Surua ja sisua.

Täällä on viikko vierähtänyt surullisissa tunnelmissa, kuten uutisista olette lukeneetkin varmaan. Ankarassa kuoli yli 100 ihmistä räjähdyksissä lauantaina. Se on puhututtanut sen jälkeen monissa paikoissa, kielikoulussa ja muualla. Osa pelkää, osa pelkää enemmän, osa luottaa, osa koittaa olla ajattelematta. Vaalit on 1.11. katsotaan mihin suuntaan maamme tilanne sen jälkeen heilahtaa vai heilahtaako. Itse en pelkää, ehkä varovaisempi olen, mutta väkijoukkoja olen välttänyt aina, joten se ei ole muuttunut. Päivät on kuitenkin suuremmissa käsissä, järki kädessä päivää kerrallaan, hetkistä iloiten ja nauttien.

Mutta alunperin piti kirjoittaa aiheesta sisu. Mitä se on? Onko sitä? Pitäisikö sitä olla? Sisu liitetään Suomen karuun luontoon, sisu-salmiakkiin, suomalaiseen urheiluun ja tietysti talvisotaan. Suomalainen katajainen kansa, joka taipuu vaan ei taitu, on sisukas.



Näin sanoo sivistysssanakirja:

sisu

1. sitkeä, hellittämätön tahdonvoima, sinnikkyys, lannistumattomuus
2. uskallus, rohkeus. esim. Suomalainen sisu. Voimat loppuivat, mutta sisulla vielä jatkettiin. Hänellä ei ollut sisua kertoa totuutta. Onko sinulla sisua siihen? Sisu petti kesken yrityksen. Sisu meni kaulaan rohkeus petti .
3. (kiivas, paha, kova) luonto, luonteenlaatu. esim. Jklla on paha sisu. Komentelu kävi hänen sisulleen. Sisuni kuohahti. Sisuni ei antanut myöten pyytää apua. Purkaa sisuaan työhön.

Olen miettinyt, että ehkä en ole sellainen supersisukas suomalainen. Semmoinen, jolle harmaa kivi on vain haaste, jonka läpi mennään. Sellainen, kuin vanhempieni ja isovanhempieni kertomuksen suomalainen, joka meni kouluun hiihtäen kesät ja talvet, vastamäkeä mennen ja tullen ja palatessa ja aina oli 30 astetta pakkasta ja satoi vettä. Minä haluaisin ainakin mennä bussilla tai autolla, jos tuollaiseen tilanteeseen joutuisin. Kun tilanne vaikuttaa ihan mahdottomalta, olenko vielä reipas, hymyilevä ja muita rohkaiseva. Ei tässä mitään, sisulla eteenpäin? En aina.

Tässä viime viikolla opettaja antoi kielikoulussa meille palautetta aineista. Osa sai parempaa osa huonompaa palautetta, mutta oikeutettua palautetta. On kai se nyt kivempi saada nyt kuin ensi viikolla diplomakokeessa huomata että ei mee putkeen, nyt ehtii vielä harjoitella. Yksi luokkatovereistani - ei suomalainen - loukkaantui palautteesta niin, että jätti viimeisen kurssin kesken puoleen väliin. Koitin tsempata, että harjoittelet vähän lisää ja teet vaan pidemmän aineen (lyhyys oli hänen suurin ongelmansa opettajan mielestä), ei se sen hankalampaa ole. Mutta ei, hän pahoitti mielensä niin että jäi pois. Okei, ymmärrän, voi tulla tosi paha mieli palautteesta, enkä itsekään ole aina hyvä ottamaan rakentavaa tai siis negatiivista palautetta vastaan.

Mutta tässä kohti aloin ajattelemaan sisua ja mieleen tuli erinäisiä lauseita elämän varrelta. "Kaksi viikkoa menee vaikka aidan seipäänä" "Ei saa luovuttaa" "Jos jotain tekee, se pitää tehdä loppuun ja kunnolla" Joskus ehkä nämä lauseet on ärsyttäneetkin ja onhan niissä sekin ulottuvuus, ettei aina tarvitse jaksaa ja olla sisukas, saa myös väsyä ja luovuttaakin joskus. Mutta silti ajattelen että on paljon hyvää siinä, että sinnikyyttä ja sisukkuutta on minunkin kasvatuksessani korostettu.



Jos en olekaan suomalaisten kontekstissa pitänyt itseäni sisukkaana, niin laajemmin ajateltuna taidamme suurinpiirtein kaikki suomalaiset sitä olla. Siihen en kyllä sitten osaakaan vastata, että johtuuko se karusta luonnosta, pakkasista, vaakasuorasta räntäsateesta ja tunturin rinteessä kasvavasta vaivaiskoivusta, pienestä kansasta, joka on ponnistanut maailman kartalle niin urheilussa kuin vaikkapa hyvissä koulutuloksissa. Jos kysymys on häpeästä, niin kumpi on häpeällisempää, se että joku antaa negatiivista palautetta vai se, että luovuttaa sitä palautetta saatuaan. Meidän kulttuurissa varmaan jälkimmäinen ja täkäläisessä itäisessä kulttuurissa varmaan ensimmäinen.

Huominen vielä kielikoulusssa ja sitten viikonlopuksi lähemmäs luontoa.