Elämääni suurkaupungissa.

Suomessa asuessani olin käynyt miljoonakaupungeista Lontoossa ja Pietarissa, jossa olen hetken asunutkin. Pohjanmaan tyttönä Helsinkikin oli aina lähes huimaava kokemus. Ihmiset tuntuivat säntäilevän niin varman näköisesti eri suuntiin, kun minä vaan koitin pitää huolta että en joudu rautatieaseman, Forumin ja Stockan bermudankolmion ulkopuolelle ilman natiivia tai muuten pätevää opasta. Eihän kotona pohjanmaallakaan enää hevoskärryillä kuljeta, mutta Helsingissä oli kaikenmaailman autoja ja raitiovaunuja vaikka ja kuinka. Tarinan (kai toden sellaisen) mukaan joku sukulaisistani on ammoisina aikoina kuollut Helsingissä jäätyään raitiovaunun alle, kyllä niitä pelätä vähän kannattaa ;)

Ajatukseni mukaan suurkaupungeissa olisi pelkästään tai lähes pelkästään pilvenpiirtäjiä, miljoonakaistaisia moottoriteitä, suurien firmojen ja pankkien pääkonttoreita. Superkiireiset ihmiset kipittelisivät korkkareissaan tai laadukkaissa nahkakengissään puhelimet korvalla pitkin katuja... Toinen vaihtoehtoinen kuva voisi olla suurkaupungin slummi ja kaduilla jalkapalloa pelaavat pojat. Reilu kaksi vuotta on nyt takana Istanbulissa, jonka virallinen väkiluku on 14-15 miljoonan kieppeillä, mutta taksikuskien ja muiden ammattilaisten arviot vaihtelevat 18-25 miljoonan välillä. Populaa siis on niin että Pariisi ja Pietari jää ihan minikaupungeiksi ;)

Ensikohtaamiseni Istanbulin kanssa ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Oli elokuun loppu ja viileän Suomen jälkeen täällä oli toki lämmin. Jo lentokentältä ulos astuessani lämmin ja kostea ilta tuli vastaan kuin seinä. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että elokuun lopun ilta on vain varjo siitä kuumuudesta, jota elokuun päivät tarjoavat. Kaikki tuntui sekavalta, väkeä oli paljon, kalakojujen haju tuoksu oli huumaava, kadut olivat täynnä tööttäileviä autoja ja ylinopeutta kaahaavia minibusseja (totuus ei ole kovin kaukana tästä kyllä). Bosporin ylitimme lautalla ja siinä tuli jo sellainen olo, että meistä voisi tulla ystäviä Istanbulin kanssa. Iltapala korkealla kukkulalla muutti sitten kunnolla käsitykseni :D

Keskiviikkona menin dolmuksella (minibussi, joka ajaa pidempiä matkoja) ystävilleni. Katselin talomerta ja kauppakeskuksia, joita ohitimme. Ei tarvinnut epäillä, ettenkö todella olisi miljoonakaupungissa, mutta silti tiesin koko ajan missä ollaan menossa, oli tuttuja paikkoja ja olo oli ihan arkisen rento. Eilen taas istuskeltiin Bosporin rannalla teekuppi kädessä. Vastarannalle laski aurinko (joka tosin peittyi rantaan parkkeeranneen laivan taakse, laivasta kaikui myös jumputtavaa musiikkia kaikkialle). Edessä lähimpänä oli yksi Istanbulin maamerkeistä, neidon torni ja kauempana näkyi Galatantornin ja Sultan Ahmetin alueen moskeijoiden silhuetit. Takana menevällä tiellä tööttäili autot ja kaikenmaailman kaupustelijaa kävi tuotteitaan mainostamassa, olisi saanut kätevästi paikallaan istuen hajuvesiä, auringonkukansiemeniä ja muuta pikkunaposteltavaa, teetä, hattaraa, persikanmakuista vesipiippua, kirsikoita, luumuja, nenäliinoja, kukkia ja sellaista. Tyydyin teehen, kirsikoihin ja erikoisiin kirpeisiin luumuihin.

Siinä teekuppi kädessä pohdiskelin ääneen, miten tätä kaupunkia voikaan rakastaa näin ja välillä taas vihata niin, kuinka voi suunnitella täältä pakoa edes hetkeksi rauhaan, mutta tänne voi myös kaivata, tähän massaan voi pelätä hukkuvansa, mutta toisaalta metroasemalla voi törmätä tuttuun yhtäkkiä, välilllä (suurimman osan aikaa) korvat kärsii metelistä ja löytyypä täältä hiljaisuuttakin. Lapsuuteni olen viettänyt kylässä, jossa ihmisiä on vähemmän kuin Istanbulissa moskeijoita (en ole laskenut kumpaakaan). Kaikkeen näköjään voi tottua ja oppia. Eikä vain tottua ja sietää, vaan löytää kotinsa. Vaikka tietysti elämä siellä kylässä tai pikkukaupungissa on erilaista kuin täällä, minua kiehtoo ajatus siitä että elämänsä ja arjensa uomat voi rakentaa ja ne voi rakentua monenlaisiin ympäristöihin. Rakkaat asiat voivat pysyä rakkaina, löytäen vaan uuden muodon. Minä järvenselälle tai peltolakeudelle tuijottelija tuijotan nyt Bosporia - kun pitää löytää sinne, missä silmä ei pökkää mihinkään, kuten pohjanmaalla asian voisi ilmaista. Suomen kotona hoivailin takapihalla tai lapsuuskodin maisemissa perennoja ja puita, nyt keskitän viherpeukalouteni pelargonioihin ja basilikaan parvekkeella...