Ohi on.

Olen tänään hylännyt ystäväni. Tutustuimme noin puolitoista vuotta sitten huhtikuussa 2014, näimme ensimmäisen kerran jo maaliskuussa, mutta huhtikuussa aloimme enemmän tapailla. Itse asiassa ihan päivittäin. Aluksi tietysti jännitti, kuten aina uusissa ystävyyssuhteissa. Miten pärjäisimme? Miten tulisimme toimeen keskenämme.

Aloimme nopeasti viettää paljon aikaa yhdessä, pari kuukautta vietimme jokaisen arkipäivän yhdessä, minä menin joka päivä hänen luokseen jo aamupalan jälkeen ja lounaalle asti kyläilin. Parin kuukauden päästä pidin jo vähän taukoa ja sovittini, että kyläilen iltaisin.

Sen sijaan, että olisin voinut vaan rennosti kyläillä hänen luonaan, kävi pian ilmi että noin joka toinen kuukausi minulle järjestetään koe. Hän halusi testata, mitä olen oppinut näistä kyläilyistä. Kirjoitin aineita, kuuntelin turkinkielistä puhetta, yritin ymmärtää tekstejä ja jopa puhumaan minut laitettiin.

Eihän tuollaista kukaan jaksa ihan koko aikaa, niinpä mekin sovimme pienistä tauoista aina välillä, mutta sinnikkäästi jatkoin tapaamista. Joskus kylään meneminen oli hauskaa ja leppoisaa, oli hauska oppia uusia asioita ja kaikki uusi oli jännää ja mukavaa! Joskus taas - miten sen nyt sanoisi - ei olisi voinut vähempää kiinnostaa - oli kuin jäitä polttelisi.

Siellä kävi myös muita ihmisiä ja tutustuinkin moniin hauskoihin ja mielenkiintoisin tyyppeihin sellaisista, maista joita en olisi aiemmin kartalle osannut sijoittaa tai joiden juhlapyhistä tai perinteisistä herkuista tansseista puhumattakaan en mitään tiennyt. Uudet kaverini olivat kotoisin esimerkiksi Jordaniasta, Libyasta, Iranista, Irakista, Saudi-Arabiasta, Egyptistä, Bahrainista, Kiinasta, Japanista, Venezuelasta, Venäjältä, Belgiasta, Ukrainasta, Ranskasta jne. Nytpä tiedän että Belgiassa on erikoinen halllintojärjestelmä, Egyptissä Ramadanin jälkeisen juhlan perinteisiin kuuluu uusien astioiden ja vaatteiden osto jne. Tiedän, että Suomi on harvinainen poikkeusmaa, jossa ei valtiovalta säännöllisesti kiellä jonkun sosiaalisen median, kuten facebookin tai twitterin käyttöä, vaan päinvastoin twiittaa itsekin. Osaan paremmin arvostaa kotimaani rauhaa, kun niin monen kotimaassa käynnissä on sota tai ainakin levottomuuksia.

Kaikki nämä kuukaudet ovat johtaneet siihen, että tänään kapusin portaat viimeisen kerran, toivotin hyvät huomenet ja istahdin paikalleni odottamaan kokeen alkua. Tänään olen nimittäin saanut valmiiksi turkin kielikoulun 12. kurssista viimeisen eli siis diplomakokeen. Kiitos kielikouluni Tömer, kiitos opettajat ja kanssaopiskelijatoverit. Kiitos kanttiinin myyjät, turkkilainen kahvinne sekä şekersiz nescafé pitivät tämän opiskelijattaren tiellä - okei, kiitos myös satunnaisesta suklaapatukasta tai pähkinäpussista. Tästähän se kielen opiskelu vasta kunnolla tai alkaa tai ainakin hyvää vauhtia jatkuu, mutta pohja on kuitenkin perustettu.

Ehkä jään kaipaamaan naurua luokassa, iloa kun ymmärtää jonkun uuden asian ja jälleennäkemisiä vanhojen kurssikavereiden kanssa. Mutta juuri nyt en kaipaa joka aamuista taivaltamista Eurooppaan - paitsi ehkä Bosporia tulenkin kaipaamaan :)

Joukko ihania ystäviäni lähettivät tervehdyksen, josta ilahduin ja jollaista en edes tiennyt olevan. Kukkaruukun muotoon laitettuja hedelmä- ja marjapaloja, joista osa suklaaseen kastettuja. Aika ihana. Kiitos siitä ja samalla kiitos kaikille heikkoina hetkinä saamastani tuesta, tsempistä ja neuvoista.