kalabaliikkia

kalabaliikkia

perjantai 20. toukokuuta 2016

Elämääni suurkaupungissa.

Suomessa asuessani olin käynyt miljoonakaupungeista Lontoossa ja Pietarissa, jossa olen hetken asunutkin. Pohjanmaan tyttönä Helsinkikin oli aina lähes huimaava kokemus. Ihmiset tuntuivat säntäilevän niin varman näköisesti eri suuntiin, kun minä vaan koitin pitää huolta että en joudu rautatieaseman, Forumin ja Stockan bermudankolmion ulkopuolelle ilman natiivia tai muuten pätevää opasta. Eihän kotona pohjanmaallakaan enää hevoskärryillä kuljeta, mutta Helsingissä oli kaikenmaailman autoja ja raitiovaunuja vaikka ja kuinka. Tarinan (kai toden sellaisen) mukaan joku sukulaisistani on ammoisina aikoina kuollut Helsingissä jäätyään raitiovaunun alle, kyllä niitä pelätä vähän kannattaa ;)





Ajatukseni mukaan suurkaupungeissa olisi pelkästään tai lähes pelkästään pilvenpiirtäjiä, miljoonakaistaisia moottoriteitä, suurien firmojen ja pankkien pääkonttoreita. Superkiireiset ihmiset kipittelisivät korkkareissaan tai laadukkaissa nahkakengissään puhelimet korvalla pitkin katuja... Toinen vaihtoehtoinen kuva voisi olla suurkaupungin slummi ja kaduilla jalkapalloa pelaavat pojat. Reilu kaksi vuotta on nyt takana Istanbulissa, jonka virallinen väkiluku on 14-15 miljoonan kieppeillä, mutta taksikuskien ja muiden ammattilaisten arviot vaihtelevat 18-25 miljoonan välillä. Populaa siis on niin että Pariisi ja Pietari jää ihan minikaupungeiksi ;)






Ensikohtaamiseni Istanbulin kanssa ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Oli elokuun loppu ja viileän Suomen jälkeen täällä oli toki lämmin. Jo lentokentältä ulos astuessani lämmin ja kostea ilta tuli vastaan kuin seinä. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että elokuun lopun ilta on vain varjo siitä kuumuudesta, jota elokuun päivät tarjoavat. Kaikki tuntui sekavalta, väkeä oli paljon, kalakojujen haju tuoksu oli huumaava, kadut olivat täynnä tööttäileviä autoja ja ylinopeutta kaahaavia minibusseja (totuus ei ole kovin kaukana tästä kyllä). Bosporin ylitimme lautalla ja siinä tuli jo sellainen olo, että meistä voisi tulla ystäviä Istanbulin kanssa. Iltapala korkealla kukkulalla muutti sitten kunnolla käsitykseni :D

Keskiviikkona menin dolmuksella (minibussi, joka ajaa pidempiä matkoja) ystävilleni. Katselin talomerta ja kauppakeskuksia, joita ohitimme. Ei tarvinnut epäillä, ettenkö todella olisi miljoonakaupungissa, mutta silti tiesin koko ajan missä ollaan menossa, oli tuttuja paikkoja ja olo oli ihan arkisen rento. Eilen taas istuskeltiin Bosporin rannalla teekuppi kädessä. Vastarannalle laski aurinko (joka tosin peittyi rantaan parkkeeranneen laivan taakse, laivasta kaikui myös jumputtavaa musiikkia kaikkialle). Edessä lähimpänä oli yksi Istanbulin maamerkeistä, neidon torni ja kauempana näkyi Galatantornin ja Sultan Ahmetin alueen moskeijoiden silhuetit. Takana menevällä tiellä tööttäili autot ja kaikenmaailman kaupustelijaa kävi tuotteitaan mainostamassa, olisi saanut kätevästi paikallaan istuen hajuvesiä, auringonkukansiemeniä ja muuta pikkunaposteltavaa, teetä, hattaraa, persikanmakuista vesipiippua, kirsikoita, luumuja, nenäliinoja, kukkia ja sellaista. Tyydyin teehen, kirsikoihin ja erikoisiin kirpeisiin luumuihin.




Siinä teekuppi kädessä pohdiskelin ääneen, miten tätä kaupunkia voikaan rakastaa näin ja välillä taas vihata niin, kuinka voi suunnitella täältä pakoa edes hetkeksi rauhaan, mutta tänne voi myös kaivata, tähän massaan voi pelätä hukkuvansa, mutta toisaalta metroasemalla voi törmätä tuttuun yhtäkkiä, välilllä (suurimman osan aikaa) korvat kärsii metelistä ja löytyypä täältä hiljaisuuttakin. Lapsuuteni olen viettänyt kylässä, jossa ihmisiä on vähemmän kuin Istanbulissa moskeijoita (en ole laskenut kumpaakaan). Kaikkeen näköjään voi tottua ja oppia. Eikä vain tottua ja sietää, vaan löytää kotinsa. Vaikka tietysti elämä siellä kylässä tai pikkukaupungissa on erilaista kuin täällä, minua kiehtoo ajatus siitä että elämänsä ja arjensa uomat voi rakentaa ja ne voi rakentua monenlaisiin ympäristöihin. Rakkaat asiat voivat pysyä rakkaina, löytäen vaan uuden muodon. Minä järvenselälle tai peltolakeudelle tuijottelija tuijotan nyt Bosporia - kun pitää löytää sinne, missä silmä ei pökkää mihinkään, kuten pohjanmaalla asian voisi ilmaista. Suomen kotona hoivailin takapihalla tai lapsuuskodin maisemissa perennoja ja puita, nyt keskitän viherpeukalouteni pelargonioihin ja basilikaan parvekkeella...





 



10 kommenttia:

  1. Olen itsekin kotoisin suomalaisesta pikkukaupungista ja viettanyt kaikki kesat mökilla metsan keskella. Tykkaan kuitenkin suurkaupunkielamasta pienella varausella tosin. Möka ja jatkuva meininki vasyttaa toisinaan mutta silti se jatkuva tapahtuman tunnelma ja pölina saa energiat virtaamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanan kaksipiippuista on kyllä tämä suurkaupunkielämä tosiaan. On ainakin mitä katsella ja tehdä, mutta toisaalta hiljaisuus, linnunlaulu ja vihreyskin on aika ihania :)

      Poista
  2. Olen myös Pohojanmaalta ja aluksi Helsinki tuntui isolta. Tosin tätä nykyä se on pikkukaupunki ja hyvä niin. En ollut minäkään ihastunut Shanghaihin, mutta vähitellen...vähitellen... Juuri nyt Espoon tiet ja kadut tuntuvat tyhjiltä Shanghain hektisen elon jälkeen, jossa oli kaikkea erikoista.:) Mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tutulta kuulostaa kaikki. Helsinki-Vantaalta pois ajaessa tuntuu aina, kun maailma olisi pysähtynyt, kun ketään ei näy missään :) Kiitos, sinne myös mukavaa viikonlopun loppua!

      Poista
  3. Olisi niin ihana joskus nähdä Istanbul...Minä olen suurkaupungin tyttö,en osaa asua pienessä kaupungissa.Yritin kun tulin tänne takaisin,mutta se oli vaikeaa,kaipasin suuren kaupungin ääniä,mitä se tarjoaa ym ym.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinkin hyvin voi varmasti suurkaupunkielämään tottua, ettei ilman pärjää! Kaipaatko ihan todella ääniä?

      Poista
  4. Oon kuullut sanottavan, että kun on hiljaista ympärillä, itteään ei pääse pakoon. Ihan osuvasti sanottu minusta. Oon ehkä ikuinen pikkukaupungin tyttö. Isoissa on kiva käydä, mut en vois ajatella asuvani pysyvästi. Eräsieluni mun on.

    Totta tosin tuokin että kyllä omat juttunsa löytää, missä sitten asuukaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään voinut mitenkään kuvitella, mutta sitten elämä voi myös kuljetella näin. Ainakin Istanbulissa kaupunginosissa on myös rauhallisempia alueita ja sillä omalla kotikadulla tuttujen kauppiaiden kanssa jutellessa ei muista että samassa kaupungissa asuu 20 miljoonaa muuta :)

      Poista
  5. Mulle on luonto ja rauha tosi tärkeää, se on varmaan yksi syistä miksi viihdyn täällä pikkukylässä, vaikka Helsingin kasvatti olenkin. Mutta Helsingissäkin kasvoin pohjoisessa, missä oli paljon luontoa ympärillä ja keskustaan jonkin verran matkaa. Suurissa kaupungeissa kiehtoo tarjonta ja meininki, täällä ei ole oikein mitään tekemistä. Sitten taas ahdistaa se ihmismäärä, ruuhka ja meteli. Kaikessa on hyvät ja huonot puolensa. :) Oletko nyt jäämässä Istanbuliin, vai vieläkö on muutto edessä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä niin. Hyvää ja huonoa niin pikkukylissä kuin miljoonakaupungeissa. Todennäköiseesti muutto edessä. Vaikka viihdyn täällä niin yksi täältä pois työntävä syy on juuri kaupungin valtavuus. Ilmoittelen, kunhan kaikki alkaa olla varmaa :)

      Poista