Juurtuminen ja kaipaus.

Voi juurtuminen ja kaipaus. Tuttuus ja vieraus. Tyytyväisyys tähän & nyt ja haikeus siitä mitä oli tai on oleva. Uomiinsa solahtanut arki ja se tunne, kun uoma ei tunnukaan niin tutulta toisinaan.

Näistä on tämä päivä ja ehkä muutamat edelliset päivätkin tehty. Olen nyt ollut pian puoli vuotta täällä. PUOLI VUOTTA. Voiko siitä olla niin kauan ja toisaalta voiko olla totta että olen ollut vasta niin vähän aikaa ja osaan jo vaikka mitä. Kun alkutaso oli nolla esim. kaasuhellan&kaasulämmityksen, turkin verbien taivutuksen, Istanbulissa suunnistamisen ja täällä elettävän arjen suhteen, niin siihen nähden moni asia jo sujuu ja verbitkin johonkin suuntaan taipuilee (oikeisiin ja vääriin suuntiin).

Iltaisin on vaarana, että iskee ikävä Suomeen ja erityisesti huippua perhettäni, suloisia sukulaisia ja rakkaita ystäviä. Olen tullut tässä vuosien varrella kuitenkin siihen tulokseen, että ei se ikävä niin vaarallista ole. Jonkun itseäni viisaamman sanoja lainatakseni, ikävä on merkki siitä että on joku jota ikävöidä - on rakastanut ja tullut rakastetuksi. Kurjempihan se vastakohta olisi, ettei olisi ketä olisi ikävä. Onneksi itseänikin tunnen jo sen verran, että en ihan ensimmäisistä kyyneleistä vielä säikähdä. Olen aina ollut sellainen, että itken ja nauran. Minulla on joko tosi kivaa tai äärimmäisen kurjaa ja jonkun luonnehdinnan mukaan siinä "normaalissa keskiverrossa" käyn aina nopsasti menomatkalla ylös tai alas.  Tunteet siis tulee ja menee, ei tarvitse olla huolissaan. Ehkä on aika normaaliakin tässä sopeutumisen melskeessä, että tuntuu vähän kaikelta vuorotellen. Pääsääntöisesti kuitenkin minulla on ihan mukavaa ja leppoisaa ja olen opetellut löytämään kivoja juttuja arjesta ( jo ennen tänne muuttoa siis)

Tykkään Johanna Kurkelan musiikista ja esimerkiksi tästä laulusta. Minä rakastan tätä elämää, elämää kaikkineen.

"Minä rakastan tätä elämää.

Elämää kaikkineen

Pimeitä polkuja, aurinkoteitä

Raakoja omppuja, rinkeleitä

Iloa, surua, ikävää

Minä rakastan elämää."

- Johanna Kurkela

Niin, elämäähän kaikki vaan on ja minulla on asiat kuitenkin tosi hyvin, on paljon mistä voin olla ja olenkin kiitollinen.

Tänään alkoi arki. Alkoi nimittäin kielikoulu ja sen osa numero neljä. Arki voi olla juurikin se, mitä nyt kaipaan ja mikä tekisi hyvää. Jospa arki saisi minut menemään järkevään aikaan nukkumaan, heräämään aamulla, juomaan rauhassa kahvit ja matkustamaan mm. lautalla Eurooppaan. Arki ja viilennyt ilma saavat yhdessä tuumin minut ehkä useammin puistoihin kävelemään ja vaivaamaan päätäni turkin verbeillä ja aikamuodoilla. 

Aina on jännää aloittaa uusi kurssi, kun ei tiedä kuka tulee opettajaksi tai millaisessa ryhmässä päivänsä viettää ja sanoja väärin ja välillä oikein lausuu ja kenen kanssa välituntikahvinsa juo. Taas vaikuttaisi siltä, että hyvä opettaja ja hauska ryhmä on osunut kohdalle. Opettaja määräsi meidät puhumaan koko ajan pelkkää turkkia. Englantia, venäjää, arabiaa tai muuta ryhmäläisiä yhdistävää kieltä käyttävän hän määräsi jo etukäteen tarjoamaan teet kaikille :) Hyvä kyllä, kun niin helposti englantiin taipuu niitä puhuvien kanssa.

Tässä kuvia sunnuntai-aamulta, kun Bosbor oli jotenkin poikkeuksellisen maalauksellinen ja taivas ja vesi jotenkin erivärisiä kuin yleensä. 

ykkössiltaa

Euroopan puolen silhuettia, vasemmalla Galatantorni

Galatan siltaa ja Galatan torni

Tässä sitten Galatantorni vielä ihan juurelta kuvattuna. Olisin halunnut sisälle, mutta piiiitkä jono lannisti odottajan.

mutta sitten jonottaja pääsi kahville ihanaan pikkukahvilaan