En mä vaan käsitä...mitään

tätä turkkilogiikkaa aina tai siis sen logiikan puutetta ei vaan ymmärrä aina. Tällä kertaa ihmetyksen aiheena on aikakäsitys. Sitä olen jo vähän oppinut ymmärtämään ja arvostamaankin että ihminen menee aina edelle ja onhan se aika ihailtavaa. Vuokraemännän piti tulla käymään hiomaan vuokrankorotusta meille mieleiseksi, mutta sukulaista piti lähteä viemään sairaalaan. Eikä tietystikään vaan viemään, vaan olemaan siellä. Onneksi osaan jo varautua, etten sovi tuollaisia tapaamisia mielellään, ellei ole liukumavaraa sovitun ajan molemmin puolin. Turhaa verenpainettaan nostaa, kun ei sille mitään kuitenkaan voi. Ja siinä kun se verenpaine meinaa kuitenkin nousta, voi miettiä että jos itse olisin se sukulainen niin kuinka hyvä onkaan, jos joku tulee saattelemaan :)

Noniin siis, olen miettinyt sohvaraasuni - seeprasohvista suurimman - kohtaloa. Se alkoi hajoilemaan keskeltä, se on suuri kolmen tai neljänkin istuttava sohva, jossa on jalat vaan molemmissa päissä. Tulin ajatuksiin, että se korjataan tai korjautetaan. Vuokraemäntä sattui - ylläri ylläri - käymään ja kysäisin tietääkö hän korjaajia ja tiesikin sitten. Jonkun ajan päästä emäntä soittikin ja kysyi voiko käydä siellä liikkeessä kysymässä ja tulla sitten mun luo odottamaan korjaajasedän tuloa. Asiat tuntuivat siis lähteneen reippaasti liikkeelle. Vähän osasin epäilläkin, ettei kannata nyt kuitenkaan odotella että tämä olisi satasen juoksu - ei missään nimessä ainakaan ilman aitoja ja jopa esteitä.

Sohva-usta ei päässyt heti liikkeelle, koska rukouskutsu yllätti juuri. No, sieltä setä sitten kipaisi paikalle ja arvioi sohvaraasun tilanteen. Samalla sitten emäntä alkoi kyselemään muiden huonekalujen maalauksesta tai nahan vaihdosta, jos ottaisikin niitä itselleen korvauksena siitä kun halusi vain 200 liiraa suuremman korotuksen kuin laki sallisi (en kyllä suostunut) :) Siinä mittailtiin sitten mulle jääviä ja ei jääviä sohvia ja kirjahyllyjä ja arvioitiin erinäisiä asioita. Samana iltana kuuden jälkeen haettaisiin potilas sohvasairaalaan.

No, ei toki haettu sitten. Eikä seuraavana päivänä, eikä seuraavalla viikolla. Olin itsekin onnistunut hukkaamaan puhelinnumeron, mutta kätevästi emäntäkin soitti tänään ja päätti marssia sinne paikalle. Huokaisin helpotuksesta, sillä tiesin että nyt seinän vieressä jalat taivasta kohti sojottava sohvaseni pääsisi hoitoon, sillä niin topakaksi tiesin vuokraemäntäni :)

Lupasin eilen, että olen koko päivän kotona, voivat tulla hakemaan milloin vain, kuulemma kolmen maissa. No 15.30 tulivat, minun mielestä ihan ajoissa! Kysyin, että milloin tuovat, "Soitamme aina ennen kuin tuomme!!" sanoivat pojat. Ajattelin toiveikkaasti että josko ensi viikolla tulisi. Pyysivät numeroni ja kun pyysin heidän, sanoivat että soittaa numerooni. No, ei soittanut vaan lähtivät. Vuokraemäntä sen sijaan soitti ja varmisti että olivat tehneet kuten halusin.

Illalla kahdeksan aikaan soi summeri, en tunnistanut kamerasta nuorta miestä, mutta sohvani kulman tunnistaisin missä vain. Tulivat siis soittamatta ja kysymättä. Minä olin luvannut olla kotona, jotta voivat sen hakea, mutta olisin ihan hyvin voinut lähteä johonkin käymään illalla. Olisivat sitten turhaan tuota ei mitenkään kevyttä sohvaa kanniskelleet, jos en olisi ollut kotona. Olisiko se sitten ollut minun vika? Vai onko se niin että jokaisen naisen kuuluu olla kahdeksalta - eli pimeällä, kotona?

Mikä on tuo logiikka. Joskus ollaan niin näppärästi asialla ja joskus voi todella soveltaa pohjalaista sanontaa " ei oo työstä kotoosin" tai " ei ole työmiehen päivänä syntynyt". Siis toki jokaisen yksilön kohdalla on tätä normaalia vaihtelua innosta lamaantumiseen, mutta firmojen ei pitäis toimia ihan niin kai. Mutta nyt on sohva kotona ja suomalaisia hintoja ajatellen pikkurahalla korjattuna. Tervetuloa siis vieraat :D

potilas korjattuna 

pienempi kaverisohva

Tuon tähän astisen olin kirjoittanut eilen ja tänään piti vain laittaa kuvat. Tänään sitten lisäsin ....mitään sanan otsikkoon ja jatkan. Tänään on tämä rakas ja kaunis Istanbulini ollut taas maailmanlaajuisesti otsikoissa ja puoliyhdeksän uutisissakin ensimmäisenä eli kai siis pääuutisena. Itse sain aamupäivällä viestin toiselta suomalaiselta, joka oli katsellut uutisia ja huomannut että Sultan Ahmetilla on räjähtänyt ja kuolleita ja loukkaantuneita on.

Tämä on niin suuri kaupunki, että täällä parvekkeelta tai ikkunoista katsottuna tai vaikka kotikadulla kävellenkin kaikki näytti ja näyttää ihan samalta. Kuulemma räjähdys oli kuulunut/tuntunut Kadiköyssä asti (joka on siis Aasiassa kuten minunkin kotini ja Sultan Ahmet on Euroopassa) Nyt se sitten on tapahtunut, jota erityisesti viime syksyn Ankaran tapahtumien jälkeen on ajateltu täälläkin tapahtuvan, tosin onneksi ei niin tuhoisa, vaikka ihan turhia ihmishenkiä tässäkin meni.

Suomessa perhe, suku, ystävät, kaverit, rakkaat jne. ovat olleet huolissaan ja kyselleet miten voin ja pelottaako mua. Minähän voin ihan hyvin, vaikka järkyttävä päivä onkin ollut. En myöskään pelkää - en oikein tiedä mitä alkaisin pelkäämään. Jokaista autoa, ohikävelevää ihmistä, jokaisen tai ainakin melko monen bussipysäkin tai metropysäkin ohittamistako? Tänäänkin kyseessä on todennäköisesti ollut itsemurhapommittaja - hänen kohteeensahan voi olla melkeinpä missä vaan ja ainakin milloin vaan. 

Juttelin muutaman paikallisen tuttuni ja ystäväni ja lähikaupan myyjänkin kanssa tänään ja monet heistä olivat sitä mieltä että kuka tahansa nyt onkaan iskun takana niin yksi tavoite on saada ihmiset pelkäämään niin, etteivät he enää poistuisi kotoaan normaalisti, tekisi ostoksia, matkustelisi jne. Turismillehan tämä on myös isku ainakin joksikin aikaa ja ilmeisesti sekin on jonkun tahon intresseissä.

Vaikka vakuutan etten pelkää, on tämä tietysti järkyttäväkin päivä ollut, eikä näitä lisää soisi, eikä käsitä miten ihmiset ei koskaan kai voikaan oppia elämään toistensa kanssa niin rauhassa ettei tällaisia tarvitsisi olla. Vaikea tästä on edes mitään järkevää sanoa ja miten tällaisen postauksen lopettaisi? Rauhallista viikkoa kaikille kuitenkin <3