Tulevaisuuden paljastuksia.

Täällä MatkaMartan matkamarraskuu jatkuu ja nyt kotona ehkä tovin tässä yhteen putkeen. Tulin viime yönä Bulgariasta reissusta. 

näkymiä pikkukaupungista

hautausmaan portilla oli ilmoituksia vastakuolleista

Aiemmista reissuista olen kertonut täällä ja täällä. Tämä oli neljäs matka samalle alueelle ystävieni luo. Toisen matkani tapaan nytkin päätehtävänä oli koruprojektin käyntiin saattaminen. Tämä talvi on turvattu viime keväänä tehtyjen korujen myynnillä, mutta näillä näkymin on tulossa myös talvi 2016-2017 ja siihen aloimme nyt varustautumaan tekemällä uusia malleja. Pikkaisen paremmin oli termit ja tekniikat hallussa minulla nyt kuin viime vuonna, mutta paikalliset nuoret naiset olivat kyllä minua edellä - yhteistyö on voimaa.

Korukaupassa oli vaihtoehtoja paljon ja mielessä myös ideoita paljon, siitä vaan keräiltiin helmiä ja tykötarpeita rasioihin. Mietittiin väriyhdistelmiä, materiaaleja, nauhan paksuuksia ja sitä mikä menisi parhaiten kaupaksi. Nyt ei sattunut yhtään turkkia puhuvaa myyjää, joten nämä kaksikieliset ystävät olivat enemmän kuin tarpeen tämänkin vuoksi.

Reissu koostuikin pitkälti juuri näistä kuvioista, koruista ja ystävistä joiden kanssa ja joille heitä tehdään.

näitä ei näy Istanbulissa

Oli tämä myös erilainen reissu, sillä nyt alkaa olla tulevaisuuden kuviot selvät, niin selvät että täytyy nyt täälläkin teille paljastaa. Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä blogin Petra ehti jo kysyä tulevaisuuden suunnitelmiani kielikoulun jälkeen, siloin vastailin epämääräisesti että katsellaan ja ilmoittelen.

Ihan epävarmoja asioita ja niitä, jotka riippuvat vielä sellaisista naruista jotka eivät ole omissa käsissä, ei kannata paljon huudella. Sen olen elämässä jo oppinut. Toisaalta olen oppinut välillä karvaastikin sen että mikään ei ole niin varma kuin epävarma ja että kaikki voi muuttua. Tulevaisuuteen ja elämäänkin olen kyllä oppinut luottamaan.

Nyt näyttäisi sellaiselta, että mikäli suunnitelmat toteutuvat suunnilleen siihen tapaan kuin ne on nyt tehty, niin ihana&raastava, rakas&kaamea, täysi&kalabaliikkinen eli minun Istanbulini jää taakse alkuvuodesta ja muuttuu vielä tuntemattomaan mutta kiehtovaan, rauhalliseen mutta toivottavasti ei tylsään ja muutenkin niin erilaiseen Bulgariaan ja siellä Plovdivin kaupunkiin. 

Olen aiemmissa postauksissa kertonut siellä asuvasta turkinkielisestä kansasta, jonka auttamiseksi myös koruprojekti on aikoinaan kehitelty. Kerroin myös, että koruprojektin äideistä erityisesti yksi on minulle sitä ollut testamenttaamassa ja nyt näyttää siltä että testamenttaus on niin täydellinen että muutan lähemmäksi heitä sinne Bulgariaan. Kielikoulu kun on käytynä, niin on mahdollisuuksia pärjätä siellä. Tosin blogi ei säästy kielikouluvalituksilta jatkossakaan, sillä siellä alkaa sitten bulgarian kielikoulu. Todennäköisesti ja toivottavasti ei näin intensiivinen ja ainakaan ei näin pitkä, mutta kielikoulu kuitenkin.

Ihan pelkkää korujentekoa elämäni ei varmaankaan tule olemaan, vaan muinkin eri tavoin pyritään miettimään miten heitä voisi auttaa auttamaan itseään niin, että elämä voisi näyttää himpun verran valoisammalta heille tai ainakin heidän lapsilleen. Sosiaalialan ammattilaisena ja muutaman vuoden suomessa sosiaalitoimistossa työskennelleenä on tarkoituksenani hyödyntää koulutustani ja työkokemustani heidän hyväkseen. Aluksi nyt kuitenkin kieleen ja kulttuureihin tutustumista ja turkin puhumisen jatkamista, että se säilyisi myös.

Tällaista.

Nyt on perussekava olo. Toisaalta haluan mennä sinne paljon ja on kiva, kun voi nyt täälläkin kertoa siitä avoimesti. Mutta toisaalta olen jo kiintynyt tänne, omaan kotiin, näihin ympyröihin ja ystäviin. Niin ja Istanbuliini <3 Vastahan kiskaisin itseni irti Suomesta ja olen löytänyt täältä ne tutut arjen ladut, pärjään kielen kanssa normitilanteissa, ymmärrän ja monesti muakin ymmärretään. Tiedän mistä ostaa paketti kun haluan Suomeen lähettää jotain, tiedän millä nimellä myydään perussärkylääkettä apteekissa (vaikka apteekkisanaa en edelleenkään osaa hyvin lausua), tiedän mikä on leivinjauhe turkiksi ja sen, ettei mantelijauhetta todella meinaa löytää mistään, olen oppinut kantapään kautta mitkä reitit toimii illalla ruuhka-aikaan ja mitkä aikaisin sunnuntai-aamuna. Puhelimessa on paikallisten ystävien puhelinnumeroita ja koti tuntuu kodilta.

Kohta taas pihalla kun laskiämpäri tai lumiukko. Muistan vähän liian hyvin sen ajan, siksi ehkä ahdistaa. Sen ajan, kun luuli tilanneensa kalaa ja riisiä niin saikin jotain kummallista kylmää kalaa majoneesissa, kun luuli kysyvänsä "Onko teillä kirjekuoria?" niin kysyikin "Onko teillä kirjaimia?", kun taksiin meno oli aina pieni paniikki kun pelkäsi ettei osaisi ohjata sitä gps:ää käyttämäntöntä taksikuskia kotiinsa, kun meni ostamaan muurahaismyrkkyä toisen kielitaidottoman kanssa niin mietti kumpi esittää muurahaista ja kumpi myrkkyä. Toisaalta, onneksi muistan myös sen kun oli unohdanut sanakirjan kotiin ja selvisikin kauppareissusta, kun osasi tilata puhelimella vettä itse turkiksi ja kun osasi neuvoa jollekin tietä kysyvälle paikalliselle oikean reitin.

Vielä on hetki aikaa nauttia ihanasta Istanbulista - onneksi.