Tavallista arkeahan tämä. Tai ainakin arkea :)

Joskus aina minua sanotaan rohkeaksi, kun uskalsin lähteä Suomesta useammaksi vuodeksi pois. Monesti myös kysytään esim. "Miten siellä voi pärjätä?" "Oppiiko siellä liikkumaan ja selviämään?" Välillä aina kuulee, että "Minä en voisi tuota tehdä, en ole tarpeeksi rohkea, tykkään tavallisesta arjestani liikaa, en halua jättää sitä."

Itse en kovin hyvin noista itseäni aina tunnista. En koe olevani kovinkaan rohkea, pikemminkin arka monissa tilanteissa ja asioiden varmistelija, vaikka en siitä piirteestä aina itsessäni pidäkään. Toisaalta uskon kyllä pärjääväni ja luotan että omat ihmiseni eivät häviä mihinkään, vaikka tulin tänne. Luotan myös, että tässäkin elämänvaiheesssani tutustun uusiin ihmisiin ja elämäni asettuu uomiinsa myös täällä vähän toisenlaisessa maassa (ja näyttää, että näin tässä on käymässäkin).  En tiedä onko se sitten rohkeutta vai mitä se on.  Ajattelen, että jokaiselle on annettu lahjaksi yksi elämä käytettäväksi ja jossain määrin voimme vaikuttaa siihen, miten siihen suhtautuu ja miten sitä käyttää. Se on ainakin selvä, että itseään ei pääse karkuun vaan niin on MatkaMartankin itsensä kanssa elettävä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Tällä hetkellä vaan tätä elämää en elä siniristilipun maassa, vaan tässä toisessa, jota en vielä niin hyvin tunne, mutta saan tutustua.

Minäkin tykkään tavallisesta arjesta, enkä ilman sitä jaksaisikaan. Hyvin pian huomasi, että arkea täälläkin on elämä pääosin. Johonkin aikaan illasta on syötävä iltapalaa, pestävä hampaat ja mentävä nukkumaan, aamulla herätään ja ryhdytään päivän askareisiin. Minun arkeni tärkein tehtävä on opiskella turkkia ja käydä siis kielikoulua. 

muidenkin täällä pitää mennä nukkumaan ja herätä :)

mikäs tässä opiskellessa

kaunis parveke kielikoulusta

arkea täällä muutkin elää, kuva otettu edellisen kuvan partsilta ilta-auringossa

Sitten on tehtävä läksyjä, laitettava ruokaa, pestävä pyykkiä, kasteltava parvekekukat (omat ja nyt myös toisten). Täällä niinkuin Suomessakin myös tapaan ystäviä, olen yhteyksissä muissa maissa asuvien ystävien ja sukulaisten kanssa, katson telkkaria tai elokuvia, kuuntelen musiikkia, luen kirjoja ja teen tuliaisiksi saatuja ristikoita :)

No, okei myönnetään eihän tää arkia ihan samanlaista silti ole kuin Suomessa tai asioita tehdään eri tavalla. Esimerkiksi täällä ei tarvitse talvellakaan liukastella mihinkään pihan perälle viemään roskia jätekatokseen, jonka roskikset pursuilee. Ei ainakaan mun kodissa. Täällä nostan vaan pussukan tuohon rappukäytävään ja siitä ne kerätään kuutena päivänä viikossa. Entäpä kauppareissut, alakerran ihanassa pikkukaupassa käydessäni pihalla hedelmä- ja vihannestiskistä huolehtiva myyjä (vai lieneekö hra kauppias) tervehtii aina iloisesti ja joskus ehdottaa että maistapas näitä luumuja - hyviä ovat ja juuri tulivat :) sisällä myyjäpojat pakkaavat usein ostokseni valmiiksi pussiin (ei toki ihan aina). 

Tai kulmakioskin setä. Yhtenä aamuna odotin kämppiksiäni ulkona sateessa, olimme menossa taksiin porukalla. Kulmakioskin setä huomasi tilanteen ja tarjosi kupin teetä lämmitykseksi (jota en ehtinyt juoda, kun juuri tulivatkin) samainen setä saattaa muuten vaan toivotella hyvät illat, kun raahustan kielikoulusta kauppansa ohi kotiin.

Toki arki täällä välillä rasittaa. Kielikouluni sijaitsee pääkadun varrella ja joskus iltapäivällä tai illalla sieltä pois kävellessä rasittaa, kun ihmisiä on niin paljon ettei meinaa eteenpäin päästä. Miksi pitää tulla ottaan tänne pääkadulle selfieitä, miksi pitää kulkea koko turistiporukka yhdessä... Tai autopaljous, kun on muutenkin kuuma ja sitten ylittää jotain bussi+minibussi+taksi+dolmus+henkilöauto+pizzaskootterikansoitettua aukiota, että pääsisi jalkakäytävälle ihmispaljouteen seikkailemaan ja löytämään oman lautan. 

Mutta lautalla ei enää ärsytä. Lautalla katselen turkoosinsinistä Bosboria, nautin viilentävästä tuulesta, ihailen väriä vaihtavaa siltaa ja ehkä juon teetä tai vastapuristettua appelsiinimehua.

Tämä vuodatus ei nyt tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi ehdoin tahdoin ostaa pelkkä menolippu, tarkistaa että matkavakuutuksessa riittää päiviä ja ilmoittaa jokaisen ulkosuomalaisen ystävälle Kelalle, että nyt mennään. Ei suinkaan, mutta haluan vaan vähän valottaa sitä, että ei tämä ulkomailla asuminen mitään tähtitiedettä ole, kun minäkin selviän. Suomalaisiahan on aina muuttanut sankoin joukoin ulkomaille. Sellaisen muuton seurauksena minullakin on yksi "sukuhaara" Amerikassa, jonka löysin vajaat kymmenen vuotta sitten. Nykyään vielä kun on blogit, skypet, sähköpostit, tekstarit jne. niin ei tarvitse edes niin valovuosien päähän ystävistä ja sukulaisista mennä. Ja arki. Se on sellainen kaveri, että se kyllä tulee elämääsi ja on melko samanlaista kaikkialla.

Täällä ihanassa Istanbulissa on kyllä vaan sellainen hauska puoli, että vaikka kuinka olisi arki sujahtanut uomiinsa, niin täällä riittää vaihtoehtoja sen katkaisemiseksi. Ei lopu ihan heti kujat, ei uudet testaamattomat kahvilat ja ravintolat, bussi- ja metroreittejä riitää testattaviksi, samoin museoita, nähtävyyksiä ja basaareita puhumattakaan vaihtuvista näyttelyistä, konserteista jne. jne.  Ylipäätään aina tapahtuu jotain ja on paljon katseltavaa ja ihmeteltävää.

Niinkuin pitkään Turkissa asunut ystävä usein sanoo, Istanbulissa ei ole huonoja päiviä ollut - joskus hän ehkä myönsi että muutama kurjempi on voinut olla, mutta ei niitä ainakaan kauaa ole muistanut :) Tässä asenteessa on paljon omaksumisen arvoista.

Elämä ei ole pelkkää juhlaa, se on myös ruusuilla tanssimista :)