodon. Minä järvenselälle tai peltolakeudelle tuijottelija tuijotan nyt Bosporia - kun pitää löytää sinne, missä silmä ei pökkää mihinkään, kuten pohjanmaalla asian voisi ilmaista. Suomen kotona hoivailin takapihalla tai lapsuuskodin maisemissa perennoja ja puita, nyt keskitän viherpeukalouteni pelargonioihin ja basilikaan parvekkeella...

 

Vappukin tuli ja meni

Voi vappupäivitys ja voi vappu nyt muutenkin. Suomessakaan se ei nyt ole ihan niitä tärkeimpiä juhlia ollut. Lapsena silloin oli ilmapalloja ja serpentiiniä ja munkkeja. Niin ja rosetteja, vai miksi niitä kutsutaan joita sillä raudalla paistetaan. Vapusta alkoi myös simakausi. Simat pullotettiin rusinoineen ja vietiin kellarin halsiin odottamaan. Siltä varalta, että halsi olisi murresana, niin sillä tarkoitetaan esim. maakellarin rappukäytävää. Siellä lapsena aina säilytettiin esim. simaa, limsakoria (vain heinäntekoaikaan) tai juustokeittoa (juhannuksena). Käytiin siskon kanssa aina katsomassa milloin rusinat olivat nousseet pintaan sen merkiksi että simaa saisi alkaa maistelemaan.

Vappuna on myös usein kulotettu. Sitä kun ääneen muistelin, niin yksi myöskin ulkosuomalainen ystäväni pääsi heti mukaan kulotustunnelmaan. Aurinko paistoi ja lämmittikin jo varovasti, muttei kuumasti. Saappaat jalkaan ja tuulipuku päälle. Mukana ulkona oli koko perhe, ehkä jotain setää tai tätiäkin. Malttamaton mieli paloi jo päästä itse asiaan, olihan se niin jännää, mutta ensin piti valmistella. Hakea vettä valmiiksi ja viritellä hanat ja suunnitella. Muistan ajatelleeni, että isä osasi kaiken tai ainakin hyvin lähelle sitä, kun hän sai tulen menemään oikeaan suuntaan ja sammumaan tarvittaessa. (tarina kertoo, että joskus on joku sellainen puukin tosin palanut, jonka olisi pitänyt jäädä eloon...hyss..) Muistoissani näinä päivinä oli aina ruokana lihapullia ja keitettyjä perunoita - onko niin tai ei ehkä sillä ei ole enää väliä... Muisto on kuitenkin mukava ja aurinkoinen.

Opiskelijavuosina vietettiin monenmoisia opiskelijavappuja kaveriporukalla välillä lunta tuli taivaalta ja välillä kahlattiin jo maassa olevassa lumessa. Rovaniemellä vappupiknikiä parempi idea olisi usein ollut vappupilkki :) Täällä menimme tänä vuonna porukalla piknikille nyyttärimeiningillä. Miten se onkin niin, että aina kotona aamulla tuntuu ettei tämä ruoka voi riittää mihinkään ja sitten pian on se tilanne, ettei liinat riitä mihinkään. Kana-pekoni-pastasalaatti löysi paikan porkkanamezen, hedelmäviipaleiden, suolakalojen, suolaisten leivonnaisten, patongin&kanatäytteen ja suklaapikkuleipien välistä ja pöydän kruunulle - tippaleipätarjottimelle - toki raivattiin tilansa. Murukahvi ja suodatinkahvi löysi juojansa.

Aikuiset tarjoilivat ruokia lapsille ensin ja isommat auttoivat pienempiään. Valloitettiin viltit ja puheensorina kaikui. Ruokia kehuttiin ja pisteitä jaeltiin avokätisesti ja taidettiinpa reseptejäkin kaipailla. Kun autotkaan ei enää pienimpiä ikiliikkujia pitäneet iloisina, alkoi heidän perässään juokseminen pitkin leikkikenttiä vähän vuorotellen välillä. Isompien lasten ja miksei aikuistenkin iloksi oli tietokilpailu ja nyt tiedetään taas lisää toisistamme: tulevaisuuden haaveet, kihlapäiviä, synnyinkaupunkeja ja lapsuuden lempi-iskelmiä. Palkintosuklaa - vaikka auringossa olikin sulanut - kiersi kädestä käteen ilahduttaen kaikkia. Kiitos taas vaan suomalainen sininen - se ainoa ja oikea.

Yösukat - ei mikään helppo asia

Nyt olis painavaa ja tärkeää asiaa - nimittäin yösukista tai unisukista, miten niitä nyt haluaa nimittää. Helposti voisi ajatella, että ihmiset jakautuvat niihin, jotka käyttävät yöllä sukkia ja niihin, joita yhdistelmä nukkuminen ja sukat alkaa jo ajatuksenakin ahdistaa ja puristaa. Tämäkin jako toki on olemassa, näin voisin tällä elämänkokemuksellani sanoa. Mutta minun mielestä yösukkakysymys ei ole noin helppo ja yksioikoinen. Asia tuli ajankohtaiseksi eilen, kun lämpimän jakson (jopa 28 päivällä) jälkeen iski järkyttävä kylmyys, kun lämpötila oli eilen illalla enää 13 ja tänään hätinä nousi kahteenkymppiin. Nukkumaanmennessä tuli pitkästä aikaa vastaan tilanne kylmät varpaat ja unisukkien valinta. Siinä sitä on tekemistä. Tavallisilla puuvillasukilla kun ei voi nukkua kuin siinä tilanteessa että on pakottava tarve saada sukat, eikä muita saa edes lainattua mistään - varastamaan en ole lähtenyt kuitenkaan. Nehän kuristaa ja kiristää, eikä edes lämmitä.

(kuvat viimeaikojen retkiltä eripuolilla Istanbulia)

Istanbulissa asuessa pääkäytössä ovat äidin tekemät the unisukat. Ne on tehty ohuesta villalangasta, jossa on mukana myös aloe veraa, joka tietysti lupaa yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Pehmeyden lisäksi niissä on oleellista, että pysyvät jalassa, mutta ne saa myös kiepsautettua helposti jalasta pois yöllä, jos tulee kuuma (puuvillasukkien yksi ongelma on se, ettei niitä edes saa pois jos niin haluaisi). Jos illalla varpaat on jäässä, niin unisukat on saatava, mutta jos jossain vaiheessa tulee liian kuuma, ne on saatava pian myös pois, ettei ahdista :D Näillä unisukilla on myös hyvä vaaleanhaalea väri.

Suomessa ei toki riittänyt nämä kevyemmät villasukat aina, eikä kyllä Istanbulissakaan talven kylmimpinä hetkinä. Aiemmin olen jo valittanut joskus sitä, kuinka en ole Suomessa koskaan palellut sisällä kuten Istanbulissa. Kylmemmillä keleillä olen perinteisesti käyttänyt Virosta jonkun tuliaisina tuomia pitkiä ja paksuja kuvioneulesukkia ja kun sekään ei riitä, niin turvaudun äidin tekemiin hahtuvasukkiin (jotka tosin jäivät Suomeen, kun olivat jo niin rikki :( ).

Mistä sitten tietää, mitkä sukat kuuluu mihinkin päivään. Nii-in, ei sitä voikaan koskaan tietää etukäteen, sen näkee ja tuntee nukkumaanmennessä vasta :) Jos siis palataan alkuun ja mietitään että on kahdenlaisia ihmisiä - unisukkakansaa ja niistä ahdistuvaa väkeä - kuulun iloisesti ensimmäiseen luokkaan. MUTTA todellakin on tilanteita, jolloin unisukkia ei voi käyttää!

Viime kesänä, kun menin Suomeen, täällä niin pää kuin jalatkin hikoilivat yli 30 asteen lämmössä ja trooppisessa kosteudessa ilman sukkia. Suomessa taas sen sijaan oli..no siis suomen kesä, tiedättehän. Olin ensimmäisen yön ystävälläni, joka oli sijannut minulle valmiiksi vuoteen. Hän oli laittanut täkin pussilakanaan valmiiksi ja vielä viltin sängyn päälle.Naureskelin ja siirsin viltin pois - ei kai sitä nyt sentään. Illan tultua minä lämpöön tottunut olin jo ihan jäässä ja kuulin itseni pyytävän villasukkia lainaan. Sukat saatuani kääriydyin ensin vilttiin ja sitten täkkiin ja kaikki oli hyvin. Siskollani on teoria, jonka paikkaansapitävyyteen jo lähes uskon. Hän on sitä mieltä, että kerään yöllä itseeni lämpöä kaikista peitoista, sukista ja vilteistä, joihin paleltumista peläten kääriydyn ja päivällä tuo lämpö pitää minut lämpimänä sillä päiväsaikaan en palele juurikaan. Iltaa kohti tulee yleensä kylmä, teorian mukaan se johtuu siitä, että lämpövarastoni hupenevat. Ihan pätevää, eikö :)

Nytkin on the unisukat jalassa ja niiden turvin lähden etsimään reittiä nukkumatin luo.
P.S. Tiedän, että tämä on first world problem ja monet joutuvat nukkumaan aina kylmässä tahtomattaan ja toki oikeasti pystyn sopeutumaan monenlaiseeen tilanteeseen.

tulppaaneja ja turvallisuustilannetta

Amsterdam taitaa olla virallisesti se tulppaanikaupunki, mutta kyllä Istanbul koittaa kovasti ottaa omaa paikkaansa. Amsterdamissa en ole käynyt, mutta keväinen tulppaani-Ibul vakuuttaa aina! Myös luvut ovat aika vakuutttavia, vai mitäs sanotte. Tulppaaneja näkyy teiden varsilla ja puistoissa ja niillä on koristettu liikenteenjakajatkin usein. Yhteensä tulppaaneja pitäisi olla kukassa yli 10 miljoonaa - jostain lukemani tiedon mukaan.

Kävimme ihastelemassa kukkia Emirgan-puistossa, johon on tänä vuonnakin istutettu 2,8 miljoonaa tulppaanin sipulia yhteensä 192 eri lajia. On valkoisia, melkein valkoisia, punaisia, vaalenpunaisia, punavalkoisia, violetteja, oransseja, keltaisia, ripsureunaisia, korkeita, matalia, kaksivärisiä ja niin edelleen.

Tiesittekö, että tulppaanien kaupallinen kasvatus alkoi noin tuhat vuotta sitten juurikin Turkissa. Niiden ihan varsinaista alkuperää tuskin tiedetään, "jostain päin Keski-Aasiaa"-tyylinen tieto löytyi useammasta lähteestä. Lienee kuitenkin varmaa, että nykyään tulppaanien maana pidettyyn Hollantiin ne kuitenkin siirtyivät Turkista. Suomen Turkuun ne ovat saapuneet 1600-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Nythän tulppaaneja saa kaupoista lähes jokaisen kukkarolle sopivina, mutta aikoinaan niistä on maksettu ihan huikeita hintoja. Tulppaanit ovat aiheuttaneet "tulppaanimaniaksi" kutsun tilanteen, kun vuosina 1634-1637 vastikään markkinoille tulleiden tulppaanisipuleiden hinnat nousivat ennätyskorkeiksi ja sitten lopulta romahtivat. Parhaimmillaan tai pahimmillaan tulppaaninsipuli saattoi huippuvuonna 1637 maksaa kymmenen kertaa käsityöläisen tavallisen vuosipalkan verran!!

Turkki on viimeaikoina ollut otsikoissa lähinnä muista syistä kuin tulppaanifestivaaleista. Maan turvallisuustilanne on tässä tämän vuoden ja etenkin parin viime kuukauden aikana ollut paljon mediassa sekä täällä että kansainvälisestikin. Tänä vuonna on jo Istanbulissakin ollut kaksi räjähdystä ja pääkaupungissa samoin. Suku ja ystävät ovat vaihdellen olleet huolissaan. Välillä tuntuu niin harmittavalta, ettei voi itse yhtään säädellä mitkä tiedot ja miten kulkeutuvat heille,vaan asiat on heti Suomenkin mediassa. Sitten ei auta enää muuta kuin vakuutella että on ihan kunnossa. Asun turvallisella alueella kaukana niistä paikoista, joita pitää vältellä, joten turvallisuustilanne ei sinänsä vaikuta kovinkaan paljon normaaliin elämääni. Tietysti joitain rajoitteita on nykyään enemmän, esim. ruuhkaisia paikkoja välttelen hieman, mutta väkijoukkojen ja mielenosoitusten välttely on täällä viisasta aina. Istanbul on niin jättisuuri kaupunki (asukasluku virallisesti noin 15 miljoonaa, todellisuus lienee 20 kieppeillä), että jos kauppakadulla on räjähdys, ei se tunnu eikä näy tänne Aasian puolelle.

Ihmisten puheissa tilanne tietysti jonkun verran on. Paikallisten kanssa kun juttelee, niin kyllä ihmisiä huolestuttaa se, mihin tässä ollaan menossa. Osa on alkanut vältellä esim. metroja ja metrobusseja ja osa pyrkii elämään mahdollisimman samaan tapaan kuin ennenkin. Useampi turkkilainen on sanonut myös minulle, että pelottelu on juurikin yksi iskujen tekijöiden tavoitteista, että ihmiset jäisivät koteihin jne. Mene ja tiedä motiiveista, mutta niin turhilta tuntuvat täällä ja ympäri maailmaa. Jos minä saisin päättää, niin toivoisin rauhaa ihmisten keskelle kaikkialle.

Matkailua sesongin ulkopuolella - plussia ja miinuksia

Nyt kun on parin reissun verran kokemusta tästä enempi vähempi täysin sesongin ulkopuolella matkustelusta, päätin uhrata sille oman tekstinsä ihan. Viime marraskuussa käytiin pienellä naisporukalla Antalyassa ja nyt olin ystäväni kanssa Antalya-Demre-Kayaköy-reissulla.

+ PLUSSIA +

- hotelleissa halvempia hintoja

- lentojakin voi saada edullisemmin

- suosittujakin nähtävyyksiä saa kiertää rauhassa, sai käyttää haluamansa ajan ja vaikka istuskella raunioilla välillä olematta kenenkään tiellä.
- jonoja minimaalisen vähän, jos ollenkaan.
- kuvaaminen oli helpompaa ja hauskempaa, kun ei ollut ainaista ihmismassaa edessä kaikkialla

sen yhdenkin matkakaverin varjo meinasi tulla kuviin, miten tätä olis kuvannut turistilauman kanssa?

tyhjä.

kattokuvia voi ottaa, vaikka olisi muitakin, mutta...

lattiakuvia ei

ei ketään missään

- saa yksilöllistä palvelua, kun alueen kaikki kauppiaat ja ravintoloitsijat ei oo vielä ihan täynnä turisteja (tosin turkinkielen taitokin voi parantaa palvelua)

-kaikkialla on vaan rauhallisempaa ja turisteja vähemmän suhteessa paikallisten määrään

- MIINUKSIA -

- toimintaa ja palveluita on todella "vedetty alas" osin ilmojen osin väen vähyyden vuoksi ja esim. ravintolat eivät ole auki tai ovat auki hyvin rajoitetun ajan.

muuten hyvä,  muta vielä kiinni

- jotkut paikat ovat remontissa tai huollossa tulevaa sesonkia varten

- pienemmät paikat (esim. nyt vaikka Demre) on turistien puuttuessa todellaki unessa (tosin ei pelkästään negatiivinen asia)

Näin viileämmällä ilmalla oli myös paljon hauskempi kierrellä, kuin ihan kylmällä talvi-ilmalla tai toisaalta helteellä. Nyt olin yhdessä ystävän kanssa maassa, jonka kieltä osaan, mutta ihan tuolla syrjässä olisi ehkä vähän halju kiertää yksin naisena. En sano, että mahdotonta, mutta itsestäni oli mukava kun oli seuraa etenkin kun Demrekin hiljeni aika totaalisesti auringonlaskun myötä. Puoli kahdeksalta oli jo hankala löytää aukiolevaa ravintolaa. Nyt ajattelisin, että jos itse lähtisin sesongin ulkopuolella yksin matkaan, nin menisin vähän isompaan paikkaan, jossa on turisteja ympäri vuoden tai sitten paikallisia ihmisiä sen verran paljon, että kaupunki ei ihan nuku talviunta. Antalya ainakin näytti mahdolliselta niin silloin marraskuussa kuin nytkin.

Sitten on tietysti kaupunkeja, jotka ei nuku koskaan eivätkä elä pelkästä turismista, kuten vaikkapa tämänhetkinen kotikaupunkini Istanbul. Istanbulissa tai muissa about tämän kokoluokan kaupungeissa ei sesonkiajan ulkopuolella matkustamisessa taida paljon muuta negatiivista kuin mahdolliset remontit ja että esim. sään vuoksi kaikki kattoterassit jne. eivät ole vielä auki tai risteilyjä on harvemmin tms. Mitään miinuspuolta en keksi nimittäin siitä että esimerkiksi Topkapıın ei ole kahden tunnin jono sisälle ja sen jälkeen jonotat erikseen vielä Muhamedin partakarvaa katsomaan ja
ylihintaisen kahvikupin ostaaksesi.

 Millaisia kokemusia teillä muilla on?