Tämän postauksen nimi ja alkuajatus lähti tästä kuvasta. Olen jo jonkun aikaa koittanut ottaa hyvää kuvaa linnusta. Materiaaliahan täällä on, mutta että saada se lintu sitten johonkin järkevään maisemaan hyvään kohtaan. Tämä on tähän mennessä onnistunein. Taidosta ei ehkä niinkään kiinni, vaan siitä miten linnut sattuu lennähtämään.
Näitähän sitä aina kuulee, mutta miten se sitten käytännössä toteutetaan. Minun tippaleivänmuotoisissa naisaivoissani, ainakin menee monta piuhaa yhtäaikaa moneen suuntaan. Eilisen tapahtumat vaikuttavat ja tulevaakin miettii. Olen ollut nyt reilun viikon täällä Suomi-loman jälkeen ja tänään punavalkoiset siivet kuljettavat minut tuohon länsi-naapurin puolelle. Perjantaina on koruprojekti 2015 korujen opettamisvaiheen startti.
Tykkään käydä Suomessa ja on huippua nähdä äitiä ja siskoa, ystäviä, tätejä, setiä, keitä nyt millonkin pääsee tapaamaan. Kun olen ollut niin vähän aikaa vielä täällä, niin tuttuunhan sitä menee kun sinne menee ja aina vähän haikea on lähteä. Koti ja elämä on täällä, kalenterimerkinnöt pitää sisällään täälläpäin tapahtuvia asioita. Mutta kyllähän sinnekin elämän saisi rakennettua, vaikkei mulla sinänsä kotia ja työpaikkaa siellä olekaan. Hyvillä mielin palasin kuitenkin kotiin, ihaillen taksimatkalla öistä Istanbulia ja istahdin seeprasohvalle.
Mutta kuitenkin on vähän sellainen olo, kun Jaakko Löytyn lalussa "jäi sielu seilaamaan välille..." Lentokone ilmanmuuta on paras, kätevin, nopein ja ainoa järkevä vaihtoehto tuon välin reissaamiselle mulle, mutta siitä seuraa aina se, että pää ja ruumis vaihtaa maata muutamassa tunnissa, mutta mulle (vaikken ole hidas hämäläinen) meinaa jäädä sellainen olo, että osa on vielä sielä 10 000 metrin korkeudessa Suomen ja Turkin välisessä ilmatilassa. Lapsuutensa ulkomailla ja nyt takaisin Suomen rajojen taa muuttanut ystäväni sanoi, että on eniten kotonaan lentokentillä tai koneessa, kun on jotenkin irti ja matkalla. Tätä samaa ovat sanoneet monet muutkin paljon ulkomailla asuneet. Silloin ajattelin, että "ei noin!!!", sehän on kammottavaa. Pitää olla asettunut johonkin. Ehkä on niin, että enemmän tuohon fiilikseen pääsee ne, jotka ovat lapsuudestaan olleet paljon eri maissa, mutta nyt jo huomaan vähän sitä että siinä lentokentällä hengailussa (jos ei ole ihan järkky kiire tai kone järkysti myöhässä) on oma hohtonsa.
Minä olen asunut Suomessa lapsuuteni samassa talossa, josta isäni on ollut elinaikanaan pois kerrallaan pisimpään 3 vkoa ollessaan armeijassa. Isäni isän äiti on syntynyt siellä jo (menikö näin?) tai ainakin asunut siellä. Terassin edessä on rappuset, joita pitkin on silloiseen savupirttiin asteltu jo ainakin 1800-luvun alussa, ehkä aiemminkin. Isännät jo paljon ennen isääni ovat sen mäen laidoilla olevilla pelloilla kävelleet ja miettineet onko vilja jo kypsää ja monet jo ennen minua ja siskoani ovat nakelleet kiviä pelloilta roonioiksi (suom. kivikasa)peltojen laidoille. Tätini on kertonut, kuinka on viettänyt hääyönsä puojissa (suom. aitta/ulkorakennus) ja setä muisteli, missä huoneessa kukin lapsista on nukkunut. Koskettavinta oli kuitenkin kun kummitätini kuoli ja hänen siskonsa muistelivat että yhden pellon laidalla oli kivi "kiikkukivi", jossa tapasivat leikkiä ja olla. Isäni ehkä veljensä kanssa kaivoi tämän kiven sieltä ojasta ja kuljetti traktorilla yli 10 kilometrin matkan siskolleen hautakiveksi hautausmaalle.
Olen siis tottunut siihen, että juuret on melko syvällä niissä pelloissa, metsissä ja pihalla ja osa juurista on sitten porautunut vielä pohjoisemmaksi Lapin porteille. Sinne, missä olen itsekin vajaan kymmenen vuotta asunut ja jossa on taas äitini lapsuuden ja nuoruuden maisemia. Tuttuja polkuja, järvi, vaaramaisema, mustikkametsiä ja uimarannat sielläkin on.
Näistä olosuhteista olen siis päätynyt tähän elämään, jossa maita on sydämessä yhtäaikaa kolme ja joissa näiden maiden väliä kuljen ja vaihtelen. Tässä opettelen myös yhä enemmän sitä, että nyt on nyt ja nyt on näin. Sitä vettä on soudettava, mitä kanootin (tai lautan) alla on :)
Tänään siis lähtö Bulgariaan ja voi olla että sieltä ei tule blogia päiviteltyä. Jos aikaa ja nettiä on, niin ehkä joitain kuvia voin laitella, mutta ne jotka odottavat Peshtera-päivityksiä erityisesti niin, ensi viikkoon varmaan menee.
Tykkään käydä Suomessa ja on huippua nähdä äitiä ja siskoa, ystäviä, tätejä, setiä, keitä nyt millonkin pääsee tapaamaan. Kun olen ollut niin vähän aikaa vielä täällä, niin tuttuunhan sitä menee kun sinne menee ja aina vähän haikea on lähteä. Koti ja elämä on täällä, kalenterimerkinnöt pitää sisällään täälläpäin tapahtuvia asioita. Mutta kyllähän sinnekin elämän saisi rakennettua, vaikkei mulla sinänsä kotia ja työpaikkaa siellä olekaan. Hyvillä mielin palasin kuitenkin kotiin, ihaillen taksimatkalla öistä Istanbulia ja istahdin seeprasohvalle.
Mutta kuitenkin on vähän sellainen olo, kun Jaakko Löytyn lalussa "jäi sielu seilaamaan välille..." Lentokone ilmanmuuta on paras, kätevin, nopein ja ainoa järkevä vaihtoehto tuon välin reissaamiselle mulle, mutta siitä seuraa aina se, että pää ja ruumis vaihtaa maata muutamassa tunnissa, mutta mulle (vaikken ole hidas hämäläinen) meinaa jäädä sellainen olo, että osa on vielä sielä 10 000 metrin korkeudessa Suomen ja Turkin välisessä ilmatilassa. Lapsuutensa ulkomailla ja nyt takaisin Suomen rajojen taa muuttanut ystäväni sanoi, että on eniten kotonaan lentokentillä tai koneessa, kun on jotenkin irti ja matkalla. Tätä samaa ovat sanoneet monet muutkin paljon ulkomailla asuneet. Silloin ajattelin, että "ei noin!!!", sehän on kammottavaa. Pitää olla asettunut johonkin. Ehkä on niin, että enemmän tuohon fiilikseen pääsee ne, jotka ovat lapsuudestaan olleet paljon eri maissa, mutta nyt jo huomaan vähän sitä että siinä lentokentällä hengailussa (jos ei ole ihan järkky kiire tai kone järkysti myöhässä) on oma hohtonsa.
Minä olen asunut Suomessa lapsuuteni samassa talossa, josta isäni on ollut elinaikanaan pois kerrallaan pisimpään 3 vkoa ollessaan armeijassa. Isäni isän äiti on syntynyt siellä jo (menikö näin?) tai ainakin asunut siellä. Terassin edessä on rappuset, joita pitkin on silloiseen savupirttiin asteltu jo ainakin 1800-luvun alussa, ehkä aiemminkin. Isännät jo paljon ennen isääni ovat sen mäen laidoilla olevilla pelloilla kävelleet ja miettineet onko vilja jo kypsää ja monet jo ennen minua ja siskoani ovat nakelleet kiviä pelloilta roonioiksi (suom. kivikasa)peltojen laidoille. Tätini on kertonut, kuinka on viettänyt hääyönsä puojissa (suom. aitta/ulkorakennus) ja setä muisteli, missä huoneessa kukin lapsista on nukkunut. Koskettavinta oli kuitenkin kun kummitätini kuoli ja hänen siskonsa muistelivat että yhden pellon laidalla oli kivi "kiikkukivi", jossa tapasivat leikkiä ja olla. Isäni ehkä veljensä kanssa kaivoi tämän kiven sieltä ojasta ja kuljetti traktorilla yli 10 kilometrin matkan siskolleen hautakiveksi hautausmaalle.
Olen siis tottunut siihen, että juuret on melko syvällä niissä pelloissa, metsissä ja pihalla ja osa juurista on sitten porautunut vielä pohjoisemmaksi Lapin porteille. Sinne, missä olen itsekin vajaan kymmenen vuotta asunut ja jossa on taas äitini lapsuuden ja nuoruuden maisemia. Tuttuja polkuja, järvi, vaaramaisema, mustikkametsiä ja uimarannat sielläkin on.
Näistä olosuhteista olen siis päätynyt tähän elämään, jossa maita on sydämessä yhtäaikaa kolme ja joissa näiden maiden väliä kuljen ja vaihtelen. Tässä opettelen myös yhä enemmän sitä, että nyt on nyt ja nyt on näin. Sitä vettä on soudettava, mitä kanootin (tai lautan) alla on :)
Todella hieno kuva ja ajatuksia jerättävä kirjoitus, mutta haluaisin kuitenkin täsmentää, ettei isä mitenkään armeijasta 3 viikolla selvinnyt :) Vai
VastaaPoistaKiitos. Ei, ei toki. Tarkoitin että isä ei ollut kerralla yhtäjaksoisesti pidempään kuin 3 viikkoa pois lapsuudenkodistaan ja lapsuudenkodistani.
PoistaHieno kuva. Juuret on tärkeät ja olen sitä mieltä, että uusiin paikkoihin sopeutumisessakin niillä juurilla on merkitys. Minä en liiemmin haikaile ja kaipaile, elän sitä hetkeä missä kulloinkin olen. En siis Turkissa kauheasti Suomeen kaipaillut, mutta nythän se on ollut hauskaa taas asettautua takaisin niihin alkuperäisiin juuriinsa ja huomata niiden sopivan itselleen oikein hyvin.
VastaaPoistaKiitos. Mietin tuota tekstiäsi. Väittäisin, että myöskin olen tyytyväinen siihen mitä on ja pyrin sitä hetkeä elämään. Nuo siirtymät vaan joskus ottaa hetkensä. Ihmisiä joskus kaipaan, mutta onneksi nykyään heihinkin saa yhteyden helposti. Niinkään en Suomessa elämää kaipaile, elämä on nyt tässä ja aika näyttää missä se on minäkin vuonna. Joskus varmaan taas Suomessakin.
VastaaPoista