Pitäisikö jo ikävöidä?

Suomi-ikävä,  ihmisten ikävä, juusto- ja makkaraikävä, luontoikävä, mökkisaunaikävä, tyhjillä maanteillä ajamisen ikävä ... ...

Aihe, joka nousee aika ajoin ulkosuomalaisten puheissa ja blogeissa esille. Ei taida olla montaa, jolla ei koskaan yhtään olisi kaipuuta mitään tai ketään kohtaan Suomessa. Vaikka tämäkin tunne lienee tuttu suurimmalle osalle, niin silti siitä voidaan ajatella kovin eri tavoin ja jopa kokea syyllisyyttä omista tunteista ja ajatuksista. Itse tästä aiheesta päätin kirjoittaa nyt, kun facebook kuhisee ihmisten kuvia jo lähes yöttömästä yöstä, pihasaunoista, paljaista varpaista järvessä jne. Moni ulkosuomalainenkin tuntuu olevan käymässä Pohjolassa jo tai ainakin kirjoittelee kesäloma-ajatuksiaan. Suomikuvien sijaan tämän tekstin kuvat ovat sunnuntaisesta auringonlaskusta Çamlıcan kukkulalta. 

nuo kuuset on kivoja, mutta väärässä paikassa nyt :)

Morsiuspari kuvauksissa

On niitä, jotka usein ja kovastikin ikävöivät Suomea ja haaveilevat ehkä elämän helppoudesta ja tuttuudesta siellä. On parempi fiilis, kun on seuraavat kotimaan matkan liput jo varattu tai ainakin lähtökuukausi tiedossa. On tärkeää, että suomalaista hammastahnaa, leipää tai lautasliinoja on kaapissa. Silti näin ajattelevat voivat olla tyytyväisiä elämäänsä Suomineidon helmojen ulkopuolella, sopeutuvat, pärjäävät ja nauttivatkin elostaan.

Sitten on se sakki, joka on sopeutunut uuteen kotimaahansa tavalla, jossa Suomi-ikävälle ei ole tai ei jätetä tilaa. Siellä voidaan käydä, mutta koti ei siellä järvien liplatuksessa ja Mannerheimintien "ruuhkassa" enää ole. Paikallisella leivällä, juustolla ja kosmetiikalla pärjätään, eikä kaapissakaan ehkä ole salmiakkivarastoa.

Sitten on varmasti myös se ryhmä, joka ei juuri käy Suomessa, onko syynä sitten pitkä välimatka, uuteen kotimaahan sitovat työt, joista ei paljon lomailla tai mikä vaan. Ehkä niitäkin on, jotka eivät facebookia, whatsappia, skypeä, facetimea, sähköpostia, tekstareita tms. pitääkseen yhteyttä entiseen asuinmaahanpäin, vaan kertakaikkiaan ovat sulahtaneet ensisijaisesti uuteen maahan.

aurinko vielä korkealla - Bosporin salmi ja silta

miljoonakaupungin ilta-aurinko ja muutkin siitä nauttimassa

Tiedän toki, että ihmisiä ei voi näin lokeroida, enkä itsekään ihan mihinkään lokeroon sujahda. Itse en ole kovin ikävöivä noin niinkuin yleensä, mutta tietysti sekin tunne on tuttu joskus.(Lapsena oli kyllä äitiä ikävä joka leiri) Lähinnä suomi-kävän tunteet nousee pintaan, kun juttelee Suomeen ystävien tai suvun kanssa tai jos toisen ikävöivän ulkosuomalaisen kanssa alkaa oikein muistella kaikkia Suomen ihanuuksia. Vaikeintahan se on, että ne rakkaat ihmiset eivät ole juuri koskaan samalla sohvalla teekupin kanssa, ei pääse äidin kanssa valitsemaan kukkia puutarhamyymälästä tms.

Mutta mitä sieltä Suomesta nyt muuten ikävöin, mitä sinä ikävöit? Sitä, että ruuhkattomilla teillä pääsee kulkemaan. Jos kirjasto (mitä ikävöin myös) on reilun kilometrin päässä, sinne menee autolla se kymmenen minuuttia. Toki ruuhkaa voi Suomen maaseudullakin olla, etenkin elokuussa, kun pitää ohitella leikkuupuimureita. Ikävöin aamukahvin juomista ulkona pihalla lintujenlaulussa tai talvella jäälyhtyjen tekemistä. Ikävöin sitä, että jos menen pankkiin tai verotoimistoon tai sähköfirmalle, niin voin asioida siellä niin että minua pidetään aikuisena, kun nyt taas tällainen kielen puolesta koululainen menee sönköttämään asioitaan ja aina on ulkomaalainen, hyvin muistan vielä sen kun asioiden ihan "vauvakielellä", nyt ehkä ollaan jo ala-asteella ;) Siten tietysti koko luonto-juttu: järvet, joet, metsä, pellot, hiljaisuus...ehkä sitä ei tarvitse sen enempää silmien eteen maalailla - ainakaan minun, metsän ja peltojen keskellä syntyneet. Ikkunatkin metsään päin ja toisella puolella mäennyppylän rinteillä pellot. Mutta ainakin täältä näkövinkkelistä katsottuna, koko Suomi on enempi vähempi metsän keskellä ;)

Suomen auringonlaskuja järven rannalla ikävöin jo, tässä yksi kuvasarja Istanbulin Camlican kukkulan tyyliin :)

aurinko alkaa laskea

aina vaan alemmas

ja sitten enää ihmisten tekemät valot loi

Pitäisikö tässä vaiheessa miettiä, mitä se ikävä sitten on. Tunne siitä, että haluaisi olla jossain muualla. Haluaisi, että joku rakas olisi läsnä siellä missä itse on. Toive, että voisi olla juuri nyt siellä mökkirannalla hiljaisuudessa, metelinä ainoastaan linnut ja haapojen havina. Jos ajatellaan että on olemassa kaksi tunnetta; paha tunne ja hyvä tunne, niin ikävä varmaan menee sinne puoliväliin. Tunteena ehkä enemmän paha, mutta syy siihen lähtökohtaisesti hyvä - on olemassa jotain mitä kaipaisi lähelleen. Siksi ei tarvitsisi myös kokea huonoa omatuntoa tai syyllisyyttä siitä että ikävöi enemmän tai vähemmän kun joku toinen.

Tällaisella tunne-elämän vaihtuvuudella, kun mullakin on,
ikäväkin tulee ja menee yhdessä paikalleen asettumisen tunteen kanssa.