kalabaliikkia

kalabaliikkia

lauantai 28. helmikuuta 2015

Suurkaupungissa asumisen ilonaiheita bongattu.

Tällä viikolla kiva vierasemäntäily on jatkunut. Nyt vierainani on ihanat ystävykset Suomesta. Molemmat nuoret naiset ovat asuneet täällä vanhempiensa ja sisarustensa kanssa, joten kieli ja kaupunki ovat enemmän/vähemmän tutut heille. On ollut ilo saada tutustua paremmin noin fiksuihin, kohteliaisiin, ystävällisiin, iloisiin ja kaikinpuolin mahtaviin nuoriin naisiin. Siitä ilosta, että sain emännöidä, tekaisin aamupalalle pannukakkuja.



tarjoiluehdotuksen mustikat vaihdettiin granaattiomppuun





Eilen löysin yhden superhyvän asian siinä, että asun suurkaupungissa. Yllättävää siinä on se, että tämä ilonaihe liittyy siihen, että täällä on niin paljon ihmisiä. Siltä aamulta ei valitettavasti ole kuvia, mutta kuvamateriaaliksi valitsin keskiviikolta keväisiä otoksia, kun olimme kielikoulusta isolla porukalla retkellä Sakip Sabanci museossa katsomassa espanjalaisen  Joan Mirón näyttelyä "Women, birds, stars" (naisia, lintuja, tähtiä) sekä torstain lounasreissulta ystävän kanssa ja perjantain kielikurssiporukan kävelyltä Beyoğlun kujilta.
ahkerat miehet hyvissä maisemissa


akaasia kukkii


Aamulla paistoi aurinko ja iloisella mielellä musiikki korvanapista askelia rytmittäen kävelin Eurooppaan päästyäni lautalta ylämäkimetropysäkille (se on siis hauska metro, joka menee yhden pysäkinvälin ja kuljettaa ihmisiä aamuruuhkasta puoleen yöhön saakka alhaalta lauttarannasta ylös Taksimille). Olin kuullut etäisiä huhuja, että joskus sekin metro menee rikki, eikä kulje. Olin ajatellut, että olisi hyvä etsiskellä näppärä kävelyreitti kielikoululle siltä varalta. No enpä ollut etsinyt.


Sitten siihen pysäkille päästyäni ja alas laskeuduttani huomasin että portit ja kaikki mahdolliset esteet olivat kiinni ja vartijamies kertoi ehkä tsiljoonatta kertaa sille aamulle, ettei metro toimi. Mietin erinäisiä vaihtoehtoja muista julkisista liikennevälineistä, joilla voisin päästä, mutta kaikki olisivat menneet melko kaukaa. Kipaisin takaisin ylös ihmettelemään vaihtoehtoja. Tiesin toki suunnilleen sunnan, johon pitäisi mennä ja otin sinne suunnan. Pian tajusin tämän ilonaiheen

SILLÄ

miljoonakaupungissa en ollut ihan ainoa, jonka päämääränä oli Taksimin seutu. Liityin vaan jonoon, jotka taivalsivat Bosborin rantaa samaan suuntaan, kuin muutkin laumaeläimet väki kääntyi yhdestä risteyksestä oikealle ja siitä se mäki sitten lähti. Ikäänkuin pysyi mielessä sekä se, että miksi metroa kutsutaan joskus "ylämäkimetroksi" että se, miksi en ollut säännönmukaisesti harjoitellut tätä reittiä etukäteen :) Mutta eipä joutunut kyllä epäröimään, että mille reitille pitäisi mennä, sinne vaan joukon jatkoksi



Yksi kielikurssikaveri tavoitti minut siinä ja niinpä taivalsimme ylämäkeä välillä takkeja vähennellen. Jotain kertoo suomalaisista se, että olimme tästä seikkailusta huolimatta luokassa ennen muita. Ennen opettajaa tai ketään luokkatoveria. Hyvä alku kielikurssi nro 7. viimeiselle päivälle. Jos sama olisi käynyt jossain Suomen pienessä kaupungissa, olisin todennäköisesti ollut ainoa joka olisi tuohon suuntaan halunnut ja ongelma olisi ollut valmis. Ennenkin olen kertonut täällä siitä, että myös paikalliset vihannesbasaarit löytyy aina menemällä suuntaan, josta tulee naisia ja muutama mieskin vihanneskärryjen tai muovipussien kanssa.


Tietystikään aina ei oo fiksua lähteä seuraamaan ihan kaikkia noin niinkuin elämässä yleensä :) Kannattaa joskus mennä ihan omaa polkuaan tai ainakin valita polkunsa itse. Hyvällä tuurilla ja yleensä kuitenkin siellä polulla on sitten muutakin sakkia jakamassa matkaa. Toinen kielikurssikaveri totesikin, että eihän se kaverin kanssa kulkiessa se ylämäkikään niin pahalta tunnu. Totta puhui tämä arabikaverini, eipä tunnu ei. Jos seuralla on sama tavoite - tässä tapauksessa pääsy paikasta A paikkaan B, niin toinen toistaan kannustaen se menee mukavammin, kuten elämässä muutenkin.


kätevä ryhmäkuva peilin kautta :)
Perjantaina kielikoulussa kolmostunnin jälkeen opettajamme sanoi, että nyt lähdetään tutustumaan kielikoulun lähellä olevaaan katuun ja alueseen, joka on tärkeä Turkin kotimaiselle elokuvalle. Tuo katu oli mainittu meidän kurssikirjassa ja siksi se näytettiin meillekin. Oli hauska käveleskellä vähän uuusillakin alueilla, näkyi paljon erilaisia ihania ja suloisia kahviloita, joihin tahdon mennä :)

Pian päädyimme vihannes&kalabasaarille. Kyselimme ja ihmettelimme monenlaisia ruokia, kaloja, vihanneksia ja säilykkeitä siellä. Ainakin minä eurooppalaisena olin ihan pihalla, kun vastaan tuli kuivattua kalaa, säilöttyjä sitruunoita, kolmenlaisia retiisintapaisia vihanneksia jne. Kyllä iloitsin siitä, että pystyi jo juttelemaan taas enemmän heidän kanssaan. Ekoilla kielikursseilla nämä tapaamiset ja kokoontumiset oli aina vähän semmoisia, että "hei, mistä maasta oletkaan?" "Mitä teit eilen?" Nyt pystytään jo juttelemaan tästä kulttuurista ja omista kulttuureistamme, kielen opiskelusta jne. 



kaikkia ihmekaloja :)

mansikka ja "dut"-kausi on aluillaan. Mikä on dut suomeksi?

Mitähän nää on?





Turkin elokuvataiteen "the katu"




Opettajammekin tuntui olevan parhaimmillaan, kun kuljeskeltiin Beyoğlun kujilla, löydettiin monta elokuvateatteria ja basaarimyyjää ja lopulta kahvila hienolla ja yllättävällä Istanbulmaisemalla. Yleensä mielestäni hienoimmat maisemat täällä ovat olleet selkeästi Bosborille tai Kultaiselle Sarvelle, mutta tämä oli lähinnä Istanbulilaiseen talomassaan. Kyllä täällä riittääkin taloja silmänkantamattomiin.






Tämänpäivän sattumuksesta en taas tiedä, johtuuko suurkaupungista vai elämästä ja ihmisistä täällä. Mulle kävi ekaa kertaa niin, että ei ollut matkakortissa rahaa, eikä setelin seteliä lompakossa. Tämän havaitsin hypättyäni bussiin, ei hyvä. No, palasin pysäkille. Kyselin missä voin ladata korttia - vastaus vapaasti käännettynä, etpä juuri missään :) No, kaivoin lompakosta säälittävän pieninä kolikoina yhden matkan summan ja toivoin että bussissa olisi joku joka suostuisi maksamaan matkani kun annan rahan hänelle. Bussi tuli ja bongasin jonosta jonkun miehen, jolta tätä pyysin. Hän ei suostunut ottamaan rahaa minulta ja kaikenlisäksi olin katsonut väärin, hän ei ollutkaan bussin jonossa, vaan maksoi minut ja poistui bussista. Noloahan se oli, mutta myös kovin ystävällistä, sillä olinhan menossa tärkeille synttärikutsuille, sankareista toinen täytti 3 ja toinen 6 vuotta, suuret juhlat <3 <3 (huom.takaisintulomatkaa varten sain rahaa toisilta vierailta, niin ei tarvinnut kerjätä pysäkillä:) )

tämän aamun bongaukset


4 kommenttia:

  1. Totta tuokin kaikki. Suurkaupungissa on puolensa. Sekin vaikka, että kun on paljon porukkaa, on kannattavaa tuoda sinne kaikenlaista kulttuuritarjontaa. Muistapa käyttää se hyödyksesi, sillä rajan takana on sitten taas toisenlaiset jutut:). Eikö sillä esikoisella jo ole kamala ikävä tänne kotiin? Entä löysikö valokuvakirja tänään omistajalleen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, nyt ehkä tosiaan kannattaa käydä museoissa, leffassa, näyttelyissä ja konserteissa, kun vielä voi. Ihan hyvin näyttää esikoisesi ja ystävänsä viihtyvän, eivät ainakaan oo iltojaan itkeneet täällä :) (mikä lienee hyvä asia). Valokuvakirjat ovat löytäneet tiensä perille, molemmat on otettu vastaan kyynelsilmin ja kiitollisina, näin olen kuullut.

      Poista
  2. Hei Martta,
    Tut agac on mulperipuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kuulemma ovat terveellisiäkin vielä!

      Poista