Palatsissa ja haaremissa ja tavallisessa puistossa.

Lauantaina se sitten onnistui. Nimittäin reissu palatsiin ja haaremiin. Jonoa oli,  mutta päätettiin selättää se menemällä vaan seisomaan sinne :) Istanbulissa oli harmaa, muttei juurikaan sateinen päivä. Kyllä kaupunki näyttää vähän erilaiselta, kun ei aurinko paistanutkaan. 

suihkulähteet ja sininen moskeija harmaalla ilmalla

 Matkamme suuntasi yhteen Istanbuliin tärkeimmistä nähtävyyksistä Topkapın palatsiin (turkiksi Topkapı Sarayı) Palatsi on toiminut Ottomaanien valtakunnan hallintopaikkana vuosina 1465-1853. Palatsin rakennustyöt on aloitettu sulttaani Mehmed II toimesta vuonna 1459. Sulttaani muutti Dolmabahcen palatsiin vuonna 1856, Dolmabahcessa oli muun muassa juokseva vesi. Sulttaanin muuton jälkeen  palatsiin jäi edelleen esimerkiksi rahapaja ja kirjasto. Palatsi muutettiin museoksi vuonna 1924 ja se valittiin Unescon maailmanperintökohteeksi vuonna 1985.

Palatsi ei ole suinkaan vaan yksi rakennus tai suuri sali, vaan laaja rakennuskompleksi, johon kuuluu neljä sisäpihaa, jotka kaikki on muurien ympäröimiä. Uloimman muurin sisäpuolella on mm. Hagia Irenen kirkko, josta viimeksi mainitsin. Palatsin alueella on myös kuuluisa haaremin alue, jossa on asunut enimmillään tuhansia naisia ja eunukkeja. Koko palatsin väkiluku on suurimmillaan ollut neljätuhatta. Alue on yhteensä 80 000 neliömetrin kokoinen.

Topkapin sisäänpääsyn muuri ja torni

Palatsin keittiörakennuksiin oli rakennettu mielenkiintoinen museo, joka esitteli Ottomaanien ajan ruokia ja sitä, miten palatsin keittiö tai siis KEITTIÖT toimivat. Aika päätähuimaavia asioista sieltä selvisi.  Hämmentävää oli muun muassa se, kuinka monta ihmistä pelkästään sulttaanin ruokailut työllistivät, puhumattakaan kokeista, teurastajista, leipureista, jälkiruokakokeista, juoma-asiantuntijoista ja muusta henkilökunnasta, joiden työpanosta tarvittiin että hallitsijalle joku pystyi ruokaa kantamaan. Kun hallitsija pesi kätensä ennen ja jälkeen ruuan, siihenkin tarvittiin toinen ihminen, joka kaatoi vettä hänen käsilleen ja toinen, joka piti pyyhettä, johon kädet pyyhittiin.
Enpä tiedä - mietin. Enpä tiedä, viihtyisinkö. En kyllä ole kokeillutkaan tuota, mutta että epäilenpä että noin suljetussa ja suojatussa elämässä viihtyisi kauaakaan. 

Ehdin ottaa kuvan, ennen kuin huomasin kuvaamisen kieltävän kyltin.

Voi näitä laattoja, minä tykkään niistä niin. Yleensä olen tykännyt eniten niistä tavallisista sini-valkoisista tai sini-valko-punaisista, mutta tässä tällainen kaunis värikäämpi laattaseinä. Niitä oli kyllä paljon ja erilaisia palatsin alueella.

ihanaa kaakelia

lounastaukopaikastamme olisi saanut ostaa ayrania tai mehuja tämmöisistä astioista.

pelakuut tällä kertaa tähdissä

maisematerassin pylväsrivistöä

Opin ensimmäisellä turkinkurssilla sanomaan "Ben aslandan korkuyorum" = Minä pelkään leijonaa. Ei onneksi tarvinnut nyt lausetta käyttää. 

Aika juhlallinen huvimaja, joskin myös aika kotoisa

kyllä tuossa voisin viltin alla loikoilla, jos olisi takassa tuli ja ikkunoista näkyy Bosbor :)

syksyn viimeisiä rohkeita kukkijoita

mosaiikkikatto

tähän aseteltiin tarjottimet, kun haaremiin tuotiin ruokaa

mitähän näillä hyllyillä on pidetty

Ei ihme, että Topkapın palatsi on Istanbulin kärkinähtävyyksiä. Olihan se hieno, suuri, erilainen, historiallinen ja aivan erilaisesta elämästä kertova, kuin moni muu paikka. Suosittelen. OStimme liput erikseen myös haaremiin. Tykkäsin, koska se jos joku oli erilainen, mutta vähän harmitti että siitä niin suuri osa oli remontissa.

Muuten tämä viikko ja viime viikko ovat sujuneet perusaherruksessa, ei kovin juhlavissa meiningeissä, mutta ihan hyvissä. Torstaina on edessä taas esitelmä turkiksi. TÄllä kertaa aiheella valokuvaus ja valokuvat ja kamerat. Katsotaan, miten tytön tällä kertaa käy. Olen koittanut viime kerran rakentavan palautteen jälkeen keskittyä myös puhumisen harjoitteluun, eli paikallisten (etenkin) kanssa puhumiseen.

Olen käynyt taas lähipuistokahvilassa, josta oli täällä aiemmin kuvakin. Siellä tuli sedät ja tädit juttelemaan ja halusivat nähdä kielikoulukirjani, koska tein läksyjä kahvilassa Molemmat halusivat myös auttaa selittämällä sanoja, joita en ehkä tietäisi. Yhden sanan siinä sitten kysyinkin ja setä näytteli sen minulle, lause käsitteli jalkapallon pelaamista ja sitä, että pelatessa voi jalkansa loukata :)  Ilo huomata, että pikkuhiljaa se turkki alkaa muuttua suussanikin sanoiksi, jotka muodostavat lauseen jne.  Tuollaisten kärsivällisten paikallisten kanssa puhuminen auttaa kyllä varmasti kielitaitoa taas eteenpäin. Toisten ulkomaalaisten kanssa turkin puhuminen ehkä on helpompaa, mutta se ei tietyti yhtä tehokkaasti ehkä auta oikeaan kielioppiin jne. Huomasin kuitenkin, että onnistuin juttelemaan paljonkin turkiksi kielikurssikaverini kanssa basaarilla, hän ei osaa englantia oikeastaan ollenkaan, joten turkiksi oli selviydyttävä. Ensi viikolla olisi tarkoitus lähteä hänen kanssaan Miniatürkiin retkelle - turkiksi tottakai :)