Vihreyttä, linnunlaulua ja kulttuureja

Yksi ulkomailla asumisen helmiä on toiseen kulttuuriin tutustuminen ja uusien paikallisten ystävien saaminen. Vietin viime viikonlopun kansainvälisellä ystäväporukalla maaseudun rauhassa. Äidinkieliä yhteensä kai kuusi vai lieneekö seitsemän, yhteinen kieli pääosin kuitenkin turkki.

Viimeksi juuri kirjoitin suurkaupunkielämästä ja sanoin siihenkin tottuvani, mutta oi oi tuota vihreyttä ja lintujen laulua ja ulkona vietettyjä päiviä. Yksi ystävä sanoikin ääneen varmaan monen ajatukset "Ihmistä ei ole luotu elämään suurkaupungissa." :) Olimme Marmaranmeren toisella puolella niin että Istanbulin silhuetti näkyi horisontissa erityisesti illalla kun sen miljoonat valot olivat syttyneet. Kaukaa katseltuna se olikin oikein kaunis, hiljainen ja ruuhkaton - parhaat puolet esillä.

Ibul jäämässä taakse

tuolla meren toisella puolella on Ibulin ruuhkat

Aamupalalla juteltiin aamupalojen eroista eri maissa. Me syötiin tavallinen turkkilainen aamupala - ei mitään ylirunsasta ravintolaversiota, vaan ihan tavallinen. Leipää, fetajuuston tapaista paikalllista juustoa (beyaz peynir), mustia oliiveja, voita, keitettyjä kananmunia, tomaattia, kurkkua ja hilloa ja tietysti teetä ja kahvia. Yritin selittää kaurapuuron valmistusta, herkullisuutta ja syvempää identiteettiä. En tainnut onnistua ja päädyin minäkin vain ylistämään Turkin aamupalaa muiden mukana.

Suomalaisista ruuista alkoivat myös turkkilaiset kysellä ja heillehän vastattiin. Vastasin niin reippaasti ja kunnolla, että aloin kaipaamaan suomalaisia juustoja, lihaa, maitotuotteita, karjalanpiirakoita ja Vaasan jälkiuunipaloja! Sain myös vinkkejä joistain turkkilaisista juustoista, joita pitäisi kokeilla ja tuli myös kehotus tuoda Suomesta niin kovasti kehumaani Auraa tännekin maistettavaksi.

Ruoka on kyllä aihe, johon niin usein päädytään keskustellessa olipa keskustelukumppanit mistä maasta hyvänsä. Tulee lupauksia jakaa suosikkireseptiä ja suosituksia tietyistä juustomerkeistä tai että leipä kannattaisi kyllä leipoa itse. Täällä käytetään myös Suomea enemmän luontaistuotteita. Äkkiä tulee neuvo hieroa valkosipulia silmäluomen näppylään tai vinkki sitkeään yskään auttavasta yrtistä.

Oli kerrankin aikaa kunnolla jutella monenlaista. Naisten kanssa päädyttiin parantamaan maailmaa ja puhumaan mm. tunteista. Sama ilmiö tuntuu olevan niin täällä kuin Suomessakin, siis se että nykyajan nuori sukupolvi on edellisiä valmiimpi puhumaan monenlaisista tunteista. Jotkut turkkilaiset ystäväni muistelivat omaa nuoruuttaan, että myös vanhempien ja muun suvun edessä piti aina esittää hymyilevää, vaikka mikä olisi ollut. He kysyivät myös, että onko Suomessakin semmoinen kulttuuri että "mies ei saa itkeä", kuten Turkissa. Nämä hämmästyttivät minua, joka on pari vuotta koittanut tätä kulttuuria kuunnella, katsella, oppia ja ymmärtää. Tutustumiseni myötä olin tullut siihen tulokseen, että täällä tunteita näytetään melko avoimesti ja itkeviä miehiäkin olen nähnyt varmaan Suomea enemmän, vaikken nyt niin kovin paljon täälläkään.

On kyllä ehkä niin, että ilon tunteet on täällä helpompi näyttää ja ne näytetäänkin reippaasti. Samoin ainakin jotkut, esim. taksi-, bussi- ja dolmuşkuskit näyttävät ärsyyntymisen tunteitaan avoimesti toisia kuskeja kohtaan :) Tämä tuli tänäänkin todistettua matkalla Ikeaan. En uskalla ehkä yleistää, mutta ajattelisin että viha ja ärsyyntyminen on tunteita, joita Suomessa tai suomalaiset ei taas niinkään näytä, kun taas surun voisin ajatella olevan helpommin näytettävissä. Turkkilaisten ystävieni mielestä juuri esim. suru on tunne, jota ei voi näyttää ettei näytä omaa heikkouttaan. 

ihana pikkupalmu

palmu ja mäntyjä :)

Maaseudun ilo niin minulle kuin ei-suomalaisille näytti olevan nuotio :) Vaahtokarkit unohtui ostaa, mutta ei se haitannut menoa. Elävää tulta, virtaavaa vettä ja nukkuvaa lasta voisi katsoa loputtomiin - sanotaan. Samaa mieltä. Osalle nuotion äärellä istuminen oli uusi kokemus ja joillain edellisestä kerrasta oli vuosikausia aikaa. Jännä kyllä, kukaan ei tylsistynyt kuitenkaan, eikä lapsetkaan olisi malttaneet mennä nukkumaan. 

Kerroinkin siinä, että minä muistan erilaisten nuotioiden, kokkojen ja leiritulien äärellä istuneeni jo lapsuudesta saakka. Ihan lapsena menimme "eksysmetsään", kuten kutsuimme sitä siskoni kanssa. Lähdimme siis äidin, isän, usein myös kissan, halkojen ja eväiden kanssa retkelle lähimetsään. Kun itse en nähnyt enää kotitaloa tai piharakennuksia, olin varma että voisimme eksyä. Isä ja äiti vakuutteli, että osaisivat takaisin kotiin :) Makkara ja lämmin mehu maistui paljon paremmalta metsän keskellä ja tekemistä tuntui keksivän loputtomasti. Partiolaisena taas muistan yön kipinämikkovuorot, nuotiolla paistetut lätyt ja kuumennetut leivät. Nuotion tuhkiin on myös kaivettu nauriita ja perunoita ja rosvopaistin teko enon pihalla on jäänyt hyvin mieleen lapsuudesta. 

Viikonlopun rentoutumisen, linnunlaulun, vihreyden, nuotion ja iloisen ajanviettämisen jälkeen on taas tapahtunut paluu arkeen ja Istanbuliin. Maanantai-iltana kipaisin rantaan ihailemaan auringonlaskua - en vaan voi kyllästyä siihen. Olen tavoitellut täydellisen teekuppikuvan ottamista auringonlaskun aikaan Bosporilla. En ole tyytyväinen vielä, mutta tässä eilisen paras saavutus :)