Minun Istanbulini on kotoisa.

Istanbulin väkimäärähän on aika huikea. Virallisesti noin 14 miljoonaa, mutta jos taksikuskien ja muiden kylänmiesten arvioon on luottamista ja miksei olisi :) se on paremminkin 16-18 miljoonaa ja joidenkin reippaampien arvioiden mukaan lähes 20 miljoonaa. Jos Istanbulia katselee jostain korkeuksista niin autojen, teiden, talojen, moskeijoiden, puistoplänttien ja pikkukujien määrä tuntuu loputtomalta - ja sitä lieneekin. Jos taas menee lautalla vaikkapa Prinssisaarille ja lautta seuraa Bosborin rantaviivaa, tuntuu että Istanbul ei lopu ollenkaan ja sama fiilis on jos menee Bosboria lautalla toiseen suuntaan kohti Mustaamerta.

Mutta kun astuu pois sieltä korkeuksista ja ottaa Istanbuliin erilaisen lähestymistavan siitä saa myös ihan erilaisen kuvan. Minä voin tässä tunnustaa, että ennen ensimmäistä Istanbulin matkaani ajattelin että tämä on NIIN suuri kaupunki, etten voisi ikinä oppia suunnistamaan täällä mihinkään. En oppisi hahmottamaan milloin olen Euroopassa ja milloin Aasiassa. Miltä moskeijan kulmalta piti kääntyä ja mihin suuntaan. Koko kaupunki tuntui vain yhdeltä suurelta massalta. Mikä pahinta - en nähnyt sitä kauniina. 

MUTTA

Sitten ystävät ymmärsivät mitä pitää päivän päätteeksi tehdä ja menimme Büyük Camlicalle syömään Gözlemeä ja katsomaan, kuinka aurinko laskee ja kaupungin valot pikkuhiljaa syttyy. Oih. Silloin rakastuin Istanbuliin. Kaupunki näytti edelleen suurelta, mutta jotenkin kotoisemmalta ja suloiselta, kun taivas tummeni sen yllä ja kodeista alkoi vilkkua valot. Tunneihminen kun olen, niin silloin auringonlaskun ja valojen syttymisen myötä vakuutuin että meistä tulisi Istanbulin kanssa vielä ystävät. Tänään juuri mietin sitä, että Camlicallahan minä Istanbuliin ihastuin <3 

Tämä on ensimmäiseltä reissultani Istanbuliin.

Mutta kotoisan Istanbulinkin voi löytää. Sen löytämisessä voi kokemukseni mukaan auttaa jos tulee alas sieltä kukkulaltakin ja lakkaa katselemasta sitä yläviistosta (joka toki on ihanaa myös). Kun kävelee sitä pikkukatuansa tai vaikka Istiklaliakin (ei ruuhka-aikaan) eteenpäin, niin voi hetkeksi unohtaa sen että on miljoonakaupungissa ja alkaa nähdä yksityiskohtia ja kauniita asioita. Alkaa ehkä tuntua että Istanbulhan on tässä ja nyt. Ei se ole pelkkä sieluton talomeri. Vaan se on kotoisia pikkukujia rautakauppoineen ja kebab-paikka tai toisaalta se on myös uutuuttaan hohtava kauppakeskus Starbucks ja muotiliikkeet ja pari ikeaa. Onneksi Istanbul on myös isoja puistoja ja se on lukuisia pieniä puistoja penkkeineen.

Alun epäilyksestä huolimatta Istanbul voi alkaa tuntua kotoisalta. Ehkä yksi salaisuus on siinä, ettei koko Istanbul ole se koti, vaikka toisaalta onkin. Kiehtova ristiriita on siinä, että tänne muotoutuu oma pikkumaailma, jossa pääsääntöisesti elän. On alakerran kauppa ja siellä tervehtivä kauppias ja aika tarkka tieto jo päässä mitä sieltä löytyy tai ei löydy. Myöhään auki olevan kulmakioskin setä. Lihakauppa, josta olen oppinut ostamaan jauhelihaa. Apteekki, jossa ollaan ensimmäistenkin kämppisten kanssa käyty näyttelemässä milloin mitäkin jalkavaivaa ja saatu oikeita lääkkeitä. Kulmakauppa, josta saa muurahaismyrkkyä, kukkamultaa, ovimattoja jne. Pidepaikka, josta saa äkkiä ruokaa nälkään. Luontaistuote/tee/hedelmäkauppa, josta vois mennä katsomaan nyt sitä kaardemummaa joku päivä sekä uusin tuttavuus rautakaupan setä, josta saa suihkun osia :) Ai niin ja tietty vieäl naapurikonditoria, joista toisessa osataan antaa jo se leipä minkä haluan ja se viipaloidaan valmiiksi ja toinen josta saa kakut ja baklavat vieraille. On myös jo tutut reitit tuttuihin paikkoihin, ei tarvi enää ajatella miten pääsee rantaan, mistä lähtee lautat eri Euroopan satamiin. Mistä menee minibussit tai mitä taksikuskille kannattaisi sanoa, että koti löytyy.

Eilen oli hauska ilma, ihan sateinen ja pilvinen, mutta Bosbor oli yllättävän turkoosi ja lokkeja paljon

Tässä meidän minibussi :) Söpö, eikö :)

Ei siis pääsääntöisesti tunnu, että asun miljoonakaupungissa, mutta olenkin onnekas eikä minun tarvitse käyttää juurikaan ruuhkaisia busseja, enkä aja omalla autolla. Tavallisina arkipäivinä en juuri kärsi ruuhkista, mutta koska fakta kuitenkin on että asun miljoonakaupungissa, ei ruuhkia tai ihmismassojen keskellä liikkumista kokonaan saa pyyhittyä pois elämästä. Minut on yllättänyt positiivisesti kuitenkin se, että suurensuuren miljoonakaupungin keskellä voi silti elää niin että alkaa tavata naapuruston ihmisiä uudelleen kaupassa ja vaihtaa pari sanaa heidän kanssaan. Kauppiaat huomaa kielenkehityksen ja muistaa mitä teetä on ennenkin flunssan iskiessä tähän talouteen ostettu. 

Hauskan jännitteen kuitenkin luo se fakta, että samaan aikaan täällä on kaikki seikkailut lähellä ja monenlaista yllättävää voi tapahtua heti kotioven sulkemisen jälkeen. En ole koskaan aiemmin asunut suuressa kaupungissa näin montaa kuukautta peräjälkeen. Suomessa Rovaniemi on suurin kaupunki, jossa on tullut oltua monta vuotta ja muutaman kuukauden olen asunut lähellä Pietaria, mutta sekin on vain noin kolmasosa Istanbulista :) On hauskaa, että vapaapäiviksi voi valita historiallisia kohteita tai katsoa mitä muuta jännää kaupungissa tapahtuu. Jos tutuista reiteistä poikkeaa edes vähän, niin kaikkea uutta on mahdollista nähdä ja kokea. Edelleen olen sitä mieltä että kujilla kuljeskelu on yksi parhaista harrastuksista täällä ja vieläpä kameran kanssa. Kaikkien erilaiste vaihtoehtojen keskellä on kuitenkin oma koti ja omat tutut nurkat tekevät Istanbulista ja ainakin üsküdarista kotoisan.