Pikkaisen pelottaa astua tähän aiheeseen. Ystävyyssuhteet. Ystävyys. Ystävät. Montako oikeaa ystävää voi olla? Mitä kaikkia luokkia on: fb-kaverit, tutut, kaverit, luokkakaverit, työkaverit, hyvät kaverit, ystävät, lapsuuden ystävät, sydänystävät ja se paras ystävä.
Minun elämä ei ole ehkä kulkenut sitä tyypillisintä latua näissä(kään) asioissa, vaikka ei nyt täysin epätyypillistäkään. Ennen kouluikää leikin päivähoidossa parin hoitokaverin ja pikkusiskon kanssa. Näistä siskoni lisäksi olen tekemisissä toisen hoitokaverin kanssa jonkun verran. Välillä oli pitkät tauot, mutta mm. ulkosuomalaisuus yhdisti taas :) Hän on ansiokkaasti ymmärtänyt mun halua olla kotikaupungissa, eikä matkustaa mihinkään - ei ainakaan mihinkään missä ruoka on outoa ja vessoja saa aina etsiä ;) Vaikka kyllä tässä jo jotain reissua vois suunnitella taas... Hän on ainakin hyvä esimerkki siitä, kuinka matkaa sieltä puetaan kurahousut-syötetään yhdessä possuja-eksytään hiihtomatkalla ihan liian kauas- ajoista voi vuosien aikana matkat kuljettaa niin että tiet aina välillä risteytyy. Ala-asteen ajoilta toisen kaverin kanssa myös vaihdettiin ystävänpäiväviestit eilen. Nähdään kun nähdään ja mukava silloin on aina jutella. Meitä taas yhdisti lisää isiemme sairastuminen suht yhtäaikaa samankaltaisesti. Vertaistuki ymmärsi.
Ala-asteella ja vielä yläasteella kiusatuksi tuleminen oli osani. Onneksi aina on ollut joku puolustava tai ainakin kanssani leikkinyt kaveri. Yläasteella kiusaaminen ei loppunut heti, vaan jatkui siitä huolimatta että kävin kouluni ihan eri puolella Suomea, enkä tuntenut sieltä ketään. Aiemmalta ajalta tutut yksin jättämiset, kuiskailut, haukkuminen ja nauraminen saivat seurakseen myös ensimmäiset kunnon potkut jne ala-asteelta tuttujen lumipesujen ja tönimisen tilalle. Ihmeellisen onnekas olin, että potkujen aikaan minulla oli jo ensimmäiset ystävät siellä. Heistä olen kirjoittanut aiemminkin mm.
täällä Nämä ihanat naiset pakottivat kanssaan rehtorin luo ja siellä vierailun jälkeen asia alkoi parantua, vaikkei täydellisesti ja heti tokikaan. Samaiset naiset sitten myös aloittivat vakuuttelun siitä että jotkut muutkin kuin äiti, isä, mummi, mummu, sisko jne. voivat tykätä minusta ja haluta olla kanssani - tie jatkuu edelleen.
Se alunperin 9 hengen, nykyään 6 hengen tyttöporukka kun löytyi, niin löytyi se oma heimo. Joskus tietysti aina vietettiin aikaa kahdestaan jonkun kanssa, mutta paljon oltiin myös isommalla porukalla. On tehty jekkuja laittamalla hammastahnaa ovenkahvaan, itketty ja naurettu, huolestuttu tulevasta ja jaettu karkkipussi jonkun sängynlaidalla kikatellen. Bon Jovi, Kaija Koo, Eurooppa4, Neljä Ruusua :) Muistoja tulvii mieleen. Itkien erottiin, kun ysiluokka loppui. Nyt tämän porukan kanssa sovitaan tapaamiset heti kun ihmiset alkaa tietää lomansa. Niin vaan täytyy olla. Tätä ystävyyttä on päätetty hoitaa ja niin tehdään.
Teini-iän jälkeenkin olen vielä onnellisesti löytänyt lisää omia ihmisiä. Olen ollut sellaisessa kesätyöpaikassa, lasten leirikeskuksessa, seitsemän kesää, jossa samassa pihapiirissä asui toistakymmentä about samanikäistä koko kesän. Sanotaanko, että tutustumisen kannalta aika helmiympäristö. Sinne tultiin omilla autoilla, isän tai äidin tuomana, bussilla tai millä milloinkin kesän alussa. Katseltiin arkaillen toisiamme koulutuspäivässä ja koitettiin opetella nimiä. "Lähtisitkö uimaan?" "Mennäänkö saunaan?" "Mistä sä olitkaan kotoisin?" Siinä pitkien työvuorojen ja vapaiden aikana tutustuttiin kesän aikana niin että taas kyynelet silmissä erottiin sitten kun pihapiirin ruusut ja pionit olivat vuorotellen tehneet nuppunsa ja kukkineet. Sitten kun valoisat kesäyöt muuttuivat pimeiksi heinäkuun öiksi. Kiitos teille kaikille, jotka olette mun heimoa ja mun ihmisiä niiltä kunnahilta.
Samoihin vuosiin kuuluu myös opiskeluaika. Siellä luennoilla ja erityisesti Loviisa-kahvilassa sai myös tutustua ihaniin ihmisiin. Niinä aikoina sai jotenkin ensimmäisiä kertoja kokea, että voin saada ihan uudelta pohjalta uusia ystäviä. Minusta voi pitää. Opiskelijoina elettiin yhdessä. Oltiin vuorotellen (välillä vuorokuukausin) toistemme muuttoapuina. Juhlittiin vappua ja tehtiin Runebergin torttuja milloin kenenkin kodissa. Jäätiinkin yökylään yllättäen ja juteltiin kauan sen jälkeen kun lamput oli sammutettu. Vietettiin läksiäisiä ja tulojuhlia, kun ihmisiä lähti ja tuli vaihdosta. Juhlittiin kihlajaisia ja häitä ja kummitätikin olen näiltä ajoilta useammallekin ihanalle.
Jos jää asumaan lapsuuden paikkakunnalleen tai vaikka opiskelupaikkakunnalleen, niin tässä vaiheessa voi olla jo tilanne, että siinä on ne pysyvimmät ystävyyssuhteet valmiina, vaikka töissä tai harrastuksissa tai naapurustosta uusia kavereita saisikin. Minä en tähän lopettanut muuttamisia, vaan kiepsahdin Etelä-Pohjanmaalle ja sieltä sitten pikkumutkan kautta vielä tänne kauemmas. Tästä syystä valitsin tämän alla olevan tekstin. Myös aikuisena voi vielä saada niin hyviä kavereita, että niitä haluaa kutsua ystäviksi. Heillä ehkä ei ole käsitystä siitä olinko lapsena partiossa vai en, tykkäsinkö Take Thatista teininä, vai en. Mutta he ovat tulleet kuitenkin elämääni, olen sallinut sen ja siinä sitä ollaan.
Ulkosuomalaisuus on sellainen yhdistävä tekijä, että myös täältä reissulta olen saanut jo ihmisiä, joista kovasti tekisi mieli käyttää sanaa ystävä - ja käytänkin <3
Mistä sen ystävän sitten tuntee? Mitä ystävässä arvostan? Sellainen, kenen kanssa hauska kikattaa liian huonolle jutulle ja heittää vähän vielä löylyä, kun pitäisi jo olla aikuinen ja kypsä. Sellainen, jonka kanssa edellisen lisäksi voi myös heittäytyä vakavaksi, jakaa elämäänsä sen verran kun tuntuu hyvältä ja tarpeelliselta. Olemisen helppoutta osaa jo arvostaa. Joidenkin kanssa luonteet vaan loksahtelee enemmän kohdilleen kuin toisten, mutta ystävä voi silti olla. Itse olen tällainen jonkun verran ekstrovertin puolelle kallistuva ja ystävissä on itseäni ekstrovertimpia mutta myös kovasti introvertin puolelle kallistuvia jne. jne. Ja onhan se myös niin, että joidenkin kanssa on helppo jutella mistä vaan, toisen kanssa on joku yhteinen harrastus tai mielenkiinnon kohde ja yksi on sellainen, että yhdessä ruuan laittaminen tai muu arkinen askare on helppoa ja luontevaa.
Huumori on kyllä hyvä liima ja samantapainen huumori näyttelee kyllä suurta osaa monissa ystävyyssuhteissa ja sillä voi värittää huonommankin päivän. Siitä osoituksena alempi kuva, jonka laitoin jopa yhteen ystävänpäiväkorttiin, ilmeisesti se ymmärrettiin oikein ;)
Pitipä ystävänpäivän kunniaksi testailla mm.
täältä löytyviä sydänpullia. Ihan nättejä siihen nähden, että pelkäsin niiden hajoavan ja avautuvan miten sattuu ;)
